Giovanni Giolitti

Giolittin ensimmäinen pääministerikausi oli lyhyt. Hän joutui eroamaan jo vuonna 1893, koska häntä epäiltiin virka-asemansa väärinkäytöstä. Hän jatkoi kuitenkin poliittista toimintaansa ja palasi pääministeriksi vuonna 1903. Seuraavat kymmenen vuotta hän oli Italian vaikutusvaltaisin poliitikko, joko pääministerin ominaisuudessa (vuosina 1903–1905, 1906–1909 ja 1911–1914) tai vahvana taustavaikuttajana[1].

Poliittisilta näkemyksiltään Giolitti oli maltillinen liberaali.[1] Hänen pyrkimyksenään oli parantaa työväestön asemaa. Hän mm. salli ammattiliittojen toimia vapaasti ja hyväksyi työläisten lakko-oikeuden. Hän kiinnitti huomiota työolosuhteisiin ja paransi sosiaaliturvaa. Lisäksi hän laajensi miesten äänioikeutta vuonna 1912.

Oikeisto syytti Giolittia liiallisesta lempeydestä vasemmistoa kohtaan. Giolitti saattoi kuitenkin turvautua koviinkin otteisiin, mikäli yleinen järjestys oli uhattuna.

Italian talouden kannalta 1900-luvun alku oli suuren kasvun aikaa. Maahan kehittyi muun muassa vahva metalliteollisuus. Kasvu tosin keskittyi Pohjois-Italiaan, kun taas Etelä-Italia pysyi jokseenkin takapajuisena alueena.

Neljännellä pääministerikaudellaan Giolitti oli päättämässä Turkin vastaisen sodan aloittamisesta. Italia voitti sodan vuonna 1912 ja sai Turkilta Libyan ja Dodekanesian. Voitosta huolimatta Giolitti kuitenkin piti Italian armeijaa huonosti varustautuneena, joten hän vastusti Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan toukokuussa 1915[1].

Viidennen ja viimeisen kerran Giolitti tuli pääministeriksi vuonna 1920. Sodanjälkeinen Italia oli vaikea johdettava, sillä vasemmalta uhkasi kommunistinen vallankumous ja oikealta nationalistinen diktatuuri. Tuolloin jo 78-vuotias Giolitti pyrki rakentamaan maltillisten puolueiden laajaa koalitiota ääriliikkeitä vastaan. Kun tämä osoittautui tehottomaksi olojen vakauttamaisessa, Giolitti erosi oltuaan runsaan vuoden ajan pääministerinä.[1]

Benito Mussolinin johtamien fasistien valtaannousu vuonna 1922 siirsi lopullisesti Giolittin syrjään. Hän tosin pysyi parlamentin jäsenenä aina kuolemaansa asti vuoteen 1928 ja uskalsi jopa kritisoida Mussolinin lakialoitteita. Vanhan valtiomiehen kritiikki ei kuitenkaan voinut pysäyttää Italian muuttumista fasistiseksi diktatuuriksi.