Geronimo

Goyahkla syntyi Meksikossa nykyisen Arizonan tai New Mexicon alueella Gila River Valleyssa chiricahuain bedonkohe-heimokuntaan. Eräiden historioitsijoiden mukaan Geronimo muisti väärin oman syntymäaikansa ja vuosi 1823 on Geronimon oikea synnyinvuosi.[4] Hänen isänsä oli nimeltään Taslishim (The Gray One), joka oli suuren päällikön Mahcon poika. Mahcon kuoleman jälkeen päällikkyys ei siirtynyt Taslishimille vaan Tebokalle, joka selittää sen, miksi Geronimosta ei koskaan tullut päällikköä. Eräs toinen päällikkö oli kuitenkin suureksi osaksi perinyt Taslishimin päällikkyyden, ja Teboka yleensä seurasi häntä. Tämä päällikkö tunnettiin tuolloin nimellä Fuerte (esp. "vahva") mutta meksikolaiset antoivat hänelle myöhemmin nimen Mangas Coloradas (Punaiset Hihat).[4]

Äiti tunnettiin parhaiten espanjalaisella nimellään Juanita.[5] Goyahkla oppi äidiltään jo nuorena espanjan kielen taidon. Isän kuoltua pojan kasvatus jäi äidin harteille.

Geronimo kertoi, että hänellä oli kolme veljeä ja neljä siskoa. Todellisuudessa hänellä oli yksi sisarus, sisko nimeltään Nah-dos-te, joka oli neljä vuotta häntä vanhempi. Muut Geronimon mainitsemat henkilöt olivat hänen serkkujaan, mukaan lukien hänen "suosikkisiskonsa" Ishton.[4]

Vuonna 1846 Goyahkla meni naimisiin Alope-nimisen tytön kanssa, joka oli lähtöisin chiricahuain nednhi-heimokunnasta. Noin neljä vuotta myöhemmin 400 meksikolaista sotilasta Sonorasta tunkeutui eversti José María Carrascon johdolla Janosin kylään sillä aikaa kun miesväki oli kauppamatkoilla. Sotilaat surmasivat Goyahklan äidin, vaimon ja lapset kostona siitä, että Goyahkla ja hänen joukkonsa ryöstelivät meksikolaisten maatiloja. Seuraavien vuosien aikana Goyahkla liittyi taisteluun meksikolaisia vastaan ja etsi kostoa perheensä kuolemalle. Juuri meksikolaiset vastustajat antoivat Goyahklalle nimen Geronimo. Syy ei ole selvillä; joidenkin lähteiden mukaan tämä oli meksikolaisten väännös hänen apassinimestään, toiset sanovat Geronimon vihollisten kutsuneen apuun Pyhää Jerónimoa hyökätessään.[6]

Geronimon vaiheista 1860-luvun ajalta ei ole kovin paljon luotettavaa tietoa. Meksikolaisia hän vihasi koko elämänsä menetettyään perheensä heidän käsissään.[7] Kuitenkin, ennen kuin Geronimo oli tullut amerikkalaisten tietoisuuteen 53-vuotiaana, hän oli jo kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt ryöstöretkiä ja sotinut meksikolaisia vastaan. Silloin tällöin hän oli ryöstellyt myös Amerikan lounaisosissa. Apassien ryöstöretket vaihtelivat tyypillisesti karjan ja muun saaliin varastamisesta tappamiseen, silpomiseen ja uhrien sieppaamiseen. Geronimo harjoitti kaikkia rosvouksen muotoja. Hän päihitti raakuudessaan kaikki toverinsa.[4]

Amerikkalaisia hän alkoi vihata heidän tunkeutuessa väkisin apassien maille 1850-luvun aikana. Aluksi apassijohtajat Mangas Coloradas ja Cochise suhtautuivat ystävällisesti amerikkalaisiin sotilasosastoihin, mutta molemmat joutuivat valkoisten väkivallan kohteiksi. Kaivosmiehet ruoskivat Coloradasin, ja valkoista rauhanlippua kantanut Cochise yritettiin ampua.[8]

Kun Yhdysvaltain sisällissota (1861 - 1865) vei sotilaitaan idän taistelukentille tehostuivat apassien hyökkäykset lounaisalueilla. Geronimo osallistui muun muassa apassisolan taisteluun (Battle of Apache Pass) vuonna 1862 Cochisen johtamissa joukoissa.[9]

John Clumista (keskellä) tuli pidetty apassien keskuudessa. Oikealla aravaipa-päällikkö Eskiminzin ja vasemmalla cibecue-päällikkö Diablo.

Vuonna 1872 Yhdysvaltain hallitus perusti chiricahua-apasseille reservaatin Etelä-Arizonaan, jonne myös Geronimo siirtyi. Ratkaisu osoittautui väliaikaiseksi, sillä vuonna 1875 hallitus päätti siirtää chiricahuat julkiselle alueelle San Carlosin reservaattiin taloudellisiin syihin vedoten. Paikka sijaitsi yli 10 000 neliökilometrin laajuisten Valkoisten vuorten (White Mountainsin) alueella, joka oli suurempi kuin muut apassien suojelualueet Lounais-Amerikassa.[10]

Hallituksen nimeämä intiaaniasiamies John Clum sai epäkiitollisen tehtävän johtaa chiricahuain pakkomuuttoa vuonna 1875. Clum oli aiemmin auttanut Eskiminzin-nimisen vangitun aravaipa-apassien johtajan vapauteen ja saavuttanut luottamusta monien apassiryhmien keskuudessa. Clum alkoi myös kehittää apassien omista riveistä kerättyjä poliisivoimia, jotka huolehtivat lain ja järjestyksen ylläpitämisestä. Clumin omat esimiehet suhtautuivat kokeiluun epäluuloisesti, mutta antoivat hänen yrittää.[10]

Edesmenneen apassijohtaja Cochisen poika Taza pyrki säilyttämään rauhanomaiset suhteet amerikkalaisiin isänsä tavoin ja kertoi chiracahuain noudattavan siirtomääräystä. Clum uskoi pystyvänsä apassipoliiseineen hoitamaan intiaanien pakkomuuton ja vaati armeijan ratsuväkeä pysymään loitolla. Lähes puolet chiricahuoista jätti kuitenkin saapumatta uuteen reservaattiin. Kun armeija kiirehti suojelualueelle kootakseen yhteen vastaan hangoittelevat chiricahuat, useimmat näistä pakenivat rajan yli Meksikoon. Pakenijoiden ryhmän kärjessä oli tuolloin 46-vuotias Geronimo.[11]

Geronimo ja hänen leirikuntansa tekivät talven 1876 - 77 aikana lukuisia ryöstöretkiä meksikolaisten asutuksille ja kartuttivat omaisuuttaan suurilla hevos- ja karjalaumoilla. Keväällä Geronimo joukkoineen kuljetti varastetut elikot New Mexicoon ja myi ne valkoisille tilanomistajille. Vastineeksi apassit saivat aseita, saappaita, hattuja ja runsaita määriä viskiä. Asiamies Clum sai saman vuoden keväällä käskyn ottaa mukaansa riittävästi apassipoliiseja ja pidättää Geronimo sekä muut chiricahua-luopiot. Clum hoiti tehtävänsä ja Geronimo joutui sotaoikeuteen. Neljän kuukauden vankeutensa aikana Geronimo kuljetettiin San Carlosiin ja häntä vastaan pidettiin toinen oikeudenkäynti.[11]

Vuonna 1878 intiaaneista koottuja poliisivoimia alettiin kokeilla useissa reservaateissa. Clumin kehittämä apassien oma erillinen tuomioistuinjärjestelmä ei kuitenkaan toiminut kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kun apassipoliisit joutuivat ottamaan kiinni oman kansansa jäseniä syntyi intiaanien välillä lisääntyvää erimielisyyttä. Lisäksi Clumin inhimillinen suhtautuminen apasseihin närkästytti amerikkalaisia päättäjiä. Lopputuloksena Yhdysvaltain armeija määrättiin vahtimaan San Carlosin apasseja, joiden huhuttiin suunnittelevan kapinaa.[12] Clum oli raivoissaan ja yritti saada intiaanivirastoa puolelleen. Hän sai vastaansa Washingtonin sanomalehdistön ja sotaministeriön. Katkeroitunut Clum erosi ja armeijan sotilaat jäivät San Carlosiin.[11]

Tyytymättömänä San Carlosissa vallitsevaan tilanteeseen ja paikan kuiviin sääolosuhteisiin Geronimo pakeni ryhmänsä kanssa Sierra Madren vuoristoon vuonna 1878, josta käsin he kävivät karavaanien ja ranchien kimppuun.[12] Vuotta myöhemmin pakolaiset palasivat takaisin reservaattiin.[6]

Rauhan aikaansaaminen lounaisilla alueilla ei kuitenkaan vielä onnistunut. Kun meksikolaiset joukot surmasivat apassijohtaja Victorion ja hänen 80 soturiaan, levottomuudet rauhoittuivat mutta eivät loppuneet kokonaan. Yksittäiset apassiryhmät tekivät edelleen satunnaisia ryöstöretkiä. Valkoiset uudisasukkaat järjestäytyivät puolisotilaallisiksi miliisivoimiksi ja tekivät omia iskujaan.[13] Vuonna 1881 Geronimo sai tarpeekseen reservaattielämästä. Hän johti ryhmänsä uudelleen yli rajan ainoana tavoitteenaan päästä Sierra Madren salaiseen piilopaikkaan.

Kenraali Crook

Yhdysvallat ja Meksiko olivat tehneet sopimuksen, joka salli molempien maiden armeijoiden ylittää valtioiden välisen rajan apasseja takaa-ajettaessa. Yhdysvaltain joukkoja johtavan kenraali George Crookin sotataktiikka tukeutui rauhanomaisiin ratkaisuihin. Hän oli oppinut arvostamaan intiaaneja 1870-luvun sodissa, eikä kannattanut suoraa väkivaltaa. Washingtonin päämajassa vaadittiin kuitenkin laajamittaista sotilasoperaatiota, jossa voimakeinojen käyttö oli täysin luvallista. Crookin oli noudatettava ohjeita. Hän tunkeutui 50 sotilaan kanssa Sierra Madren vuoristoon oppaanaan lähes 200 apassia käsittävä tiedustelijoiden ryhmä, jotka johdattivat Crookin sotilaat Geronimon salaiseen piilopaikkaan.

Apassien leirillä syntyneessä vastarinnassa pakolaiset menettivät noin 20 soturia. Kun taistelun aikaan ryöstöretkellä ollut Geronimo ryhmineen palasi leiriin maaliskuussa 1883 hän sai vartiomiehiltä ilmoituksen, että Crookin sotilaat olivat ottaneet vangeiksi kaikki naiset ja lapset. Geronimo lähetti kaksi soturiaan leiriin valkoisen lipun turvin ja suostui neuvotteluihin kenraalin kanssa. Crook ei halunnut turhaa verenvuodatusta ja onnistui voittamaan neuvottelemalla apassien luottamuksen. Geronimo kertoi halunneensa rauhaa koko ikänsä, mutta häneen San Carlosissa kohdistunut huono kohtelu oli tehnyt ystävällisen kanssakäymisen mahdottomaksi.[14]

Muiden paikalla olleiden apassien antautuessa Geronimo ja Naiche-niminen päällikkö saivat luvan jäädä kokoamaan irrallisia chiricahuain ryhmiä yhteen ja palata myöhemmin San Carlosiin. Geronimo piti lupauksensa ja palasi helmikuussa 1884 San Carlosiin kuljettaen mukanaan suuren lauman varastettua karjaa. Viranomaiset eivät hyväksyneet Geronimon tuliaisia kansalleen vaan karja määrättiin myytäväksi. Tästä saadut tulot palautettiin myöhemmin Meksikon hallitukselle.[15]

Rauha näytti palanneen lounaisille Arizonaan ja New Mexicoon. Kenraali Crook piti silmällä, että hallituksen asiamiehet jakoivat riittävästi muonaa chiricahuoille, ja Geronimo yritti vaurastuttaa maatilaansa. Lehdistö ei kuitenkaan jättänyt Geronimoa rauhaan, vaan kirjoitti hänen julmuudestaan voimakkaasti liioiteltuja tarinoita. Toukokuussa 1885 Geronimo sai kyllikseen itseään koskevista lehtijutuista ja hirttouhkauksista. Hän pakeni reservaatista mukanaan 92 naista ja lasta, 8 poikaa ja 34 miestä ja katkoi lähtiessään San Carlosin lennätinjohdot.[16] Meksikolaiset odottivat Sierra Madren alueella valmiina ampumaan jokaisen pakolaisen, mutta Geronimo vältti tarkkaan joutumasta yhteenottoihin vastapuolen kanssa. Maaliskuussa 1886 Crook tavoitti pakolaiset, mutta sattuneessa välikohtauksessa Geronimo lähimpine miehineen onnistui pakenemaan vielä kerran.[17]

Geronimo kolmen soturinsa kanssa 1886.

Kenraali Crook sai ankarat nuhteet Geronimon paon johdosta ja erosi välittömästi. Hänen paikkansa täytti prikaatinkenraali Nelson A. Miles, joka sotaministeriön tukemana lähetti 5000 sotilasta takaa-ajamaan Geronimoa, jonka seuraajat olivat huvenneet 24 soturiin. Ajojahtiin osallistui myös tuhansia Meksikon armeijan sotilaita. Geronimon ryhmä piti pilkkanaan armeijakuntia eksyttäen nämä yhä uudelleen vuoristossa. Noin puolen vuoden pakoilun jälkeen Geronimo antautui syyskuussa 1886. Presidentti Grover Cleveland määräsi hänet hirtettäväksi, mutta ajatus ei saanut asiasta päättävien henkilöiden kannatusta. Geronimon ohella lähes 500 kahlehdittua apassia, joukossa myös kenraali Crookin käyttämiä tiedustelijoita, lähetettiin Fort Marionin vankilaan Floridaan.[18]

Viimeiset kotiseutunsa jättäneet chiricahuat kuljetettiin 1886 sotavankeina junalla ensin Fort Sam Houstoniin Teksasiin ja sitten Fort Marioniin Floridaan. Kuvassa heidät nähdään vartioituina junamatkan tauolla. Eturivissä Naiche (kolmas vasemmalta) ja Geronimo (neljäs vasemmalta). Takarivissä naispuolinen soturi Lozen (kolmas oikealta).

Vankeuteen tuomitut chiricahuat saivat tukea Intiaanien oikeus -nimiseltä yhdistykseltä (Indian Right Association) ja heidät siirrettiin monien poliittisten neuvottelujen jälkeen Alabamaan. Täällä kolmannes vangeista kuoli malariaan tai muihin tauteihin.[18] Eloonjääneet pakolaiset siirrettiin Oklahomassa olevaan Fort Silliin, josta tuli chiricuoiden lopullinen kotipaikka.

Geronimo omaksui Fort Sillissä uuden roolin kauppamiehenä huomatessaan miten kiinnostuneita ihmiset hänestä olivat. Kaikki halusivat nähdä maailman pahamaineisimman intiaanin ja rahan päälle ymmärtävänä ihmisenä Geronimo hyödynsi kuuluisuuttaan. Hän alkoi myydä nimikirjoituksiaan, jakaa valokuvia itsestään ja tehdä kauppaa valmistamillaan jousilla ja nuolilla. Ihmiset tulivat katsomaan paatunutta murhaajaa suurin joukoin reservaattiin tai rautatieasemille ja olivat valmiit ostamaan kaikkea, mitä tämä oli omistanut tai tehnyt omakätisesti.[19]

Paraatissa ratsastivat Little Plume (Mustajalat), Buckskin Charley (Utet), Geronimo (Chiricahuat), Quanah Parker (Comanchet), Hollow Horn Bear (Brulé-siouxit) ja American Horse (Oglala- Siouxit)

Vuonna 1905 Geronimo sai kutsun saapua ratsastamaan presidentti Theodore Rooseveltin virkaanastujaistilaisuuden kunniaksi järjestettävään suureen ulkoilmanäytökseen. Hänelle ojennettiin palkkioksi 171 dollarin suuruinen sekki.[20] Geronimon suosikkiponi lähetettiin Washingtoniin meriteitse hänen itsensä matkustaessa junalla. Paraatissa ratsasti Geronimon lisäksi viisi muuta tunnettua intiaanijohtajaa, joista jokainen oli Geronimon tavoin pukeutunut perinteisiin heimovaatteisiinsa. "Villien ratsastavien intiaanien" takana marssivat Carlislen intiaanikoulun nuoret kadetit univormuissaan. Kun muuan tilaisuuden järjestäjistä kysyi Rooseveltilta, miksi tämä oli kutsunut paikalle Geronimon kaltaisen murhamiehen, hän vastasi: "Haluan antaa ihmisille kunnon shown".[19]

Joitakin vuosia ennen kuolemaansa Geronimo onnistui kertomaan koko elämäkertansa kirjailija S. M. Barrettille, joka kirjoitti tarinasta kirjan. Yhdysvaltain armeija vastusti voimakkaasti muistelmien painattamista. Lopulta kirja kuitenkin julkaistiin vuonna 1906 presidentti Rooseveltin luvalla.[21]

Vuonna 1909 Geronimo menehtyi keuhkokuumeeseen.[21]