Granada (kuningaskunta)

Almohadien kalifaatin luhistuttua Las Navas de Tolosan taistelussa vuonna 1212 alkoi nasrididynastian nousu Al-Andalusin kaakkoisosassa. Arabijuurta olevan nasridien dynastian perusti Muhammad ibn Nasr, joka julistautui sulttaaniksi 1232, ja hänet tunnustivat Guadixin, Bazan ja Jaénin oligarkit; vuonna 1238 siihen liitettiin vielä Malagan taifa. 1234 Muhammad ibn Nasr julisti Granadan Córdoban vasalliksi, mutta 1236 Ferdinand III valloitti Córdoban, ja Muhammad ibn Nasr myöntyi hänen vasallikseen, ja näin sai pitää itsenäisyytensä. 1238 Muhammad I ibn Nasr laajensi hallintoaan valtaamalla Granadan, mutta 1246 Ferdinand III valtasi Jaénin lujittaakseen asemansa Guadalquivir-jokilaaksossa. Muhammad I joutui allekirjoittamaan Jaénin rauhansopimuksen, jossa tämä tunnusti Kastilian monarkin alueen hallitsijana, ja jossa sovittiin paria-verojen maksusta, joilla taattiin 20-vuotinen rauha.

Ferdinand III:n valtausten päätyttyä Guadalquivirin jokilaaksossa, esiintyi siellä joitain mudéjar-kapinoita, kuten vuoden 1264 mudéjar-kapina[1] Reino de Sevillassa Sevillassa, sekä toinen kapina Murciassa, jotka molemmat oli hiljaittain liitetty osaksi Kastilian kruunua[2]. Granadan armeijan avusta huolimatta valtaosa jokilaakson mudéjar-väestöstä ajettiin sieltä pois, ja siirtyi nasridien alueille.[3].

Vuonna 1276 oli toinen suuri mudéjar-kapina Aragoniassa (pääosin Valenciassa), joka venyi vuoteen 1304 asti[4] , ja jossa Granadan ratsuväki saapui kapinoivien mudéjarien apuun.[5] Fernando III:n kuollessa 1252 Kastilia oli ainoa valtio, jolla oli rajaa muslimien kanssa. Näiden alueet olivat kutistuneet Penibético-vuoristoon ja Barbatesta Águilakseen ulottuvaan rannikkoalueeseen. Valtiolla oli pinta-alaa 30 000 km².[6] Granadalla ja Kastilialla oli yhteistä rajaa yli tuhat kilometriä,[7] ja sitä kutsuttiin nimellä Banda morisca eli Maurikaistale.

Granadan emiraattia suosivat sen asema veroa Kastilialle maksavana alueena sekä sen hyvä maantieteellinen sijainti Sierra Nevadan vuoriston muodostaessa luonnollisen suojamuurin. Nämä seikat mahdollistivat pienen kuningaskunnan selviytymisen kaupan keskuksena keskiajan Euroopan ja Maghrebin välissä. Granada oli itse asiassa vauras valtio Eurooppaa koetelleen myöhäiskeskiajan kriisin aikana. Granada oli myös turvapaikka reconquistaa paenneille muslimeille. Yksi tärkeimmistä islamilaisen kulttuurin kukoistuskausista tapahtuikin juuri Granadassa.[8] Sen merkittävin tuotos lienee Alhambran palatsikompleksi, johon kuuluu palatsien lisäksi puutarhoja, suihkulähteitä ja vesialtaita.[8]

Taloudellisesta vauraudesta huolimatta maata vaivasivat jatkuvat poliittiset konfliktit, joita kristityt kuningaskunnat käyttivät hyväkseen vallaten pieniä alueita Granadalta. Toisaalta osa Kastilian valtausyrityksistä päätyi täydelliseen katastrofiin, kuten Moclínin (1280)[9], Vega de Granadan (1319)[10] ja Guadixin (1362) taistelut.[11] Myös nasridien joukot tekivät lukuisia sotaretkiä (ghazi) kristittyjen alueille vaihtelevalla menestyksellä, joista esimerkkeinä häviö Linuesassa 1361 sekä voitto Algecirasissa 1369..[12] Vuosina 1351-1369 nasridit käyttivät Kastiliassa käynnissä ollutta Pietari I:n ja Henrik II:n välistä sisällissotaa hyödykseen. Sodan heikentäessä Kastilian kruunua nasridivaltio nautti lyhyestä rauhasta ja pystyi harjoittamaan itsenäistä ulkopolitiikkaa ilman Kastilian väliintuloa. Uusien kauppareittien syntyessä Portugalin kuningaskunnan ja Afrikan välille 1400-luvulta alkaen Granada alkoi hiljalleen menettää strategista asemaansa ja painoarvoaan. Kastilian ja Aragonian kruunujen yhdistyttyä 1469 sen tilanne vaikeutui entisestään, eikä se pystynyt vastustamaan kristittyjen etenemistä.

Lojan valtaus 1486 oli käännekohta kristittyjen etenimisessä Granadaan, joka päättyi vuonna 1492 pääkaupungin valtaukseen.

Loisteliaan aikakauden jälkeen kuningaskunnalla oli monta hallitsijaa, jotka eivät kyenneet pitämään aluetta hallussaan. Kastilian perimyssodan jälkeen 1480 Isabella I:n noustua valtaistuimelle Kastilia oli ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa sen poliittinen vakaus teki mahdolliseksi Granadan täydellisen valtauksen. Tätä tilannetta auttoi emiraatissa vallinnut poliittinen ja taloudellinen kriisi.[13] Granadan sisällissodat johtuivat nasridien sisäisestä valtataistelusta, jossa oli kaksi osapuolta: Abu l-Hasan Ali oli veljensä Muhammad XIII:n (El Zagal) avustamana vastassa Abu l-Hasan Alin poikaa Muhammad XII:tä (Boabdal). [13] Kastilialaisten vangitsema Boabdil allekirjoitti rauhansopimuksen Ferdinandin kanssa, jossa Boabdil oli tämän vasalli. Sopimukseen liitettiin myöhemmin uusia sopimuksia. Vuodesta 1481 katoliset kuninkaat toteuttivat pitkän ja sitkeän piiritysten sarjan, joka tunnetaan nimellä Granadan piiritys; näissä piirityksissä käytettiin uudenlaista tykistöä, mikä johti siihen, että Granadan aukiot yksi toisensa jälkeen siirtyivät kristittyjen haltuun.[14]

Aragonian ja Kastilian kuningaskuntien joukot ryntäsivät muslimivaltakunnan kimppuun, ja viimeistelivät pitkäikäisen unelman Iberian niemimaan täydellisestä takaisinvaltauksesta.[14] Granadan hävittyä ensin Málagassa 1488 ja sen jälkeen menetettyään läntiset alueensa (La Cora De Bayyānan) 1489, kuningaskunta oli erittäin vaikeassa tilanteessa. 1491 alkoi Granadan piiritys ja perustettiinSanta Fe, josta Katoliset kuninkaat johtivat sotatoimia. Sää ja Boabdalin halukkuus neuvotella toimivat Kastilian hyväksi ja 2. tammikuuta 1492 solmittiin Granadan rauha, johon päättyi yli 250-vuotinen nasridivaltio.[13]

Alhambra, josta Granadan nasridiemiraatit hallitsivat valtakuntaansa.

Granadan kuningaskunta käsitti osia nykyisistä Jaénin, Murcian ja Cádizin maakunnista sekä koko Almerían, Málagan ja Granadan maakunnat. Aluemenetysten takia siihen kuului 1400-luvulla enää nykyisten Granadan, Almerían ja Málagan maakuntien alueet. Emiraatti oli jaettu hallinnolisiin alueisiin, tahoihin. Granadan ja Kastilian kruunujen raja-aluetta kutsuttiin nimellä Banda Morisca eli Maurikaistale, jonka vuoksi monien läntisen Andalusian kylien nimissä esiintyy "de la Frontera" eli "Raja-".

Pääkaupunki Granadasta tuli 1300- ja 1400-luvuilla yksi Euroopan varakkaimmista kaupungeista muun Euroopan kärsiessä myöhäiskeskiajan kriisistä. Se oli talouden ja kulttuurin keskus, ja sen väkiluku kasvoi 165 000:een, ja tuolta ajalta on yhä olemassa tärkeitä rakennusalueita, kuten Alhambra ja Generalife. [15] Käsityöläiset asuivat Albaicínissä, ja muu väestö asui eteläpuolen tasaisella alueella, jonne olivat keskittyneet myös teollisuus, tullivirasto sekä madrasa, Granadan ensimmäinen yliopisto. Nykyään näistä on jäljellä muun muassa la Alcaicería (kangaskauppakortteli) sekä Corral del Carbón. Emiraatin muita tärkeitä kaupunkeja olivat Almería – joskin sen kukoistuskausi oli 1000- ja 1100-lukujen taifojen kaudella – Málaga, Guadix ja Baza. Vaikka Alpujarrasin alueella ei ollutkaan suuria kaupunkeja, se oli tiuhaan asuttu ja Granadan talouden kannalta tärkeä aina vuoden 1568 Alpujarrasin kapinaan asti, jonka seurauksena suurin osa alueen muslimiväestöstä muutti pois.

Nasridivaltakunnan sijainti Välimerellä noin vuonna 1360.

Aluksi Granadan kuningaskunta oli Kastilian liittolainen, ja myöhemmin sen piti alkaa maksaa veroa Kastilialle itsenäisyytensä turvaamiseksi. Monarkia säilyi kastilialaisille tehtyjen myönnytysten ansiosta, Kastilian halutessa vahvistaa valloituksensa Maghrebin marinidien kanssa. [16] Monimutkainen järjestelmä toimi tiettyjen nasridikuninkaitten diplomaattisen ja poliittisen taidokkuuden ansiosta. 1300-lukua leimasi kristittyjen ja nasridien tukemien marinidien väliset taistelut Gibraltarinsalmen herruudesta, ja siihen liittyi useita liittoutumia ja petoksia, häviöitä ja voittoja.[16] 1305 nasridit valloittivat Ceutan, joskin 1309 marinidit valloittivat sen takaisin Aragonian avustuksella. Ismail I:n murhan jälkeen 1325, hänen poikansa Muhammad IV nousi valtaistuimelle, ja 1333 hän valloitti Algecirasin ja Gibraltarin Kastilialta [16], joskaan hän ei päässyt nauttimaan voitoistaan, sillä hänet murhattiin samana vuonna vain 18-vuotiaana, ja valtaistuimelle häntä seurasi Yusuf I. 1384 nasridit valtasivat jälleen Ceutan, mutta kolme vuotta myöhemmin menettivät sen Fezin kuningaskunnalle.

1340 käyty Saladojoen taistelu, jonka Kastilia ja Portugali voittivat, oli suuri vastoinkäyminen niin nasrideille kuin merinideille, sillä jälkimmäinen ei sen jälkeen enää puuttunut Iberian niemimaan politiikkaan, ja nasridiemiraatit menettivät siten Pohjois-Afrikan sotilaallisen tuen.[17] Taistelu ei kuitenkaan ollut kuolinisku Granadalle, sillä emiraatti alkoi jälleen Kastilian vasalliksi ja maksoi sille veroa. Loisteliaitten kuninkaitten (etenkin Muhammad V aikakautta seurasi dynastian sisäinen taistelu, joka johtui emiraatin riippuvuuteen Kastilian kuninkaitten mielenliikkeistä sekä Kastilian suhteesta Aragonian kuningaskuntaan.

Granadan valtakunnan rantaviiva ottomaanien 1500-luvun karttakirjassa.

Kun ensimmäinen nasridikuningas Muhammad ibn Nasr vakautti maan rajat, hän laati suunnitelman kuningaskunnan armeijalle. Granadan emiraatissa ylimystö koostui kahdesta ryhmästä: paikallisista sekä muualta tulleista.[18] Paikallinen ylimystö sisälsi kaksi vanhaa lääninherrasukua, joilla oli valtaisat tilukset, ja he elivät rikkaasti. Muualta tulleet olivat ylhäisöä jotka olivat joutuneet pakenemaan kristityille menetetyiltä alueilta ja he joutuivat etsimään töitä hovista, ja elivät kurjasti mikäli eivät siinä onnistuneet. Muhammad ibn Nasr värväsi nämä muualta tulleet Granadan armeijaan. Tämän vuoksi armeija koostui kahdesta sotaväestä, joista ensimmäinen oli pysyvä ja heille maksettiin palkkaa. Se oli ylimystöä, ja sitä johti kuningas. Toinen osa oli Muttavia, väliaikaisia palkkasotureita, jotka palkattiin tiettyä sotatointa varten, ja siihen kuului sotilaita kaikista yhteiskuntaluokista.[18]

Vuodesta 1264 alkaen nasridiarmeijaan liittyi Pohjois-Afrikkalaisia vapaaehtoisia. Näistä ensimmäiset olivat veljesten Abu Tabit Amir ibn Idris ja Abu al-Muarrif Muhammad johtamat joukot, ja niiden pohjalta luotiin yksi sotaväki lisää, joka koostui vapaaehtoisista berberisotureista sekä karkotetuista marokkolaisista. Näiden lisäksi nasridikuninkaitten palkkasivat henkilökohtaisen vartiostonsa maanpaossa olevista (pääasiassa kastilialaisista) kristityistä, joista monet olivat sotavankeja, islamiin kääntyneitä tai uskonsa kieltäjiä. Näin olivat myös Córdoban kalifit sekä 1000-luvun taifakuninkaat olivat tehneet.[18]

Nasridien sotalaivaston päätukikohta oli Almerían satama. Laivasto oli kuitenkin heikko, voimaton, ja se harjoitti lähinnä merirosvoutta Aragonian rannikolla. Granadan väestö ei juurikaan ollut kiinnostunut merenkäynnistä, kuten Ibn Khaldun, jonka mukaan he olivat “muukalaisia merellä”.[18] Laivasto joutui palkkaamaan palkkasotilaita, joita kiinnosti lähinnä merirosvous. Granadan sotalaivasto oli suurimmillaan 1300-luvulla, ja kaksi almerialaista merimiestä erottui joukosta: qaid Abu-l-Hasan sekä hänen veljenpoikansa Abu Abd Allah Ibn Salvator.[18]

Kaupankäynti oli yksi Granadan talouden kulmakivistä.[20] Kristittyjen hallittua Gibraltarinsalmea Saladon taistelusta (1340) ja Algecirasin valtauksesta (1344) lähtien Granada menetti Pohjois-Afrikan sotilaallisen tuen, mutta toisaalta emiraatti hyötyi siitä suunnattomasti, koska se virkisti kaupankäyntiä Länsi-Euroopan ja Välimeren maidon kanssa.[20] Granadan satamista tuli tavallisia pysähdyspaikkoja kauppiaille, samalla kun emiraatin tuotteille avautui uudet markkinat: Katalonia, ja ennen kaikkea Genova perusti konsulaatteja Málagaan, Almeríaan, Adraan sekä Almuñécariin, jotka olivat emiraatin tärkeimmät satamat. Merkittävää kaupankäynti oli myös Maghrebin ja Pohjois-Afrikan kanssa, ja niitä seurasi Aragonian kauppaverkosto Kataloniassa, Valenciassa ja Mallorcalla. Kastilian hallitessa Gibraltarinsalmea Granadan tuotteiden (ennen kaikkea silkki, sokeri, kuivahedelmät ja sardelli) arvo nousi.[19] Kaupankäynnistä Kastilian kruunun ja erityisesti Sevillan kanssa tuli merkittävää. [21] Silkkikauppa, jonka tuotanto oli suurinta Granadassa, Málagassa, Vélez-Málagassa sekä Rondassa, nousi yhdeksi emiraatin tärkeimmistä tuotteista[20], ja se oli alueen talouden kannalta niin tärkeää että vuoden 1492 jälkeen Katoliset kuninkaat alkoivat kantamaan 10% veroa silkistä. Myös emiraatin raja-alueilla (morisco-kaistaleella) käytiin kauppaa, usein laittomasti.[19]