Getúlio Vargas

Vargas syntyi varakkaaseen perheeseen. Nuorena hän pyrki armeijauralle, mutta jätti uransa armeijassa opiskellakseen lakimieheksi. Valmistuttuaan lakimieheksi 1907 hänet nimitettiin Porto Alegren piirisyyttäjäksi, jonka jälkeen hän eteni nopeasti osavaltion parlamenttiin.

Hänet valittiin liittovaltion kongressiin vuonna 1923 ja Rio Grande do Sulin kuvernööriksi 1928.

Vuonna 1930 Vargas lähti presidenttiehdokkaaksi. Hänellä oli vahvoja tukijoita, jotka ryhtyivät aseelliseen kapinaan, kun heidän ehdokkaansa hävisi. Vargas otti kuitenkin johdon kapinan onnistuttua ja hänet nimettiin väliaikaiseksi presidentiksi marraskuussa 1930. Hän yritti hallita demokraattisesti ja järjesti vaalit vuosina 1933 ja 1934. Vuonna 1934 hän vahvisti fasismista piirteitä saaneen perustuslain yhdessä kongressin kanssa. Työtä tekevät naiset ja 18 vuotta täyttäneet saivat äänioikeuden 1932.[1]

Demokratia ajautui kuitenkin kaaokseen laman ja kesän 1932 São Paulon ”paulistojen” kapinan vuoksi. Vuoden 1934 jälkeen Vargas siirtyi politiikassaan oikealle ja liittoutui Plínio Salgadon johtamien Brasilian integralistien kanssa. Integralistit olivat saaneet vaikutteita Benito Mussolinilta ja Adolf Hitleriltä, jotka tukivat rahallisesti liikkeen puolisotilaallisia ”vihreäpaitoja”. Integralismin propaganda oli lainattu Euroopasta ja oli marxismia, liberalismia ja juutalaisia vastaan ja korosti nationalismia ja ”kristillisiä arvoja”. Integralistien lisäksi maassa oli merkittävä saksalaisten siirtolaisten kannattama kansallissosialistisen puolueen haaraosasto.

Vasemmiston tenentes, liberaalit, intellektuellit ja etenkin kommunistipuolue kääntyivät Vargasia vastaan vuoden 1934 jälkeen, mutta hän sai maan konservatiivien tuen.[2] Vargas eliminoi aluksi kansallissosialistisen puolueen sen osoittauduttua uhkaksi maan itsemääräämisoikeudelle ja turvallisuudelle, ja sai myöhemmin tukahdutettua myös integralistit[3].

Vargas järjesti vallankaappauksen marraskuussa 1937, kun hänen kautensa lähestyi loppuaan, ja uusi perustuslaki esti häntä enää asettumasta ehdolle. Syynä käytettiin monien Euroopan maiden tapaan kommunistien uhkaa. 29. syyskuuta 1937 kenraali Dutra esitteli Vargasille kommunistien vallankaappaussuunnitelman ns. Cohenin suunnitelman tai Intentona Comunista, joka oli integralistien kehittelemä. Vargas julisti maahan sotatilan, hajotti kongressin, vaihtoi kuvernöörejä ja loi Estado Novona tunnetun hallinnon Portugalin Salazarin mallin mukaan.

Hän poltti osavaltioiden liput ja loi keskitetyn hallinnon fasististen esikuvien mukaan. Suuryritykset saivat suositumman aseman ja työntekijät kattavan sosiaaliturvan. Talouskasvuun pyrittiin kaikin hallituksen keinon. Maatalouden tukemiseen liittyi kotimaan kahvisadon lunastaminen kun se ei mennyt maailmanlaajuisen talouslaman aikana kaupaksi ulkomaille. Vuoden 1940 mennessä maassa poltettiin 60 miljoonaa säkkiä ylimääräistä kahvia[2]. Viennin ja valuuttakurssien romahduksen vuoksi tuontia oli korvattava kotimaisella tuotannolla. Valtion avustuksella Brasilian teollistuminen käynnistyi nopeasti ja teollisuustuotanto kaksinkertaistui 1931–1936. Maa teollistui nopeasti, työvoima siirtyi kaupunkeihin ja se järjestettiin valtion valvomiin ammattiliittoihin. Saksasta tuli Brasilian puuvillan suurin ostaja ja sen kahvin ja kaakaon toiseksi suurin asiakas[2].

Puolueensa Ação Integralista Brasileiran kieltämisestä vihastuneet integralistit yrittivät kaappausta 11. toukokuuta 1938 valtaamalla presidentinpalatsin, mutta yritys jäi kauas onnistuneesta.

Vuonna 1940 aloitettiin viisivuotissuunnitelma raskaan teollisuuden, vesivoiman käytön ja rautateiden laajentamiseksi. Estado Novo kielsi lakot, mutta vastineeksi sääti yhden maailman edistyneimmistä työsuojasäädännöistä. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt maatyöläisiä, joita brasilialaisista oli suurin osa. Lisäksi inflaation kiihtyminen vei voitot työläisiltä kapitalistien taskuihin. Maailmansodan aikana Brasilian tuotteet menivät hyvin kaupaksi, mutta ostajavaltiot eivät pystyneet toimittamaan teollisuustuotteita niiden vastineeksi, joten maa keräsi runsaat valuuttavarannot.[2]

Toisen maailmansodan alkaessa Vargas oli ainakin henkisesti akselin puolella, mutta siirtyi liittoutuneiden puolelle viimeistään 1942 saksalaisten upotettua brasilialaisia laivoja. Brasilialaisia osallistui maihinnousuun Italiaan 1944 noin 25 000 miestä ja he kärsivät merkittäviä tappioita. Vargas pyrki saamaan liittoutuneilta kauppasopimuksia, investointeja ja Lend-Lease-apua. Diktatuurin vastustuksen kasvettua Vargas suostui vaaleihin ja perusti itse kaksi puoluetta, Sosiaalidemokraattisen puolueen ja (PSD) ja Työväenpuolueen (PTB). Vargas ilmoitti ettei itse asettuisi ehdolle, mutta tuki kannattajiaan, queremistas, jotka halusivat hänet ehdolle (verbistä ”querer”, ”haluta”). Armeija päätti kuitenkin mennä väliin, ja kenraalit Góies Monteiro ja Eurico Dutra syrjäyttivät Vargasin 29. lokakuuta 1945 ja pitivät vaalit ilman häntä. Pääpuolueiden presidenttiehdokkaiksi asettuivat kenraalit Eurico Dutra (PSD) ja Eduardo Gomez (UDN), joista kenraali Dutra hallitsi 1946–1951[2].

Vargas vetäytyi perheensä maatilalle ja tuli helposti valituksi senaattiin. Hän kyllästyi pian vihamieliseen kongressiin ja päätti jälleen pyrkiä presidentiksi. Hän voitti Brasilian ensimmäiset nykyaikaiset presidentinvaalit maanvyöryvoitolla ja aloitti uuden kautensa 1951.[1] Maa oli talouskriisissä ja Vargas laati laajan suunnitelman talouden kohentamiseksi. Hän korosti valtion suunnitelmataloutta ja riippuvuutta ulkomaisesta pääomasta. Hän perusti Petrobrásin, valtion öljy-yhtiön. Maa oli kehittynyt liian monimutkaiseksi, jotta sitä olisi voinut hallita perinteiseen tyyliin ja armeija alkoi vaatia hänen eroaan. Vargas ampui itsensä palatsissaan, kun armeija valmistautui vallankaappaukseen. Työväelle ja alemmalle keskiluokalle hänestä tuli marttyyri.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Getúlio Vargas Wikimedia Commonsissa

• Brasilia tällä hetkellä, Suomen Kuvalehti, 09.07.1938, nro 27, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot