Grockan taistelu

Wallisin armeija aloitti etenemisensä kohti kaakkoa 17. heinäkuuta. Armeija ylitti Tonavan Vinčassa olevaa kahta siltaa käyttäen 20. heinäkuuta. Se leiriytyi myös sinne. Tämän jälkeen tiet muuttuivat osaksi matkaa vaikeakulkuisiksi, jopa niin, että ratsuväen sotilaiden kerrotaan joutuneen vetämään hevosiaan. Samaan aikaan osmanien joukot etenivät kaakosta Nišin suunnasta kohti Grockaa, jonka toisella puolella itävaltalaiset tiedustelijat näkivät osia osmaniarmeijasta. Vielä saman päivän aikana Wallis oli kuullut vastustajan joukkojen marssivan Nišissä asti, joten hän oletti Grockassa olevan noin 10 000−12 000 miehen vahvuisen etujoukon.[11] Tämä oli virhe, sillä 21. ja 22. päivän välisenä yönä osmanit olivat pikamarssittaneet paikalle suurimman osan armeijastaan.[5]

Itävaltalaiset purkivat leirinsä myöhään illalla 21. heinäkuuta. Ratsuväki kulki marssijärjestyksessä ensimmäisenä, mutta joutui odottelemaan harhailevaa jalkaväkeä alkuun. Leirin purkamisen jälkeen jalkaväki oli vahingossa kääntynyt Belgradin suuntaan ja löysi Grockaan johtavan tien vasta aamuyhdeltä. Ratsuväki koostui kevyen ratsuväen husaarirykmentistä, raskaasta kyrassieerirykmentistä, kevyestä nostoväen ratsusotilasrykmentistä sekä rakuunarykmentistä. Ratsuväkirykmenttien perässä marssi 18 krenatöörikomppaniaa, joilla oli mukanaan kaksi tykkiä. Grockaan vievä tie oli aluksi niin leveä, että ratsuväki saattoi marssia sillä eskadroonittain. Se kuitenkin kapeni Grockaa lähestyttäessä samalla kun metsä, jonka halki se kulki tiheni. Tie vei pullonkaulamaiseen solaan, jonka molemmilla puolilla oli korkeita viinipensasrivien sekä metsikköjen peittämiä kukkuloita.[11] Itävallan puolella taistellut skotlantilaiseversti John Lindsay, Crawfordin 20. jaarli kehotti Wallisia muodostamaan armeijansa kärjen kokonaan jalkaväestä ja krenatööreistä, sillä maasto ei sopinut ratsuväelle, mutta Wallis ei välittänyt hänen neuvostaan. Wallis vastasi odottavansa ratsuväen toimivan tarvittaessa kuin jalkaväen, ja tarvivansa ratsuväen nopeutta, sillä hänen mukaansa tulevan taistelun ratkaisisi beati possidentes,[12] omistajan onni. Kuka valtaisi sopivan maaston ensimmäisenä tulisi voittamaan. Grockan pohjoispuoli mäkineen olisi sopiva paikka ottaa vastaan osmanien armeija.[5][13][14]

Grockan mäet ja kukkulat palvelivat myös vastustajan tarkoitusperiä. Hacı İvaz Mehmed paššalle jäi aikaa käyttää maastoa hyväkseen taistelusuunnitelmassaan. Tämän hän tekikin taitavasti. Suurvisiiri asetti etujoukkonsa solan pohjalla kulkevaa tietä reunustavien kukkuloiden harjalle ja rinteille. Pääosan armeijastaan hän levitti Grockan eteläpuolen mäkien rinteisiin, joista niillä oli näkymä laaksoon, johon itävaltalaiset saapuisivat. Hän sijoitti tykkinsä korkeimmille kukkuloille, joista oli laaja ampuma-ala ja joihin oli vaikea nousta. Varsinaisen jalkaväen ja janitsaarien lisäksi suurvisiirillä oli käytössään sipahi-ratsuväkeä sekä bosnialaista nostoväkeä, joka oli kunnostautunut useissa alueensa puolustustaisteluissa sekä Banja Lukan taistelussa.[5][15]

Janitsaari. Kuparipiirros vuodelta 1703.

Taistelun kulkua kello 11-22 välillä kuvaava aikalaiskartta.

John Lindsayn mukaan etummaisena kulkeva husaariosasto ei saanut sanaa ratsuväen pääosan pysähdyksestä, jonka se joutui pitämään odotellessaan harhailevaa jalkaväkeä kahden sillan ja Grockan välisen tien puolivälissä. Niinpä se marssi koko ajan eteenpäin aina osmanien väijytykseen asti. Osmanien yhteislaukaus löi husaariosaston hajalle noin puoli kolmen aikaan aamulla.[13]

Wallis reagoi komentamalla ratsuväen etenemään. Rakuunarykmentti Savoy eteni kunnes tien oikealla laidalla kulkevan paksun pensasaidan varteen järjestäytyneet janitsaarit avasivat murhaavan tulen rakuunoita vastaan. Tulitusta kesti noin kuusi minuuttia ja se sai rykmentin sekasortoon. Sen mukana kulkenut Wallis joutui vetäytymään ja liittymään Palffyn kyrassieerirykmenttiin. Palffyn kyrassieerit kiihdyttivät hevosensa laukkaan ja iskivät janitsaarien sivustaan solan laidalla olevaa aukeaa aluetta hyväksi käyttäen. Koska pienikokoista aukiota reunustivat osmanien miehittämät mäet ja metsät kyrassieereille ei jäänyt paljoa liikkumavaraa, vaan ne jäivät pian sipahien ja janitsaarien vastaiskun jyräämäksi.[13] Husaarien tilanne oli vaikea, sillä metsän tiheyden vuoksi ne eivät voineet kääntyä nopeasti ja vetäytyä, eivätkä he voineet järjestäytyä vastaamaan osmanien tuleen. Osmanien jalkaväki puolestaan alkoi murtautumaan sivustalta tukkiakseen rinteeseen jumiutuneen ratsuväen pakotien. Kyrassieerit eivät enää voineet liikkua osmanien kiihtyvän tulituksen alla, mutta kun rakuunarykmentin sotilaat huomasivat vastustajan etenemisen kääntyivät he sijoillaan ja laukkasivat täyttä vauhtia takaisin kohti omiaan. Rynnistävien rakuunien tulo säikäytti puolestaan hajalle lähestyvät krenatöörit, jotka ehtivät myös ampua yhteislaukauksen kohti näitä omia vetäytyjiä.[11]

Heti kun krenatöörit oli saatu järjestettyä uudelleen ne komennettiin mukaan taisteluun. Maaston vuoksi ne eivät voineet kuitenkaan järjestäytyä linjaan ja osmanien ylivoima ja tulitus teki niiden etenemisestä mahdotonta. Taistelu seisahti paikoilleen, mikä oli osmaneille selväksi eduksi, sillä heillä oli maastoedun vuoksi paremmat ampuma-asemat. Samaan aikaan kenraali Limburg-Stirum antoi rakuunoille käskyn uudelleenjärjestäytymisestä ja palaamisesta taisteluun hänen kanssaan. Tuekseen rakuunat saivat everstiluutnantti Wriedin, jolla oli miehistönään ainoastaan 20 rakuunaa. Taistelukentällä Limburg-Stirum vei rakuunansa suoraan hyökkäykseen viinitarhoilla olevia osmaneita vastaan. Epäedullisesta asemasta edennyt Wried miehineen ehti saada lyhyen lähikosketuksen osmaneihin, ennen kuin rakuunarykmentti hajosi lopullisesti jäätyään alakynteen ja tultuaan saarretuksi.[11]

John Lindsay liittyi taisteluun karabinieeriosaston kanssa ja onnistui tuhoamaan pienen osmanien tuliaseman rinteestä lähellä Grockan kirkkoa, mutta pian hänen musta suosikkiratsunsa ammuttiin alta. Hän sanoi kenraali Bernclaulle, että maaston vuoksi on mahdotonta saada käsitystä osmanien lukumäärästä, sillä laaksot ja mäet saattoivat kätkeä taakseen tuhansia sotilaita.[13] Lindsay sai vaihtohevosen, mutta häneen itseensä osui heti kun hän oli noussut takaisin ratsaille. Kuula pudotti hänet hevosen selästä. Hän makasi pitkään tajuttomana ojassa. Eversti Luchesi johti 300-henkisen ratsuväenosastonsa saman kukkulan huipulle suuntautuneeseen rynnäkköön ja onnistui ajamaan suuremman turkkilaisen ratsuväkiosaston vetäytymään Grockaan. He saivat vahvistuksekseen Hohenzollernin ratsuväkirykmentin sekä joukon husaareja, mutta osmanien vastahyökkäys painoi itävaltalaiset takaisin. Perääntyessään Luchesi huomasi maassa makaavan Lindsayn.[16] Hänen käskystään Lindsay sidottiin hevosen satulaan ja hevonen ohjattiin kulkemaan kohti omia linjoja. Lindsayn sotilaspalvelija Henry Köpp löysi yhä satulassa roikkuneen verenhukasta kalpean herransa vasta seuraavana aamuna. Tämän jälkeen hänet vietiin kiireellä Belgradiin leikattavaksi.[17]

Rakuunoiden taistelu oli kestänyt noin tunnin, kun kenraali Johann Christoph von Seherr-Thoss saapui paikalle ratsuväen pääosan kanssa. Hän järjesti rykmenttejä taisteluun ja pyrki leventämään taistelualuetta niin paljon kuin mahdollista. Tämän ansiosta Wried onnistui pelastamaan osan rakuunoista murtautumalla saarroksista. Myös kenraalimajuri von Birkenfeldt määrättiin keräämään rakuunoiden rippeet kentältä. Heti palattuaan Wried sai Wallisilta käskyn viedä reservissä ollut krenatöörikomppania taisteluun.[11]

Osmanien asemat eivät olleet vaarassa murtua missään vaiheessa. Heidän osastonsa liikkuivat joko parempiin tuliasemiin, saartaakseen nopeasti liian syvälle edenneitä vastustajan yksiköitä sekä antaakseen kuoliniskuja pienempiin motteihin jääneille itävaltalaisosastoille. Janitsaarit kunnostautuivat päivän aikana tekemällä viisitoista hyökkäystä.[10]

Wried miehineen joutui päivän aikana saarretuksi vielä kaksi kertaa onnistuen vetäytymään vain suuria tappioita kärsien. Illalla noin kello seitsemän-kahdeksan aikaan pääosa jalkaväestä sai edettyä linjaksi suojelemaan ratsuväenosastojen rippeitä, jotta nämä saattoivat viimein vetäytyä jalkaväen taakse. Itävallan jalkaväki jatkoi taistelua pyrkien pysymään taistelukentän keskustassa ja oikealla sivustalla, jonne osmanien tykkituli ei yltänyt. Taistelu jatkui vielä alkuyöhön saakka, jolloin Wallis määräsi joukot vetäytymään. Ne marssivat yön turvin takaisin edelliselle leiripaikalleen Vinčaan, johon oli saapunut myös kenraali Wilhelm Reinhard von Neippergin johtama armeijakunta valmiina ottamaan osaa taisteluun. Osmanit eivät kuitenkaan liiemmin häirinneet itävaltalaisten vetäytymistä.[11]

Wilhelm Reinhard von Neipperg, mustavalkokuva 1740-luvun maalauksesta.

Itävallalle tappio oli katastrofi. Vaikka Venäjän menestyminen pohjoisessa herätti toiveita mahdollisesta käänteestä, tappio Grockassa merkitsi käytännössä sodan päättymistä häviöön. Suurvisiiri İvaz Mehmed pašša pyrki ajamaan rauhaa, jotta osmanit pystyisivät keskittymään Venäjän uhan torjumiseen. Alustavia rauhanneuvotteluja käytiin syyskuun alusta, samalla kun osmanien armeija piiritti Belgradia.[10] Mehmed pašša oli ottanut neuvottelijaksi nimitetyn kenraali Neippergin käytännössä panttivangikseen. Häntä pidettiin hyvinvarustellussa mutta vartioidussa teltassa, eikä hänellä ollut keskusteluyhteyttä itävaltalaisten kanssa. Tämän vuoksi hänen oli vaikea saada päivitystä rintamatilanteista ja hän joutui pitkään seuraamaan ohjeita, jotka hän oli saanut keisariltaan jo 18. elokuuta.[5] Varsinainen Belgradin rauhansopimus allekirjoitettiin kuukautta myöhemmin 18. syyskuuta. Käytännössä Itävalta joutui luopumaan alueista, jotka se oli vallannut edellisen voitokkaan Itävallan–Turkin sodan aikana.[6]

Sodan päättymisen jälkeen Habsburgien monarkia etsi syyllisiä häviöönsä. Koska Grostkan taistelu oli jäi ratkaisutaisteluksi, George Olivier Wallis sekä joukko muita kenraaleja joutuivat sotaoikeuden eteen. 22. helmikuuta 1740 Wallis tuomittiin vankeuteen ja hänen tuli kärsiä tuomionsa Spielbergin linnakkeessa. Kuitenkin keisari Kaarle VI kuoli vielä saman vuoden aikana. Uusi keisarinna Maria Teresia armahti hänet muiden samassa oikeudenkäynnissä tuomittujen kanssa marraskuussa 1740. Tämän jälkeen Wallis vetäytyi mailleen, ja vaikka häntä ajoittain konsultoitiin sotilasasioissa, hänen maineensa sotilasjohtajana oli käytännössä mennyt. Tämä on näkyvissä myös nykyajan historiankirjoituksessa, esimerkiksi Michael Hochedlinger kutsuu Wallisia "pätemättömäksi".[6]

Wallisin lailla myös kenraali Neipperg tuomittiin vankeuteen sotaoikeudessa ja armahdettiin Maria Teresian toimesta, mutta hänen sotilasuransa Itävallan armeijassa sai kuitenkin jatkoa. Myöhemmin hän kunnostautui Itävallan perimyssodan alkuvaiheessa ja hänet ylennettiin sotamarsalkaksi.[6] Muista poiketen kenraali Seherr-Thossia ei viety sotaoikeuteen, vaan hänet ylennettiin vuoden 1739 aikana sotamarsalksi.[22]

Taistelussa haavoittunut Crawfordin 20. jaarli John Lindsay jäi henkiin ja kirjoitti toipumisensa aikana taistelun vaiheista yksityiskohtaisesti kertovan käsikirjoituksen.[4] Hän osallistui myös Black Watch -nimellä tunnetun 43. Ylämaan linjajalkaväkirykmentin perustamiseen ja seuraavana vuonna hänestä tuli sen ensimmäinen eversti.[23] Ammattisotilaana Lindsay osallistui vielä useisiin aikakauden konfliktien taisteluihin ja saavutti kenraalimajurin arvon, mutta hänen Grockassa saamansa vamma ei parantunut koskaan täydellisesti, vaan hän kuoli sen aiheuttamaan komplikaatioon jouluna 1749.[17]

Grockan taistelusta tiedotettiin vähän Itävallan kansalle. Sodan todellisesta kulusta pyrittiin vaikenemaan. Habsburgien monarkian propagandassa sota esitettiin kaunisteltuna ja sankarillisena taisteluna kyvyttöminä esitettyjä turkkilaisia ja heidän rappeutunutta armeijaansa vastaan.[24]

Aikalaiskarttoja taistelun kulusta sekä kaksi luetteloa Itävallan armeijan taistelujärjestyksestä.

Pohjoisessa Ukrainan eteläosien alueella osmanit olivat onnistuneet saartamaan sotamarsalkka Burkhard Christoph von Münnichin johtaman Venäjän armeijan, mutta nerokkaalla liikkeellä Münnich onnistui murtamaan joukkonsa motista ja käynnistämään onnistuneen vastahyökkäyksen osmaneita vastaan. Pyrkien käyttämään hyväkseen saamaansa etuasemaa hän johti armeijansa etenemään Balkanille Mustanmeren rannikkoa pitkin, mutta uutinen Itävallan kärsimästä tappiosta ja erillisrauhasta merkitsi uutta uhkaa saarroksiin joutumisesta. Osmaneille voitto Grockassa merkitsi uutta mahdollisuutta iskeä Venäjän armeijaa vastaan. Münnichin joukot olisivat jääneet Mustanmeren ja osmaniarmeijan väliin ilman liittolaistensa sivustatukea. Venäjän sotajohdossa oltiin unelmoitu jo marssista aina Istanbuliin asti, mutta Grockan taistelun jälkeen sekin joutui hakemaan pikaisesti rauhaa. Venäjän-Turkin sota päättyi saman vuoden lokakuussa allekirjoitettuun Nissan rauhaan.[25]

Suurvisiiri İvaz Mehmed pašša palasi Istanbuliin juhlittuna ja kuuluisana sotasankarina, mutta hän ei menestynyt virkansa siviilitehtävissä yhtä hyvin. Kesäkuussa 1740 Istanbulissa puhkesi mellakoita, joita hän ei onnistunut taltuttamaan, vaan muiden virkamiesten täytyi puuttua tilanteeseen. Tätä arvovaltatappiota hyväksi käyttäen hänen poliittiset vastustajansa Bešir Aĝa ja Valide Sultan onnistuivat pudottamaan hänet virastaan. Hän palveli myöhemmin kuvernöörinä muun muassa Balkanilla ja Kreetalla. İvaz Mehmed paššan maine riitti edistämään hänen poikiensa uria: hänen vanhempi poikansa toimi kahdesti sheikki al-Islamina ja nuoremmasta pojasta, İvazzade Halil paššasta tuli myös aikanaan suurvisiiri.[10]