Gilbert John Elliot-Murray-Kynynmound Minto

Gilbert John Elliot-Murray-Kynynmound, Minton 4. jaarli, Melgund of Melgundin varakreivi, Minto of Minton kreivi (9. heinäkuuta 1845 Lontoo – 1. maaliskuuta 1914 Minto, Roxburgh, Skotlanti)[1] oli brittiläinen siirtomaahallinnon virkamies, joka toimi Kanadan kenraalikuvernöörinä vuosina 1898–1905 ja Intian varakuninkaana 1905–1910.

Minton jaarli noin vuonna 1910.

Hänen isoisänsä oli vuosina 1807–1813 Intian varakuninkaana toiminut Minton 1. jaarli.[2] Minto kävi Etonin sisäoppilaitosta ja Cambridgen Trinity Collegea. Hän palveli skottilaiskaartissa (Scots Guards) 1867–1869, mutta jätti sotilasuran omistautuen joksikin aikaa ratsastukselle. Vuosina 1874–1877 hän toimi sanomalehden kirjeenvahihtajana Espanjassa ja Turkissa ja osallistui vapaaehtoisena sotaan Venäjää vastaan Turkin armeijassa. Hän osallistui brittiarmeijan mukana myös toiseen afgaanisotaan 1879 ja vuoden 1882 Egyptin sotaretkeen. Vuosina 1883–1885 Minto palveli Kanadan kenraalikuvernööri Henry Lansdownen sotilassihteerinä jo oli 1885 esikuntapäällikkönä maan luoteisosassa käydyssä sodassa intiaaneja vastaan. Hän palasi 1886 Englantiin ja peri 1891 isänsä jaarlin arvon.[1][2]

Toimiessaan Kanadan kenraalikuvernöörinä vuosina 1898–1905 Minto pyrki sovittelemaan Kanadan pääministeri Wilfrid Laurierin ja Britannian siirtomaaministeri Joseph Chamberlainin välisiä kiistoja.[1]

Minto nimitettiin vuonna 1905 Intian varakuninkaaksi George Curzonin seuraajana.[2] Yhdessä Intian asioiden ministeri John Morleyn kanssa hän valmisteli vuonna 1909 säädetyn Intian hallintoa uudistaneen Indian Councils Actin, joka tunnetaan myös nimellä Morleyn-Minton-reformit. Heidän tavoitteenaan oli hillitä kasvamassa ollutta intialaista nationalismia ja vahvistaa Intian kongressipuolueen maltillista siipeä. Intialaisten asemaa maan hallinnossa vahvistettiin myös nimittämällä ministerin neuvostoon kaksi intialaista edustajaa ja varakuninkaan neuvostoon yksi. Uuteen kansanedustusjärjestelmään sisältyi erillisten vaalipiirien luominen hinduille ja muslimeille, mitä intialaisnationalistit kritisoivat brittien valtaa tukevana ”hajota ja hallitse” -politiikkana. Minto tuki myös Muslimiiliton perustamista luodakseen vastapainon Kongressipuolueelle. Kriitikoiden mukaan Minton politiikka loi pohjan Intian myöhemmälle kahtiajakautumiselle. Kapinallisia Minto kohteli ankarasti ja palautti hallitukselle oikeuden karkottaa ihmisiä maasta ilman oikeudenkäyntiä päästäkseen eroon eräistä kumousjohtajista.[1] Afganistanin emiirin vieraillessa 1907 Intiassa Minto onnistui vahvistamaan maiden välisiä ystävällisiä suhteita.[2]