Grattanin verilöyly

Elokuussa 1854 joukko mormoneja matkasi North Platte -joen varrella Wyomingissa kulkevaa Oregonin reittiä eteläisten siouxien maiden halki. Uudisasukkaiden karjasta erkani nauta, joka harhaili läheiseen lakotojen leiriin.[2] Nautaa etsimään lähteneet siirtolaiset säikähtivät nähdessään intiaanit eivätkä uskaltaneet hakea lehmää näiden leiristä. Myöhemmin mormonit kertoivat Fort Laramie -linnakkeen komentajalle luutnantti Hugh Flemingille, että intiaanit olivat varastaneet heiltä naudan.[2]

Valloittavan Karhun johtamien brule-siouxien leirissä vierailulla ollut Korkea Otsa -niminen miniconjou-sioux oli ampunut naudan saadakseen siitä itselleen vuodan. Lakotojen puhemiehenä toiminut Valloittava Karhu oli valmis antamaan tapetun naudan omistajalle korvaukseksi hevosen omasta laumastaan. Naudan omistanut mies ei suostunut tähän, vaan vaati 25 dollarin suuruista rahallista korvausta. Vuonna 1851 tehdyn sopimuksen mukaan tapaus olisi kuulunut paikallisen intiaaniasiamiehen John W. Whitfieldin hoitoon, mutta hän oli matkoilla.[3]

Flemingin mukaan nautaa koskeva asia oli vähäpätöinen ja ratkaisu sai odottaa. Aliluutnantti Grattan oli toista mieltä. Hän oli nuori ja innokas West Pointin sotilaskatemiasta valmistunut johtaja, joka kerskui pienellä miesmäärällä alistavansa kaikki preerian intiaanit.[4] Fleming korosti Grattanille väkivallan tarpeettomuutta lainrikkojan kiinni saamiseksi. Aliluutnantti lupasi noudattaa ohjeita. Grattan suuntasi matkansa kohti Valloittavan Karhun leiriä mukanaan 26 jalkamiestä, tulkki ja kaksi armeijan soittokunnan muusikkoa. Lähellä intiaanikylää asunut kauppias James Bordeaux onnistui järjestämään neuvottelut taloonsa, jossa lakotat tarjosivat naudasta maksuksi jo useita hevosia.[4]

Grattan pysyi kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassaan pidättää Korkean Otsan eikä hyväksynyt vastapuolen tarjoamia korvauksia. Kahdella tykillä varustettuna Grattanin jalkaväkiosasto marssi brule-siouxien leiriin. Päällikkö Valloittava Karhu ei halunnut luovuttaa sotilaille kylässä vieraana olevaa Korkeaa Otsaa, vaan yritti puhua tämän puolesta.[5] Samalla päällikkö ihmetteli sotilaiden saapumista leiriin tykkien kanssa. Valloittava Karhu antoi ymmärtää, että löisi vieraitaan, ellei olisi päällikkö ja totesi, ettei tapettu lehmä ollut minkään arvoinen. Mukana ollut alkoholisoitunut tulkki Lucienne Auguste ei osannut lakotan kieltä, vaan käytti murteellista dakotaa ja pilkkasi lakotoja vaivaisiksi akoiksi.[3] [4]

Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään, ja Korkea Otsa kieltäytyi lähtemästä vieraitten matkaan. Läheisestä oglala-leiristä saapuneet lakotat, heidän joukossaan muun muassa nuori Punainen Pilvi, ympäröivät Grattanin miehet. Pelastaakseen kasvonsa sotilaittensa silmissä Grattan antoi miehilleen käskyn avata tulen. Valloittava Karhu, joka luuli amerikkalaisten vain pelottelevan, haavoittui kuolettavasti tykkien ensimmäisestä yhteislaukauksesta.[2] Intiaanit vastasivat laukauksiin kymmenillä nuolilla, jotka surmasivat Grattanin ja hänen miehensä. Toisen version mukaan eräs Grattanin sotilaista olisi hermostuksissaan ampunut erästä sioux soturia, ja saanut muutkin sotilaat ampumaan. Yksinomaan Grattanista löydettiin 24 nuolta, joista yksi oli lävistänyt hänen päänsä. Grattan tunnistettiin myöhemmin taskukellostaan.[6]

Yksi sotilasosaston jäsen selvisi taistelusta hengissä pakenemalla haavoittuneena pensaaseen. Hän kuoli kahden päivän kuluttua ehtimättä kertoa tapahtuneesta. Tiedot tapahtumien kulusta perustuvat Punaisen Pilven ja Mies-Jonka-Hevosia-Pelätään -nimisen intiaanin kertomuksiin.[7]

Kun tieto verilöylystä tuli julkisuuteen, Yhdysvaltain sotaministeriö alkoi suunnitella kostoiskua lakotoja vastaan uskoessaan mitä intiaaneja syyttävissä sanomalehdissä sanottiin, eivätkä ottaneet selvää Laramie linnakkeesta, missä oltiin avoimesti sitä mieltä, että syy oli ollut Grattanin. Syyskuussa 1855 Fort Laramien komentajan raportista piittaamaton eversti William Harney johti yli 600 sotilasta Pienen Ukkosen johtamaan brule kylään Blue Wateriin ja vaati näitä luovuttamaan Grattanin murhanneet soturit. Odottamatta intiaaneilta vastausta Harney joukkoineen hyökkäsi leiriin ja tapatti 85 lakotaa, joista monet olivat naisia ja lapsia. Hyökkäyksen jälkeen Harney johti miehensä läpi lakotojen asuttaman maaseudun ja antoi näytteitä armeijan voimasta. Vaikka intiaanit eivät nousseet vastarintaan, he eivät unohtaneet Valloittavan Karhun kuolemaa eivätkä Blue Waterin tapahtumia.[2]

Seuraavan vuosikymmenen aikana erimielisyydet siouxien ja Yhdysvaltojen välillä kasvoivat ja kahden erilaisen kulttuurin väliset erot korostuivat. Varsinaiset sodat lähtivät liikkeelle 1862 Minnesotasta, jossa sikäläiset dakotat olivat ryhtyneet kapinaan uudisasukkaita vastaan. Sota levisi tasangoille, ja Grattanin verilöylystä alkaneiden monien kriisitilanteiden katkeroittamat lakotat nousivat sotaan Yhdysvaltoja vastaan muun muassa Punaisen Pilven, Istuvan Härän ja Hullun Hevosen alaisuudessa.[8]

• Henriksson, Markus: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1885 ISBN 951-662-385-9
• Larson, Robert: Red Cloud: Warrior-Statesman of the Lakota Sioux, Univ of Oklahoma Press, 1999. ISBN 978-0806131894
• Taylor, Colin F: & Stuirtevant, William: The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American tribes, Fact On File Publications, 2006. ISBN 9780816062744