Gramofoni

Gramofoni on äänentallennuksen historian alkuvaiheessa käytetty mekaanisesti ilman sähköistä vahvistusta toimiva levysoitin. Gramofonin patentoi vuonna 1887 Emil Berliner, ja se muistuttaa toimintaperiaatteeltaan Thomas Alva Edisonin 1877 kehittämää fonografia. Laitteiden suurin ero on se, että fonografi käyttää tallennusvälineenä vahasylinteriä, joille saattoi tehdä kotiäänityksiä, ja gramofoni puolestaan valmiita tehdasprässättyjä levykiekkoja eli ns. savikiekkoja.

Gramofoni

Gramofoni syrjäytti fonografin melko pian.

Ensimmäiset markkinoille tulleet gramofonit vuonna 1889 olivat hyvin yksinkertaisia, niitä myytiin rakennussarjoina ja markkinoitiin lasten leluina. Varhaisissa laitteissa käyttäjä joutui jatkuvasti kammesta pyörittämään levylautasta. Ensimmäiset levyt olivat kooltaan 5- ja 7-tuumaisia ja ääniraita oli vain toisella puolella. Myöhemmin levykooksi vakioitui 10 tuumaa eli 25,4 senttiä, jotka pyörivät 78 kierrosta minuutissa. Levyt tehtiin puristamalla hienoksi jauhetusta, mustaksi värjätystä kivestä (useimmiten saviliusketta tai kalkkikiveä), jossa sideaineena oli sellakka.[1]

Gramofonin levylautasta pyörittää kammella viritettävä jousikoneisto, ja äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Äänirasiassa syntyvä ääni vahvistetaan siihen liitetyllä torvella, joka on yleensä puuta tai peltiä. Laukku-mallisissa gramofoneissa (laukkugramofoneissa) on sisään rakennettu torvi. Laukkugramofoni-nimitys johtuu siitä, että gramofoni on rakennettu laukun/salkun sisälle, joten sitä voidaan kuljettaa helpommin. Yksi entisajan suosituimmista gramofonivalmistajista on His Master's Voice.

Gramofoneja on säilynyt paljon yksityisomistuksessa ja museoissa. Varaosia niihin ei enää ole saanut 1960-luvun jälkeen vaan kaikki tarvittavat joudutaan valmistamaan erikseen. Gramofonin neula pitää vaihtaa usein, mieluiten joka levyn jälkeen[2].