Gregorius VII

Hildebrand syntyi pienessä Sovanan kaupungissa Toscanassa, missä hänen kotitalonsa on yhä näytteillä. Hänen setänsä oli Roomassa Pyhän Marian luostarin apotti, joten hänet lähetettiin kaupunkiin opiskelemaan. Hänen ohjaajinaan näyttää olleen mm. paavi Gregorius VI, mutta kun keisari Henrik III syrjäytti Gregorius VI:n ja ajoi tämän pakoon Saksaan, Hildebrand seurasi tätä. Hildebrand itse myönsi myöhemmin, että hän ei ollut halunnut mennä Alppien toiselle puolelle, mutta hänen viettämänsä aika Saksassa oli erittäin opettavainen ja sillä oli suuri merkitys hänen myöhemmille toimilleen. Kölnissä hän pystyi jatkamaan opintojaan. Hän palasi Roomaan paavi Leo IX:n (1049–1054) mukana.[1] Tämän alaisuudessa Hildebrand palveluksensa kirkossa. Hän toimi paavin lähettiläänä Ranskassa, missä hänen piti selvittää ongelmat Berengar Toursilaisen kanssa, jonka poikkeavat näkemykset ehtoollisesta aiheuttivat erimielisyyksiä.

Leon kuoleman jälkeen roomalaiset lähettivät hänet edustajakseen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hoviin neuvottelemaan Leon seuraajasta. Keisari päätti Victor II:n hyväksi, joka vuorostaan palkkasi Hildebrandin lähettilääkseen Ranskaan. Kun Stefanus X:stä tuli paavi – ilman Saksan hovin hyväksyntää – Hildebrand ja Luccan piispa Anselmo lähetettiin Saksaan varmistamaan paavin nimitys jälkikäteen, ja he onnistuivatkin saamaan keisarinna Agnes de Poitoun hyväksynnän. Stefanus X kuitenkin kuoli vuonna 1058 ennen Hildebrandin paluuta, ja Rooman aatelisto yritti vielä kerran ottaa itselleen vallan paavin nimittämisessä, mikä oli vaarallista kirkolle. Aatelisto nosti Velletrin piispa Johanneksen paavi Benedictus X:ksi. Kriisin laukeaminen oli pitkälti Hildebrandin työn ansiota, kun tämä tuki paavi Nikolaus II:ta, jonka aikakausi vaikutti kuurian politiikkaan vahvasti seuraavana kahtena vuosikymmenenä: suhteet luotiin Etelä-Italiaa hallinneisiin normanneihin ja Pohjois-Italian demokraattisiin ja saksalaisvastaisiin patariineihin.

Nikolauksen aikana myös säädettiin laki, joka siirsi paavin valinnan kardinaalien kollegiolle pois Rooman aatelisten ulottuvilta ja Saksan vaikutusvaltaa vähentäen. Nikolauksen seuraajan paavi Aleksanteri II:n aikana Hildebrandin vaikutusvalta kuurian politiikkaan kasvoi. Yleinen poliittinen ilmapiiri etenkin Saksassa oli hyvin suopea kuurialle, mutta olosuhteiden erittäin viisas käyttäminen oli suuri ansio, ja Aleksanterin asema hänen virkakautensa loppupuolella oli loistava osoitus Hildebrandin valtiomiestaidosta.

Paavi Gregorius VII.

Aleksanteri II:n kuoltua 21. huhtikuuta 1073, Hildebrandista tuli paavi ja hän otti nimen Gregorius VII. Hänen vastustajansa arvostelivat valintatapaa kitkerästi. Monet syytökset saattoivat johtua henkilöön kohdistuvasta vastustuksesta, koska ne esitettiin vasta vuosia Gregoriuksen valinnan jälkeen. Gregoriuksen omien kertomustenkin mukaan on kuitenkin selvää, että hänen valintansa tapahtui epätavallisesti ja vuoden 1059 julistuksen muotoja ei noudatettu. 22. toukokuuta hänet vihittiin papiksi ja 30. kesäkuuta piispaksi.

Gregoriuksen toimet liittyivät kiinteästi Saksaan. Henrik III:n kuoleman jälkeen Saksan monarkia oli huomattavasti heikentynyt ja Henrik IV taisteli sisäisten ongelmien kanssa. Asiantila oli edullinen Gregoriukselle, joka hyötyi siitäkin, että Henrik IV oli vasta 23-vuotias ja kokematon.

Kapinat Saksassa pakottivat Henrik IV:n löytämään sopu paavin kanssa mihin hintaan hyvänsä. Nürnbergissä Toukokuussa 1074 hän osoitti katumuksensa paavin lähettiläiden edessä, vannoi uskollisuudenvalan ja lupasi tukensa kirkon uudistamisessa. Aluksi uusi suhtautuminen toi hänelle paavin luottamuksen, mutta kun hän löi kapinalliset Hohenburgin taistelussa 9. kesäkuuta 1075, hänen suhtautumisensa paaviin muuttui entiselleen. Hän päätti yrittää palauttaa asemansa Pohjois-Italian hallitsijana viipymättä.

Hän lähetti kreivi Eberhardin Lombardiaan taistelemaan, nimitti Tedaldon Milanon arkkipiispaksi ja yritti luoda suhteita normannien Robert Guiscardiin. 8. joulukuuta Gregorius vastasi tylyllä kirjeellä, jossa hän syytti Saksan kuningasta lupaustensa pettämisestä, tuesta pannaan julistetuille henkilöille. Samaan aikaan hän lähetti suullisen viestin, että Henrikin IV:n rikokset ansaitsevat hänelle kirkonkirouksen ja kruunun menettämisen.

Paavin ennenkuulumattomalla tavalla ilmaistut nuhteet saivat Henrikin ja tämän hovin raivostumaan, ja he kutsuivat pikaisesti kansallisen kirkolliskokouksen koolle Wormsiin, jossa se kokoontui 24. tammikuuta 1076. Gregoriuksella oli Saksan papiston korkea-arvoisimmissa piireissä monia vihamiehiä. Roomalainen kardinaali Hugo Candidus, joka aikaisemmin oli ollut läheisissä väleissä Gregoriuksen kanssa, oli Gregoriuksen vastustaja ja hän kiirehti kokoukseen Wormsiin. Kaikki Candiduksen kokoukselle esittämät syytökset paavista otettiin hyvin vastaan ja kokous tuli siihen tulokseen, että Gregorius ei enää ollut paavi. Syytedokumentissa piispat peruivat uskollisuutensa paaville. Henrik IV julisti Gregoriuksen erotetuksi ja roomalaisten tuli valita uusi paavi. Kokous lähetti kaksi piispaa Italiaan ja Piacenzan kirkolliskokouksessa he saivat Lombardian piispoilta samanlaisen paaville osoitetun erovaatimuksen. Parmalainen Roland sai tehtäväksi ilmoittaa päätöksestä ja hän pääsi Rooman Lateraanikirkossa koolla olevan kirkolliskokouksen puheille. Hetken aikaa kokoukseen osallistujat olivat peloissaan, mutta pian heidän raivonsa kohosi niin paljon, että vain Gregoriuksen pidättely esti sanansaattajan tappamisen.

Seuraavana päivänä paavi julisti Saksan kuninkaan pannaan, erotti kuninkaan ja vapautti kuninkaan alamaiset tälle vannotuista valoista. Tuomion käytännön vaikutus riippui erityisesti sen vaikutuksesta Saksan prinsseihin. Ajalta jääneet todisteet kertovat, että tuomiolla teki suuren vaikutuksen sekä Saksassa että Italiassa. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Henrik III oli erottanut kolme paavia, jotka olivat palveluksia kirkolle. Kun Henrik IV yritti tehdä saman, hän ei ollut yhtä menestyksekäs, koska hänellä ei ollut kansan tukea. Saksassa tuntemukset kääntyivät nopeasti Gregoriuksen puolelle ja prinssit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen kuninkaan vastaiselle politiikalleen. Kun kuningas halusi helluntaina keskustella toimenpiteistä Gregoriusta vastaan, vain muutama henkilö hänen lähipiiristään ilmestyi paikalle. Kapinat kuningasta vastaa alkoivat uudestaan ja kuninkaan vastaiset voimat kasvoivat päivä päivältä.

Tilanne kehittyi Henrik IV:n suhteen uhkaavaksi. Passaun piispa Altmannin edistämän liikehdinnän seurauksena ruhtinaat tapasivat lokakuussa Triburissa valitakseen uuden kuninkaan. Henrikin aseman pelasti vain se, että ruhtinaat eivät päässeet yksimielisyteen tämän seuraajasta. Heidän erimielisyytensä vain siirsivät tuomiota, ja he julistivat, että Henrikin on saatava paavilta anteeksi vuodessa tai valtaistuin julistettaisiin avoimeksi. Samalla he päättivät kutsua Gregoriuksen Augsburgiin ratkomaan kiista. Näistä toimenpiteistä Henrik tiesi, mitä hänen täytyy tehdä. Hänen olisi hinnalla millä hyvänsä saatava anteeksianto paavilta estääkseen oman syrjäyttämisensä. Aluksi hän pyrki anteeksiantoon lähettiläiden välityksellä, mutta kun Gregorius hylkäsi tämän tunnustelut, Henrik päätti itse lähteä Italiaan.

Paavi oli jo lähtenyt Roomasta ja oli ilmoittanut Saksan ruhtinaille, että hän odottaisi näiden saattuetta Mantuassa 8. tammikuuta. Saattue ei ollut vielä saapunut, kun hän sai tiedon kuninkaan saapumisesta. Henrik oli päättänyt pakottaa paavin päästämään hänet pannasta pyytämällä anteeksi Canossassa, johon paavi oli lähtenyt suojaan. Tilanteesta tuli pian legendaarinen. Sovinto saavutettiin vasta pitkien neuvottelujen ja kuninkaan vakaiden vakuutteluiden jälkeen. Gregorius myöntyi anteeksiantoon vastentahtoisesti, koska sen jälkeen ruhtinaiden tapaaminen Augsburgissa menettäisi merkityksensä. Katuvalta ei kuitenkaan voinut evätä paluuta kirkon yhteyteen, ja Gregoriuksen uskonnolliset velvollisuudet voittivat hänen poliittiset tahtonsa.

Pannasta luopiminen ei kuitenkaan merkinnyt aitoa sovintoa, eikä investituurariitaan saatu ratkaisua. Uusi yhteenotto oli väistämätön, koska Henrik IV ajatteli pannasta pääsemisen tarkoittavan myös sitä, että paavi myönsi Henrikin olevan keisari. Gregorius ei kuitenkaan vihjannutkaan siihen suuntaan Canossassa.

Kirkonkirous oli saksalaisille ruhtinaille vain tekosyy kapinoida Henrik IV:tä vastaan. He jatkoivat kapinaa armahduksenkin jälkeen ja asettivat kuninkaaksi Schwabenin herttua Rudofin maaliskuussa 1077. Gregorius suhtautui kahteen kuninkaaseen puolueettomasti, missä häntä auttoi se, että taistelevat osapuolet olivat tasaväkisiä. Puolueettomuus politiikkansa takia hän menetti molempien osapuolten luottamuksen, mutta hän päätyi lopulta Rudolfin puolelle tämän voitettua Henrikin Flarchheimin taistelussa 28. tammikuuta 1080. Saksilaisten painostuksen takia ja kuvitellen voitettua taistelua liian merkittäväksi Gregorius julisti Henrikin uudestaan pannaan 7. marraskuuta 1080.

Tällä kertaa paavin moitteella ei ollut samaa vaikutusta kuin neljä vuotta aikaisemmin. Sitä pidettiin epäoikeutettuna ja kevyin perustein julistetun kirkonkirous kyseenalaistettiin. Asiat muuttuivat Gregoriuksen kannalta huonommiksi, kun Rudolf kuoli 16. lokakuuta samana vuonna. Hänen seuraajakseen valittiin elokuussa 1081 Hermann Luxemburgilainen, joka ei ollut sovelias johtamaan Gregoriuksen kannattajia Saksassa, ja Henrikin valta oli huipussaan. Kokeneempana Henrik päätti tällä kertaa olla tunnustamatta pannaan julistamista ja sanoi sen olevan lainvoimaton. Bressanoneen kokoontunut kirkolliskokous julisti 16. kesäkuuta 1081 Gregoriuksen viralta pannuksi. Hänen seuraajakseen kirkko nimesi Ravennan arkkipiispa Guibertin. Vuonna 1081 Henrik siirsi taistelun Italiaan. Gregorius oli tullut heikommaksi ja 13 kardinaalia hylkäsi hänet. Rooma antautui Saksan kuninkaalle ja Guibertistä tuli vastapaavi Klemens III. Gregoriuksen piti paeta Roomasta ja hänen kilpailijansa kruunasi Henrikin keisariksi.

Gregoriuksen Saksan-politiikka vaikutti suuresti hänen politiikkaansa muuta Eurooppaa kohtaan. Koska Saksa vei suurimman osan hänen voimistaan, hänen piti osoittaa muita hallitsijoita kohtaan pidättyväisyyttä. Normannien asenne oli kova kolaus Gregoriukselle. Suuret alueluovutukset, jotka paavi Nikolaus II oli heille myöntänyt, eivät estäneet heitä etenemästä kohti Keski-Italiaa eivätkä normannit suojelleet paavin etuja odotetulla tavalla. Robert Guiscard jätti Gregoriuksen Henrikin armoille ja puuttui sotaan vasta, kun Saksa uhkasi häntä itseään. Kun Giscard valloitti Rooman, hän jätti sen sotilaidensa armoille ja tästä seurannut kansan suuttumus pakotti Gregoriuksen lähtemään maanpakoon.

Gregorius yritti turvata paavin omistusoikeuden moniin maihin. Korsika, Sardinia, Espanja ja Unkari julistettiin kuuluvaksi kirkolle. Ranskan kuningas Filip I aiheutti kirkolle välittömän vaaran simonialla ja kirkkoon kohdistuvalla väkivallalla. Kirkonkirous ja viralta julistaminen vaikuttivat väistämättömiltä, mutta vaikka Filip ei muuttanut käytöstään, Gregorius ei toteuttanut uhkauksiaan, koska hän ei halunnut jakaa voimiaan, jotka hän tarvitsi taistelussa Saksaa vastaan. Englannissa Vilhelm Valloittaja myös hyötyi tilanteesta. Hän tunsi olonsa niin turvatuksi, että puuttui autoritäärisesti kirkon hallintoon, kielsi piispoja vierailemasta Roomassa, nimitti piispoja ja apotteja eikä välittänyt, vaikka paavi nuhteli Vilhelmiä ja kielsi tältä ulkomaankaupan. Gregoriuksella ei ollut voimaa pakottaa Englannin kuningasta, joten hän päätti olla välittämättä asioista, joita hän ei hyväksynyt ja jopa vakuutti Vilhelmille hyvistä väleistä.

Gregorius solmi jonkinlaisen suhteen jokaiseen kristikunnan maahan, vaikka sillä ei ollut aina toivottua vaikutusta. Hänen kirjeenvaihtonsa ylsi Puolaan, Venäjälle ja Böömiin. Hän kirjoitti ystävällisen kirjeen Mauritanian saraseenikuninkaalle Pohjois-Afrikassa ja epäonnistuneesti yritti saattaa Armeniaa lähemmäs Rooman kirkkoa. Hän oli erityisen huolestunut idästä. Rooman ja Bysantin välinen suuri skisma oli hänelle kova isku, ja hän pyrki palauttamaan ystävälliset välit kahden kirkon välille, mm. pitämällä yhteyttä Bysantin keisari Mikael VII Dukasiin. Kun idästä kantautui uutisia arabien hyökkäyksistä kristittyjen kimppuun, hän suunnitteli mittavan sotaretken ja kehotti uskovaisia osallistumaan Jerusalemin Ylösnousemuksen kirkon palauttamiseen. Kirkon uudistamista koskevassa politiikassaan Gregorius ei ollut yksin, vaan hän sai voimakasta tukea Englannista Canterburyn arkkipiispalta Lanfrancilta ja Ranskasta Dién piispalta Hugolta, josta myöhemmin tuli Lyonin arkkipiispa.

Gregorius VII kuvattuna istuimellaan. Huomattavaa on Pyhä Henki kyyhkysen hahmossa sanelemassa ohjeita paaville. Samantyylinen aihe esiintyy useassa Gregorius Suurta esittävässä kuvassa.

900-luvulla syntyi Keski-Ranskassa Clunyn liikkeenä tunnettu reformiliike, jonka tarkoituksena oli nostaa paavin asemaa ja tehdä tästä maallisista hallitsijoista riippumaton, sekä saada simonia eli hengellisten virkojen ostaminen ja myyminen loppumaan. Clunyn kaupungissa sijaitsevassa luostarissa syntynyt reformiliike alkoi nopeasti levitä muuallekin Eurooppaan. Liikkeeseen kuuluvat uudistajat arvostelivat kiivaasti simoniana tunnettua kirkollisilla viroilla käytyä kaupankäyntiä.

Ensimmäinen Clunyn uudistusliikettä edustanut mies paavinistuimella oli Gregorius VII.[3] Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellinen hallintovalta niin kirkossa kuin koko maailmassakin.[4] Gregorius VII laatikin omaan käyttöönsä 27 teesiä, joiden mukaan esimerkiksi:

• Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt eikä se Raamatun todistuksen mukaan voi koskaan erehtyä.
• Ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
• Ainoastaan hän voi asettaa piispoja ja erottaa heidät.
• Ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan.
• Kukaan ei voi tuomita häntä.
• Ainoastaan hän voi hyväksyä kirkkolain muutokset.
• Hän voi erottaa keisareita.
• Hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta.
• Kaikkien ruhtinaiden on suudeltava paavin jalkoja.

Gregoriuksen elämäntyö perustui vakaaseen uskoon, että kirkko oli Jumalan perustama ja sille oli annettu tehtäväksi yhdistää koko ihmiskunta yhden yhteisön piiriin, jossa jumalallinen tahto on ainoa laki. Gregoriuksen mielestä kirkko on kaikkien ihmisen luomien järjestelmien yläpuolella ja että paavi kirkon päänä on Jumalan sijaishallitsija maan päällä. Tottelemattomuus paavia kohtaan merkitsee siis tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan eli poikkeamista kristinuskosta. Tämän näkemyksen toteuttaminen käytännössä olisi tarkoittanut kaikkien valtioiden hävittämistä. Poliitikkona Gregorius halusi saada tuloksia, joten käytännössä hänen oli noudatettava eri politiikkaa. Hän kuvaili kirkon ja valtion olemassaolon jumalallisena tahtona ja korosti sacerdotiumin ja imperiumin liiton tärkeyttä. Hän ei kuitenkaan ajatellut, että nämä kaksi voimaa olisivat tasa-arvoisia, vaan kirkko oli valtion yläpuolella, mikä oli hänelle itsestään selvä tosiasia.

Hän halusi nähdä kaikkien tärkeiden kiistojen ratkaistavan Roomassa ja vetoomukset piti osoittaa hänelle. Kirkollisen hallinnon keskittäminen luonnollisesti vähensi paikallisten piispojen valtaa. Koska piispat eivät suostuneet luovuttamaan valtaa vapaaehtoisesti ja yrittivät pitää kiinni perinteisestä itsenäisyydestään, Gregoriuksen kausi on täynnä taisteluita papiston korkea-arvoisimpien jäsenten kanssa.

Hänen taistelunsa paavin ylivallan puolesta liittyy hänen pyrkimyksiinsä edistää selibaattia kirkossa ja hänen hyökkäyksiinsä simoniaa vastaan. Gregorius VII ei tuonut selibaattia kirkkoon, mutta hän taisteli sen puolesta voimakkaammin kuin kukaan hänen edeltäjistään. Vuonna 1074 hän kirjoitti kiertokirjeen, joka vapautti ihmiset tottelemasta piispoja, jotka antoivat pappien mennä naimisiin. Seuraavana vuonna hän kehotti ihmisiä toimimaan tällaisia pappeja vastaa ja näiltä heidän tulonsa. Sekä taistelu kirkonmiesten avioliittoa että simoniaa vastaan herättivät laajaa vastustusta.

Gregorius kuoli maanpaossa Salernossa. Roomalaiset ja moni hänen luotetuista auttajistaan olivat hylänneet hänet ja hänen tukijoukkonsa Saksassa oli kutistunut vähiin.

• The Book of Saints. A Dictionary of Servants of God canonized by the Catholic Church. A&C Black London, 1989. ISBN 0-7136-3006-X.

Encyclopaedia Britannica 11th ed. (1911), hakusana ”Gregory VII”. Encyclopaedia Britannica Company, Cambridge, Englanti.

• Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Vammala 2005. ISBN 951-746-719-2.
• Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2.