Gerald Fried

Gerald Fried (13. helmikuuta 1928 New York, New York – 17. helmikuuta 2023 Bridgeport, Connecticut[1]) oli yhdysvaltalainen oboisti ja säveltäjä, joka tunnetaan varsinkin elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjänä.

Fried syntyi Bronxissa New Yorkissa ja valmistui Juilliard Schoolista vuonna 1948. Hän toimi 1948–1956 Dallasin sinfoniaorkesterin ensimmäisenä oboistina ennen muuttoaan Los Angelesiin 1957. Fried keskittyi vuodesta 1958 eteenpäin televisio- ja elokuvasävellyksiin, mutta ei unohtanut oboetakaan kokonaan. Hän sävelsi myöhemmin soittimelle minikonserton ja soitti 2000-luvulla Santa Fessä orkesterissa ja big bandissä.[1]

Fried sävelsi musiikkia useisiin klassisiin televisiosarjoihin kuten Star Trekiin ja Gilligan’s Islandiin, mutta hän teki vain muutamia tunnusmusiikkeja. Fried sai marraskuussa 1976 tehtäväkseen säveltää musiikkia Juuriin (Roots), kun Quincy Jones oli myöhästynyt useista aikarajoista ja musiikin piti olla jo tammikuussa 1977 valmiina. Jonesin musiikkia käytettiin lopulta minisarjan kahden ensimmäisen tunnin aikana ja Friedin viimeisen 10 tunnin aikana. Kumpikin säveltäjistä palkittiin Emmyllä.[1] Fried oli urallaan neljä kertaa ehdolla Emmyyn, kahdesti Rootsista sekä kertaalleen televisioelokuvasta The Mystic Warrior (1984) ja minisarjasta Napoleon and Josephine: A Love Story (1988).[2]

Fried päätyi elokuvien pariin lapsuuden ystävänsä Stanley Kubrickin kautta. Hän sävelsi musiikin jo 1951 julkaistuun Kubrickin ensimmäiseen lyhytelokuvaan Day of the Fight. Sen jälkeen Fried sävelsi myös Kubrickin neljä ensimmäistä täyspitkää elokuvaa Fear and Desire, Kohtalokas suudelma, Peli on menetetty ja Kunnian polut. Fried sävelsi myös neljä Robert Aldrichin elokuvaa, kuten Sisar Georgen surma (1968) ja Likainen partio (1960), sekä elokuvat The Cry Baby Killer (1958), Machine-Gun Kelly (1958), Onnen hinta (1964) ja Lasikellon alla (1979).[1]

Fried työskenteli urallaan myös dokumenttien parissa ja sävelsi musiikkia noin 20 dokumenttiin. Niiden joukossa oli muun muassa useita National Geographicin elokuvia sekä Birds Do It, Bees Do It (1975). Siitä Fried sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista. Birds Do It, Bees Do It on ainoa dokumenttielokuva, joka on ollut ehdolla musiikista.[1]

Yksi Gerald ja Anita Friedin lapsista kuoli 1987 viisivuotiaana AIDSiin, ja Fried tuki loppuelämänsä taistelua kyseistä sairautta vastaan. Zack oli syntynyt keskosena ja sai 27 kertaa verensiirron vaikeiden sairauksien takia. HIV tarttui niiden kautta Zackiin. Friedit julkaisivat t-paitoja, joissa oli Zackin piirustuksia. Myyntituotot menivät AIDS-keräyksiin.[1]