Gorée

Gorée on yksi Senegalin pääkaupungin Dakarin yhdeksästätoista kaupungiosasta. Se on 18,2 hehtaarin laajuinen saari noin 2 kilometrin etäisyydellä Dakarin satamasta.

Gorée

Goréen satama, 2004
Maailmanperintökohde
Sijainti Dakar, Senegal
14°40′11.992″N, 17°24′02.988″W
Tyyppi kulttuurikohde
Kriteerit vi
Tunnusnumero 26
Valintahistoria
Valintavuosi 1978

Gorée

Goréen kautta kuljetettiin orjia nykyisten Yhdysvaltojen alueelle. Saaren todellinen merkitys orjakaupassa oli historioitsijoiden mukaan kuitenkin pieni. Senegalin rannikolta kuljetettiin kuitenkin huomattavia määriä orjia Amerikkaan. Saaren tärkeimmästä turistinähtävyydestä Maison des Esclaves-rakennuksesta ('Orjien talo') on muodostunut merkittävä muistokohde varsinkin transatlanttisen orjakaupan historiasta kiinnostuneille afroamerikkalaisille.

Saari liitettiin Unescon maailmanperintökohdeluetteloon yhtenä ensimmäisistä kohteista vuonna 1978. Saarella oli vuoden 2013 väestönlaskennassa 1 680 asukasta eli 5 802 asukasta neliökilometriä kohti. Saari on harvimmin asuttu Dakarin kaupunginosista.

Historia
François d'Orléansin maalaus Tam-tam à Gorée vuodelta 1837.

Goréen saarta asuttivat alun perin lebut, jotka joutuivat muuttamaan muualle eurooppalaisten tieltä 1400-luvulla. Tuolloin paikalle saapuivat portugalilaiset, jotka kutsuivat saarta nimellä Palma.[1] Portugalilaiset rakensivat ensimmäiset rakennukset saarelle 1440-luvulla. Saaren suotuisan sijainnin vuoksi siitä tuli tärkeä keskus Afrikasta Intiaan, Brasiliaan ja Meksikoon suuntautuneilla merimatkoilla.[2]

Vuonna 1588 Alankomaat otti saaren haltuunsa ja antoi sille nimen Goede Reede, josta nykyinen nimi Gorée on johdettu. Saaren strateginen merkitys korostui etenkin transatlanttisen orjakaupan aikana ja 1500-luvun lopulta lähtien Portugali, Alankomaat, Ranska ja Englanti taistelivat keskenään saaren omistuksesta. Saari vaihtoi vuosien 1584 ja 1783 omistajaa 17 kertaa.[1][2][3] Saaren merkitys väheni Ison-Britannian kiellettyä orjakaupan 1800-luvun alussa. Vuosina 1817–1960 saarta hallitsi Ranska, jonka jälkeen se on kuulunut itsenäiseen Senegaliin.[1]

Orjakauppa

Vuonna 1978 saari liitettiin Unescon maailmanperintökohdeluetteloon yhtenä ensimmäisistä kohteista. Saarta pidettiin rannikon merkittävimpänä orjakaupan keskuksena. 1990-luvulla historioitsijat tulivat kuitenkin toiseen tulokseen. Saari oli orjakaupan keskus, ja sen kautta kulki vuosien aikana arvioiden mukaan arviolta noin 33 000 ihmistä, keskimäärin 200–400 vuodessa. Saari ei kuitenkaan ollut merkittävä keskus, sillä samaan aikaan Afrikan länsirannikolta vietiin orjiksi miljoonia ihmisiä. Goréen kautta kulkeneiden ihmisten määrä vaihteli, heitä oli kausittain enemmän, välillä liike tyrehtyi. Historioitsijoiden mukaan valtaosa Goréen saaren orjista ei kuitenkaan todellisuudessa jatkanut saarelta eteenpäin, vaan he palvelivat saarella siirtomaaisäntiä.[2][3][4][5]

Maison des Esclaves
Tunnettu 'ovi, jolta ei ole paluuta', jonka kautta afrikkalaisten laivamatkan kohti orjuutta kerrottiin alkavan.

Saaren tunnetuin kohde on Maison des Esclaves eli 'Orjien talo'. Siellä on kerrottu sijainneen orjakaupan keskus, jossa orjat odottivat siirtoa laivoille ja merimatkalle Atlantin toiselle puolelle. Historioitsijat ovat kuitenkin osoittaneet, että talo on rakennettu vasta 1700-luvun lopussa eli orjakaupan jo hiipuessa. Talo ei ilmeisesti koskaan ole ollut laivamatkaa odottavien orjien säilytyspaikka vaan kartanorakennus, jonka alakerrassa oli kauppatavaran varasto. Talossa oli orjia, mutta vain työntekijöinä.[4][5]

Talon ja saaren tarina perustui sinne 1962 perustetun museon johtajan Boubacar Joseph Ndiaye (1922–2009) karismaan ja tarinoihin. Rakennuksen tunnetuin nähtävyys 'ovi, jolta ei ole paluuta' on sekin todennäköisesti fiktiota. Ndiayen mukaan yli 15 miljoonaa ihmistä kulki talon kautta matkalla kohti Amerikkaa. Historioitsijoiden mukaan on kuitenkin epätodennäköistä, että oven kautta kulki koskaan ihmisiä orjalaivoille. Todennäköisesti ovesta heitettiin pohjakerroksessa säilytetystä kauppatavarasta syntyneitä jätteitä suoraan mereen. Saarelta orjuuteen lähetetyt ihmiset lähtivät matkalle todellisuudessa rannalta noin 300 metrin päässä talosta.[4][6]

Turismi

Goréen saari on ollut kiistoista huolimatta vuosisatojen varrella myös orjakaupan kauttakulkukeskus. Maison des Esclaves -rakennuksesta ja saaresta onkin kehittynyt vuosien varrella merkittävä matkakohde ja transatlanttisen orjakaupan monumentti ja symboli. Saarella käy vuosittain 200 000 vierailijaa. Varsinkin Alex Haleyn kirjan Juuret julkaisemisen jälkeen saaresta tuli merkittävä vierailukohde yhdysvaltalaisille afroamerikkalaisille matkustajille.[4][6] Saarella ja rakennuksessa ovat käyneet lukuisat merkkihenkilöt, kuten Nelson Mandela, Paavi Johannes Paavali II, George W. Bush, Bill Clinton ja Barack Obama.[4]

Lähteet
  1. I. Davis, R. Hunt: Encyclopedia of African History and Culture, s. 100-101. Facts On File, 2005. ISBN 0-8160-5199-2. (englanniksi)
  2. Maelenn-Kegni Toure: Gorée Island, Senegal (ca. 1000- ) • blackpast.org. 8.3.2009. Viitattu 23.7.2021. (englanniksi)
  3. Gorée Island | Slavery and Remembrance slaveryandremembrance.org. Viitattu 23.7.2021.
  4. What Obama really saw at the ‘Door of No Return,’ a disputed memorial to the slave trade Washington Post. Viitattu 23.7.2021. (englanniksi)
  5. The sincere fiction of Goree Island, Africa’s best-known slave trade memorial Washington Post. Viitattu 23.7.2021. (englanniksi)
  6. Robinson, Simon: Time Europe, 27.6.2004. Artikkelin verkkoversio.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.