Gootit

Goottisyntyinen historioitsija Jordanes kirjoitti 500-luvulla goottien historiaa käsittelevän teoksen Getica, jonka pohjana oli kirjallisia lähteitä, kuten roomalaisen historioitsijan Cassiodoruksen sittemmin kadonnut teos samasta aiheesta, ja luultavasti myös suullista perimätietoa. Jordaneen mukaan gootit olivat alun perin lähtöisin pohjoisessa valtameressä sijaitsevalta Scandza-nimiseltä kylmältä saarelta, jonka on tulkittu viittaavan Skandinavian niemimaan eteläosiin.[3] Scandzasta gootit purjehtivat kuninkaansa Berigin johdolla kolmella laivalla Itämeren yli ja asettuivat nykyisen Pohjois-Saksan ja Puolan alueelle kukistettuaan siellä ensin vandaalit ja useita muita germaaniheimoja. Jordaneen mukaan gootit muuttivat etelämmäs Vistulan eli Veikselin alueelta johtajanaan Filimer, joka oli Berigin jälkeen viides kuningas. Useiden seikkailujen jälkeen gootit saapuivat Mustallemerelle.[4] Jordanes väittää myös goottien taistelleen muinoin Egyptin kuningasta vastaan ja osan goottinaisista ryhtyneen amatsoneiksi.[3]

Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. elänyt roomalainen historioitsija Tacitus mainitsee teoksissaan Germania ja Keisarillisen Rooman historia gothonit-nimisen germaanikansan, joka hänen mukaansa eli luugien pohjoispuolella mutta ruugien ja lemovien eteläpuolella. Myös kreikkalainen maantieteilijä Strabon, roomalainen luonnontieteilijä Plinius vanhempi ja kreikkalais-egyptiläinen luonnontieteilijä Klaudios Ptolemaios mainitsevat teoksissaan mahdollisesti saman kansan. Gothonit on perinteisesti tulkittu tuolloin Veikselin seudulla asuneiksi gooteiksi, vaikka tämä ei ole mitenkään varmaa. Jordaneen mukaan gootit olivat Tacituksen ja Ptolemaioksen aikaan jo siirtyneet Mustanmeren rannoille.[5] Tacituksen mukaan gothonit erottuivat muista germaaneista käyttämiensä pyöreiden kilpien ja lyhyiden miekkojen vuoksi. Lisäksi he olivat hyvin uskollisia kuninkailleen.[4] Jordanes yhdisti puolestaan Geticassa gootit geetat-nimiseen aiempaan kansaan, mikä on nykytiedon mukaan väärinkäsitys.[3]

Gootit ilmaantuivat Mustanmeren pohjoisrannikolle joskus 100-luvun puolivälissä, ja siellä heihin sulautui muita germaaniheimoja.[1] Gootit on tapana yhdistää Tšernjahovin kulttuuriksi kutsuttuun arkeologiseen kulttuuriin, johon liittyviä asutuslöytöjä on tehty nykyisen Romanian, Moldovan ja Ukrainan alueilta. Näiden löytöjen perusteella gootit olisivat harjoittaneet sekä paimentolaisuutta että maanviljelyä. Tšernjahovin kulttuuri levittäytyi 200-luvulla Etelä-Romaniaan Tonavan pohjoispuolisille alueille, mitä on pidetty osoituksena goottien muuttoliikkeestä länteen, koska samoihin aikoihin gootit mainitaan ensimmäisen kerran roomalaisissa lähteissä. Gooteilta on säilynyt hyvin vähän omia kirjallisia lähteitä, joten tiedot heistä tältä ajalta perustuvat lähinnä roomalaisten kirjoittajien mainintoihin.[6]

Ensimmäiset taistelut goottien ja roomalaisten välillä alkoivat 230-luvulla, samoin ryöstöretket Rooman Tonavan-provinsseihin ja Balkanille.[1] Vuosina 249–253 Rooman alueelle hyökkäsi aikalaislähteissä ”skyyteiksi” kutsuttu vihollisjoukko, jotka myöhemmissä 500-luvun lähteissä tarkentui Kniva-nimisen kuninkaan johtamiksi gooteiksi. Knivan gootit tunkeutuivat Traakiaan ja voittivat roomalaiset vuonna 251 Abrittuksen taistelussa, jossa Rooman keisari Decius kuoli. Goottien ryöstöretki jatkui vielä Kreikkaan ja meritse Vähän-Aasian rannikoille, jossa he muun muassa tuhosivat Efesoksen kuuluisan Artemiin temppelin.[7] Rooman keisari Claudius Gothicus löi gootit taistelussa vuonna 269 ja sai siitä lisänimensä. Keisari Aurelianus luovutti vaikeasti puolustettavan Daakian gooteille 270-luvun alussa.[8]

Varhaisin maininta Rooman armeijassa palvelleesta gootista on eräässä vuodelta 208 olevassa kreikankielisessä piirtokirjoituksessa.[6] 300-luvulla gootteja osallistui Rooman sisällissotiin värvättyinä apujoukkoina. Keisari Konstantinus I teki vuonna 332 rangaistusretken goottien alueelle, koska hänen kilpailijansa Liciniuksen joukoissa oli palvellut gootteja. Vastaavasti 360-luvulla vallantavoittelija Procopius värväsi avukseen gootteja, ja kukistettuaan Procopiuksen keisari Valens teki vuosina 366–369 kostoretken goottien maille.[9]

Piispa Wulfilan käännytystyön ansiosta gootit omaksuivat 300-luvulla kristinuskon sen areiolaisessa muodossa.[1] Wulfila myös kehitti gootin kielelle uuden aakkoston, joka perustuu latinalaisiin ja kreikkalaisiin aakkosiin. Sitä ennen goottia kirjoitettiin riimukirjaimilla, jotka myös perustuivat latinalaisiin aakkosiin.[6]

Gootit eivät olleet yhtenäinen kansa. He jakautuivat useisiin eri ryhmiin, joista 370-luvulla kaksi tärkeintä olivat tervingit ja greuthungit. Tervingit asuivat Tonavan, Dnestrin, Mustanmeren ja Karpaattien rajaamalla alueella nykyisessä Romaniassa ja Moldovassa lähellä Rooman valtakunnan itärajaa, greuthungit puolestaan idempänä Dnestrin ja Donin välisellä alueella nykyisessä Ukrainassa.[6][10] Greuthungeilla tiedetään olleen kuninkaita, joista nimeltä tunnetaan yksi, Ermanarik. Tervingien johtajia kutsuttiin roomalaisten lähteiden mukaan tuomareiksi. Tervingien johtajista tärkein 370-luvulla oli Atanarik.[6]

Myöhemmin Rooman valtakunnan alueelle vaeltaneet gootit jakautuivat kahteen pääryhmään, visigootteihin (lat. visigothi, ”hyvät gootit” tai ”jalot gootit”) ja ostrogootteihin (ostrogothae, ”itäiset gootit”).[11][12] Kun Cassiodorus kirjoitti goottien historian noin vuonna 550, hän antoi näille nimille uuden ulottuvuuden, jota niillä ei ennen ollut. Ostrogootit hän tulkitsi itägooteiksi ja vesi-nimestä tuli visigootit eli länsigootit. Koska ostrogootit asustivat tuolloin Italiassa ja visigootit lännempänä Iberian niemimaalla, nimet jäivät käyttöön. Nykyisin yritetään kuitenkin välttää vääriksi tulkittuja nimiä länsigootit ja itägootit.

Historian yleisesityksissä tervingit on usein tapana samastaa visigootteihin ja greuthungit ostrogootteihin, mutta tätä pidetään harhaanjohtavana ja anakronistisena. Visigooteista ja ostrogooteista voidaan varsinaisesti puhua vasta 400-luvun yhteydessä.[6]

Vuonna 375 hunnit hyökkäsivät greuthungien kuningaskuntaan ja valloittivat sen. Kuningas Ermanarik teki epätoivoissaan itsemurhan, kun ei pystynyt vastustamaan valloittajia.[11][13] Hunnit pakottivat myös tervingit pakenemaan asuinalueiltaan ja etsimään turvaa Tonavan eteläpuolelta, Rooman valtakunnan rajojen sisältä.[11] Antiikin kirjoittajat mainitsevat juuri hunnivalloituksen syynä siihen, että gootit 370-luvulla alkoivat pyrkiä Rooman alueelle, mutta eräiden nykytutkijoiden mukaan se ei välttämättä ollut ainoa tai edes tärkein syy. Vaihtoehtoisina selityksinä on mainittu väestönkasvu, elinolojen heikentyminen goottien asuinalueilla tai eri goottiryhmien keskinäinen valtataistelu.[6]

Atanarik vastusti Rooman alueelle pakenemista ja halusi tehdä vastarintaa hunneja vastaan, minkä seurauksena kilpailevat tervingiylimykset syrjäyttivät hänet vallasta.[10] Atanarik johti hänelle uskollisena pysyneen joukon tervingejä Karpaateille, kun taas hänen kilpailijansa Fritigern ja Alaviv johtivat toisen joukon Tonavan alajuoksulle, jossa he vuonna 376 anoivat lupaa siirtyä Tonavan yli Rooman alueelle Moesiaan. Keisari Valens myönsi luvan, ja tiettävästi 80 000 tervingiä siirtyi Tonavan yli. Hieman myöhemmin rajan yli tuli luvattomasti suunnilleen yhtä suuri määrä greuthungeja, jotka liittyivät Rooman puolella tervingeihin.[6][10] Näitä greuthungeja johtivat Alatheus ja Saphrax, jotka olivat greuthungien alaikäisen kuninkaan Vitherikin neuvonantajia.[10]

Rooman puolelle asettuneet gootit ajautuivat pian konfliktiin roomalaisten kanssa. Kun paikallinen roomalainen komentaja surmasi petollisesti Alavivin, laajeni konflikti sodaksi, joka käytiin Traakian alueella. Fritigern voitti roomalaiset vuonna 378 käydyssä Adrianopolin taistelussa, jossa keisari Valens kuoli. Vuonna 382 solmitussa rauhassa gootit saivat jäädä Rooman alueelle. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan he muodostivat jo tällöin puoli-itsenäisen kansan Traakiassa ja palvelivat Rooman armeijassa erillisinä yksikköinä, toisen näkemyksen mukaan heidät hajasijoitettiin Traakian roomalaisiin sotilasyksikköihin pieninä ryhminä.[6]

Pääartikkeli: Visigoottien valtakunta

Visigoottien valtakunta vuonna 700.

Traakiaan asettuneet tervingit ja greuthungit yhdistyivät vuonna 395 Alarikin johdolla, mistä alkaen voidaan puhua visigooteista.[10] Visigootit tulivat hävittivät Alarikin aikana (395–410) Traakiaa, Makedoniaa ja Kreikkaa sekä ryöstivät Rooman vuonna 410. Alarikin kuoltua visigootit siirtyivät Etelä-Galliaan ja Iberian niemimaalle, ja perustivat sinne niin sanotun Tolosan valtakunnan. Galliassa visigoottien valtakunta kukistui 500-luvun alussa frankkien hyökkäykseen. Pyreneiden eteläpuolella visigoottien valtakunta sen sijaan säilyi ja kukoisti. Kuningas Rekared I:n aikana 500-luvulla visigootit luopuivat areiolaisuudesta ja kääntyivät katoliseen uskoon.[14] Pohjois-Afrikasta tulleet arabit ja beduiinit valloittivat visigoottien valtakunnan vuonna 711.

Pääartikkeli: Ostrogoottien valtakunta

Ostrogoottien valtakunta laajimmillaan.

Ostrogootit olivat gootteja, jotka vapautuivat hunnien vallasta vuonna 453, asettuivat Pannoniaan ja alistuivat roomalaisten herruuteen. Teoderik Suuren johdolla he vaelsivat Italiaan vuonna 488 ja perustivat sinne valtakunnan, joka Teoderikin kuoleman jälkeen 526 alkoi heikentyä. Bysantti kukisti ostrogootit 553 ja kansan rippeet sulautuivat Italian väestöön. Krimillä gootin kielen murretta uskotaan puhutun vielä 1700-luvulla.[15]

Cassiodoruksen ja Jordaneen kuvauksen mukaisesti goottien alkukodin oletettiin sijainneen Skandinaviassa. Goottien nimi oli luontevaa yhdistää Götanmaan maakuntanimeen Etelä-Ruotsissa, ja niinpä jo keskiajalla syntyi ajatus, jonka mukaan gootit olivat alkuperältään ”ruotsalaisia” ja göötalaiset heidän heimoveljiään. 1400-luvulla alkoi Ruotsissa syntyä ajattelutapa, jonka mukaan goottien muinaiset valloitukset ja uroteot olivat ruotsalaisille suuri kansallisen ylpeyden aihe. Kukoistuskautensa tämä paisutteleva ja mielikuvituksellinen ”gööttiläinen” eli ”götisistinen” historiankirjoitus eli 1600-luvulla, joka oli Ruotsin suurvalta-aikaa.

1800-luvulla eräät tutkijat väittivät goottien asuttaneen myös Suomea ja Baltiaa ennen itämerensuomalaisten heimojen saapumista. Vielä 1940-luvulla ruotsalainen arkeologi Eric Oxenstierna yritti osoittaa, että goottien alkukoti sijaitsi Länsi-Götanmaalla. Sieltä gootit olisivat roomalaisen rautakauden kuluessa siirtyneet Veikselin suuseudulle, jonne Tacitus sijoitti gothonit Germania-teoksessaan.

Nykyisin ajatusta laajamittaisesta goottien vaelluksesta Ruotsista Itämeren etelärannikolle ei enää pidetä uskottavana. Veikselin suuseutujen ja Ruotsin välillä vallitsi toki tiiviit yhteydet, kuten arkeologinen tutkimus osoittaa. Onkin arveltu, että jonkin pienen Ruotsista lähteneen soturijoukon siirtyminen Veikselille olisi voinut antaa aiheen myöhemmille taruille goottien alkukodista. Herwig Wolframin mukaan gootit olivat koostumukseltaan heterogeeninen ryhmä, jonka ytimen kuitenkin muodostivat skandinaavista alkuperää olleet suvut. On kuitenkin kiisteltyä, olivatko Itämeren etelärannikon gutones todella gootteja. Osa tutkijoista katsoo nykyisin, että goottien skandinaavinen alkuperä on pelkkä myytti. Dick Harrisonin mukaan Cassiodorus halusi yksinkertaisesti antaa gooteille mahdollisimman dramaattisen ja eksoottisen historian ja tästä syystä sijoitti heidän alkukotinsa pohjoisimpaan maahan, jonka antiikin maantiede tunsi. Walter Goffart on olettanut, että kertomus goottien pohjoisesta alkukodista olisikin todellisuudessa lähtöisin vasta Cassiodoruksen työtä tiivistäneeltä Jordaneelta. Jordaneen motiivi olisi tämän teorian mukaan ollut propagandistinen tarve korostaa goottien ei-roomalaisuutta ja muukalaisuutta.

Goottien muisto vaikutti voimakkaasti saksalaiseen kansallistunteeseen ja pangermanistiseen ajatteluun. Molemmissa maailmansodissa saksalaisten tunkeutumista Itä-Eurooppaan perusteltiin myös sillä, että nämä alueet olivat muinaista goottien maata. Gdynia sai nimen Gotenhafen, goottien satama. Natsit suunnittelivat Krimin niemimaan "uudelleengermaanistamista": ehdotettiin muun muassa Italiassa asuvien saksankielisten etelätirolilaisten siirtämistä alueelle. Sevastopol oli määrä nimetä Theodericshafeniksi tunnetun goottien kuninkaan Teoderikin mukaan.

Toisen maailmansodan jälkeen eräät puolalaiset arkeologit yrittivät todistella, että gootteihin yhdistetty Veikselin suuseutujen roomalaisaikainen kulttuuri (ns. Wielbarkin kulttuuri) olisikin ollut slaavilainen. Käsitys ei kuitenkaan saanut yleistä kannatusta. Sittemmin kansalliset intohimot goottikysymyksen ympärillä ovat laantuneet. Gootteihin kohdistuva tutkimus on nykyisin vilkasta, monitieteellistä ja kansainvälistä.

Arkeologisten löytöjen perusteella Ella Kivikoski esitti 1930-luvulla, että roomalaisella rautakaudella Varsinais-Suomessa, Aurajoen suulla, olisi asunut goottilainen siirtokunta. Myöhemmässä tutkimuksessa kyseiset löydöt on kuitenkin yhdistetty Ruotsin Itä-Götanmaalta saapuneeseen väestöön.