George Gershwin

Jacob Bruskin Gershowitz syntyi Brooklynissä 26. syyskuuta vuonna 1898 juutalaiseen perheeseen. Georgen isä Moishe Gershowitz muutti perheen nimen Gershwiniksi juuri kun oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa. Georgen äiti Rosa oli toisen polven venäjänjuutalainen siirtolainen. Ajalle tyypilliseen tapaan Gershwininkin perheeseen hankittiin piano, mutta vanhin veli Ira Gershwin ei kuitenkaan ollut se, jota piano kiinnosti vanhempien odottamalla tavalla, vaan George, joka oli kiinnostunut klassisesta musiikista 10-vuotiaana kuultuaan Dvorakin Humoreskin ystävänsä soittamana. Näin ollen George alkoi opiskella pianonsoittoa Charles Hambizerin johdolla. Vasta 16-vuotiaasta Georgesta tuli ammattipianisti Tin Pan Alleyllä, New Yorkin tunnetulla musiikkikadulla, jolla sijaitsivat johtavien kustantajien toimistot. Hän toimi ns. pianontakojana, eli esitteli uusimpia kappaleita, mutta alkoi myös säveltää omia lauluja. 1917 hän lopetti työnsä Remick-kustantamossa.

Gershwin sävelsi ennen vuotta 1919 muutamia lauluja musikaaleihin, mutta omia musikaaleja hän ei vielä tehnyt. 1919 Gershwin löi itsensä ensimmäisen kerran läpi tunnetulla laulullaan ”Swanee”, joka tuli tunnetuksi erityisesti Al Jolsonin esittämänä.[1] Gershwinin ensimmäinen Broadway-musikaali oli La-la-Lucille! vuodelta 1919. Samana vuonna hän sävelsi myös vähemmän tunnetun kehtolaulunsa.

1920-luvun alussa Gershwin jatkoi pianonsoittotaitojensa itsenäistä hiomista. Hän sävelsi 1922 poliittisen satiirin Scandals of 1922, joka sisältää yksinäytöksisen jazz-oopperan Blue Monday. Hän vieraili ensimmäistä kertaa Euroopassa 1923 ja 1924 sävelsi tunnetun musikaalin Lady, Be Good!. 1924 oli kuitenkin merkittävä vuosi Gershwinin koko uran kannalta, mutta ei Lady, Be Goodin vuoksi.

1924 Gershwin otti osaa musiikkikilpailuun ”Mikä on amerikkalaista musiikkia?” teoksellaan ”Rhapsody in Blue”. Se oli syntynyt junassa New Yorkin ja Bostonin välillä, ja oli pitkän ja hajanaisen konserttiohjelman päätösnumero. Kilpailun yleisö piti Gershwinin teoksesta valtavasti, ja alkoi osoittaa suosiotaan seisten ennen viimeisen soinnun loppumista. Gershwin voitti kilpailun, ja tämän seurauksena orkesterinjohtaja, viulisti ja kilpailun järjestäjä Paul Whiteman lähti Gershwinin kanssa kiertueelle, jolla esitettiin ”Rhapsody in Blueta”. Teosta kutsutaan merkittäväksi koko Amerikkalaisen musiikin kannalta ja sen on mainittu olevan ensimmäinen varsinainen sinfonisen jazzin edustaja.

Heti perään seurasi seuraava kantaesitys: 1925 kantaesitettiin ”Concerto in F” pianolle ja orkesterille Gershwinin itsensä soittaessa soolon. Tätä seurasi vielä yksi klassinen mestariteos ”American in Paris” vuodelta 1928, josta tehtiin myöhemmin samanniminen elokuva.

1920-luvun lopulla Gershwin sävelsi useita tunnettuja musikaalejaan. Yksi näistä oli jo edellä mainittu Lady, Be Good, joka sisältää muun muassa tunnetun laulun ”The Man I Love”. 1927 vuodelta ovat musikaalit Funny Face ja Strike Up the Band. Vuodelta 1926 ovat Gershwinin kolme preludia, joiden arvellaan liittyvän suunnitelmaan säveltää Chopinin tavoin 24 preludia. Ainoastaan kolme on kuitenkin julkaistu. Lisäksi 20-luvun lopulla hän sävelsi musikaalit Oh, Kay (1926) ja Treasure Girl (1928).

George Gershwin

1930-luku alkoi menestysmusikaalilla Girl Crazy, joka sisältää muun muassa laulut ”I Got Rhythm”, ”Could You Use Me”, ”Sam and Delilah” sekä ”But Not for Me”. Tätä seurasi vielä suurempi menestys Of Thee I Sing, joka esitettiin New Yorkissa, pörssiromahduksen ja laman aikaan, ennätykselliset 441 kertaa. ”Kuubalainen alkusoitto”, alkuperäisnimeltään Rhumba, oli taas värikäs sekoitus latinalais-amerikkalaisia rytmejä tehostettuina bongorummuilla, claveseilla, marakasseilla ja Gershwinin tavaramerkillä jazzilla. 1933 olivat vuorossa musikaalit Pardon My English ja Let 'Em Eat Cake.

1934 Paul Whiteman pyysi Gershwiniä säveltämään teoksen juhlistamaan ”Rhapsody in Bluen” kymmenvuotista menestystä. Tuloksena syntyi ”Variations on I Got Rhythm”, joka on vauhdikas muunnelmateos musikaalisävelmä ”I Got Rhythmin” pohjalta.

1935 koitti ehkä Gershwinin uran tärkein hetki vuoden 1924 ”Rhapsody in Blue” -menestyksen lisäksi: Kolminäytöksinen American Folk Opera Porgy and Bess. Se perustuu DuBose Heywardin romaaniin Porgy, jonka Gershwin oli juuri lukenut. Teos on saanut kritiikkiä osakseen muun muassa siitä, että se antaa yhdysvaltojen mustista liian ”stereotyyppisen ja rahvaanomaisen” kuvan. Vaikka yleisö piti sen yksittäisistä hiteiksi muodostuneista numeroista, kuten ”Oh, a Woman Is a Sometime Thing”, ”Summertime” ja "I Got Plenty of Nuttin’”, se kuitenkin poistui melko pian ohjelmistosta. Sen lopullisen menestyksen kuitenkin takasi 1940-luvun Euroopankiertue ja 1959 valmistunjut elokuva oopperasta. Nykyään Porgy and Bess on koko ajan jossain päin maailmaa mukana ohjelmistossa, esimerkiksi kesällä 2008 vierailevassa näytöksessä Berliinissä. Porgy and Bess on kuitenkin, vaikka siitä näkee monenlaista tietoa, muodoltaan ooppera, ehkä kuitenkin hieman rajatapaus musikaaliin nähtynä, jos puhutaan sen musiikista. Mielenkiintoisesti asian ilmaisi John Mauceri Porgy and Bess -levytyksessään 2006: ”Porgy and Bess oli Sam Goldwynin viimeinen elokuva. Sen lauluja ja duettoja on kuultu televisiossa, nauhoituksilla, Metropolitanin oopperan esityksenä ja Las Vegasin kasinoiden lavoilla. Sitä on esitetty jazz-albumina, Broadway-musikaalina ja erittäin suurena (ja pitkänä) oopperana. Ja siinä se ongelma onkin: Mikä on Porgy and Bess? Ja, jos meillä kaikilla on omat mielipiteemme, niin mitä George Gershwin sen halusi olevan?”

Niin tai näin, Porgy and Bess kuuluu kuitenkin amerikkalaisen musiikin merkittävimpiin teoksiin. Sen musiikista voidaan kuulla afroamerikkalaisia vivahteita, johtuen siitä, että Gershwin vietti kesän 1934 Folly Islandilla. Afroamerikkalainen musiikki kun kiehtoi Gershwiniä.

1937 Gershwin teki sopimuksen RKO-elokuvastudion kanssa, jonne hän sävelsi kolme musiikkielokuvaa, joiden rooleissa nähtiin muun muassa Fred Astaire ja Ginger Rogers: Saanko luvan?, Neito ahdingossa ja Goldwynin hullutukset, joka kuitenkin jäi kesken, koska kesken kaiken häntä alkoi huimata ja hän pyörtyi. Häneltä löydettiin aivokasvain. Hän kuoli vain vähän ennen 39-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen ja Ira Gershwinin viimeiseksi lauluksi jäi ”Our Love Is Here to Stay”.

• http://www.gershwin.com -sivusto: Anthology-osio.
• Andreas Batta: Ooppera (1999)
• Just Gershwin real book (2004)
• Klassiset säveltäjät -levysarja: Gershwin, Amerikkalainen Rhapsodia
• Turun Filharmonisen orkesterin käsiohjelma konsertista: Tuolla puolen, Bortom! (2006)
• John Burrows: Klassinen musiikki (2005)
• Yleisradion dokumentti (Yle Teema): Juutalainen swing (Arkistoitu – Internet Archive).

• Vapaasti käytettävissä olevia Gershwinin partituureja Mutopia Project