Glottaalifrikatiivi

Glottaalifrikatiivi eli glottaalinen frikatiivi on hankausäänne[1], jota puhekielessä nimitetään h-äänteeksi. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa erotellaan äänteen soinniton [h] ja soinnillinen [ɦ] variantti. Suomessa molemmat äänteet esiintyvät saman foneemin allofoneina, jota merkitään kirjaimella H.

Suomessa foneemi /h/ esiintyy sekä sanan alussa että sen sisällä, sisällä sekä tavun alussa että lopussa (h-foneemin tavunloppuinen asema on suomelle ominaista ja muissa kielissä hyvin harvinaista), mutta ei enää sanan lopussa paitsi rajakahdennustapauksissa, joissa rajakahdennuksellista sanaa seuraa h-alkuinen sana. Suomen aiemmat sananloppuiset h:t ovat korvautuneet rajakahdennuksella.

Suomessa 'h' on yleensä tavallinen soinniton [h]. Vokaalien 'a', 'i' ja 'u' kanssa vokaalia vastaavassa paikassa aiheutetaan kuitenkin hankaushälyä, jotta konsonantti erottuisi: sanassa paha on glottaalinen, sanassa pihi on palataalinen ja sanassa puhu on pyöreä bilabiaalinen heikko frikatiivi. Lisäksi, jos 'h' esiintyy tavussa viimeisenä, kuten sanassa pihti, on siinä alussa soinnillinen osa. Sanan alkuinen 'h' on usein myös heikko soinniton faryngaalifrikatiivi, etenkin kun seuraava vokaali on 'a'; esimerkiksi haapa.

Termi glottaalifikatiivi on harhaanjohtava, koska hankaushäly ei synny kurkussa. Soinniton [h] on oikeastaan soinniton vokaali, joka ei artikulaatioltaan eroa ympäröivistä vokaaleista, mutta kurkunpää ei värise. Glottaalifrikatiivin määrittely on tuottanut foneetikoille päänvaivaa. Sillä ei ole prototyyppiä, vaan sen artikulaatioprofiilikuva esittää aina jotakin varianttia. Ensimmäisissä kuvauksissa se sijoitettiin alukkeiden joukkoon, sillä joissakin kielissä se esiintyy ainoastaan sanan alussa. Saksan kielessä h esiintyy kirjaimena muuallakin, mutta se ääntyy h:na vain sanan alussa ja muulloin ilmaisee, että sen edellä oleva vokaali on pitkä. Esimerkiksi sana, joka äännetään [haːn] (suomeksi ”kukko”), kirjoitetaan Hahn.

Japanissa on vain soinnillinen [ɦ]; esimerkiksi japanin haha ”äiti” äännetään [ɦɑɦɑ]. Romaanisista kielistä glottaalifrikatiivi puuttuu lähes kokonaan, vaikka se on edelleen mukana oikeinkirjoituksessa.. Poikkeuksena tästä on romanian kieli, minkä lisäksi joissain espanjan murteissa velaarifrikatiivi [x] on muuttunut [h]-äänteeksi.