George Foreman

George Edward Foreman syntyi 10. tammikuuta 1949 Marshallissa Texasissa, mutta varttui osavaltion pääkaupungissa Houstonissa. Hänen isänsä oli nimeltään Leroy Moosehead, mutta hän sai sukunimensä isäpuoleltaan J. B. Foremanilta. Hän oli viides perheen seitsemästä lapsesta ja kasvoi köyhissä oloissa. Hänen isäpuolensa oli rautatieläinen, joka joi usein kaikki palkkarahansa.[1] George jätti koulun kesken 13-vuotiaana, muttei ajautunut rikollisiin tekoihin, sillä hän kiinnostui nuorison työpalvelusta, josta oli kuullut televisiosta. Palkka oli 30 dollaria kuukaudessa, ja 16–18-vuotiaana Foreman suoritti koulunsa loppuun ja työskenteli palvelunsa aikana Oregonissa ja Kaliforniassa.[2]

Foreman oli 18-vuotias aloittaessaan nyrkkeilyn. Ollessaan työpalvelussa Oregonissa hän joutui tappeluun toisen nuoren kanssa, jolloin ryhmän valvoja ja nyrkkeilyintoilija Doc Broadus huomasi hänen potentiaalinsa. Hän alkoi ensimmäisenä kehittää Foremanin tekniikkaa.[1] Foreman ihaili Jim Brownia ja halusi alun perin amerikkalaisen jalkapallon tähtipelaajaksi, mutta hän päätti kuitenkin ammatinvalintaohjelmassa kokeilla nyrkkeilyä näyttääkseen kavereilleen, ettei ole pelkuri.[3] Harjoittelun myötä Foremanin paino putosi 113 kilosta alle 100 kiloon.[2] Hän aloitti amatööriuransa helmikuussa 1967 ja voitti 21 käymistään 24 ottelusta. Foreman ehti voittaa Yhdysvaltain amatöörien mestaruuden vuonna 1968. Tahraksi jäi diskaaminen Länsi-Saksa–Yhdysvallat-nyrkkeilymaaottelussa.[2]

Foremanin valmentajana amatööriuran aikana toimi Albert Sandellin. Vain puolitoista vuotta amatööriuran aloittamisen jälkeen, 19-vuotiaana ja 24 ottelua käyneenä, Foreman voitti kultaa Méxicon vuoden 1968 olympialaisissa.[4] Foreman itse on sanonut arvostavansa kaikista saavutuksistaan ehkäpä eniten yllättäen voittamaansa olympiakultaa.[5] Hän voitti kisoissa ensin puolalaisen Lucjan Trelan tuomaripistein 4–1, sitten romanialaisen Ion Alexen teknillisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä ja italialaisen Giorgio Bambinin tyrmäyksellä toisessa erässä. Loppuottelussa Foreman voitti neuvostoliittolaisen Ionas Tšepulisin teknisellä tyrmäyksellä toisessa erässä.[4]

Palkintokorokkeella Foreman lämmitti monien isänmaallisten yhdysvaltalaisten mieltä heiluttamalla kädessään pientä Yhdysvaltain lippua.[6] Monet olivat närkästyneet, kun Tommie Smith ja John Carlos olivat samoissa olympiakisoissa nostaneet palkintokorokkeella mustan hansikkaan peittämät nyrkkinsä ilmaan. Ne jotka kokivat protestin epäisänmaalliseksi, pitivät Foremanin elettä mieluisana.[6][2] Foreman olisi itse asiassa halunnut ottaa osaa protestiin ja osoittaa hänkin mieltään Vietnamin sotaa vastaan ja mustien kansalaisoikeuksien puolesta, muttei kuitenkaan tehnyt sitä.[1]

Katso myös: Sunshine Showdown

George Foreman teki heti olympialaisten jälkeen ammattilaissopimuksen Dick Sadlerin, höyhensarjan entisen maailmanmestarin Sandy Sadlerin veljen kanssa. Sandy toimi usein Foremanin valmentajana tämän uran aikana. Olympiavoittajan uskottiin menestyvän hyvin ammattilaisena ja nousevan maailmanmestariksi kahdessa ja puolessa vuodessa.[7]

Foreman aloitti ammattilaisuransa voittamalla Don Waldheimin tyrmäyksellä ensimmäisessä erässä, minkä jälkeen hänen kehitystään seurattiin tarkasti.[7] Vuonna 1970 hän voitti Gregorio Pereltan ja George Chuvalon Madison Square Gardenissa. Foreman voitti MM-haastajana olleen Chuvalon teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä. Vuonna 1971 Foreman voitti kahdeksan ottelua, muun muassa uusintaottelun Pereltaa vastaan kymmenennessä erässä Oklahomassa, Kaliforniassa. Foreman voitti myös Charlie Politen neljännessä erässä, Boone Kirkmanin kolmannessa erässä ja Leroy Caldwellin toisessa erässä.[8] Hän oli vasta 22-vuotias vuonna 1972, kun hänet nimettiin maailmanmestarin ensimmäiseksi haastajaksi sekä WBA:n että WBC:n listoilla.[7]

George Foreman vuonna 1973.

Foreman sai ensimmäisen mahdollisuutensa mestaruuteen 24. tammikuuta 1973 Jamaikan Kingstonissa käydyssä ottelussa, jossa hän kohtasi maailmanmestari Joe Frazierin.[9] Vielä kolme kuukautta ennen ottelua Foreman uhkasi luopua kamppailusta, koska liian monet hyötyivät hänen kustannuksellaan. Hän kuitenkin perui päätöksensä ja ottelu käytiin ajallaan.[7]

Maailmanmestari Joe Frazier oli puolustanut mestaruuttaan tunnetun Fight of the Centuryn jälkeen vain kahdesti, mutta lähti silti Sunshine Showdown -nimellä tunnettuun kamppailuun 3–1 ennakkosuosikkina.[6] Syy pieniin kertoimiin oli, että Foreman ei ollut kohdannut urallaan monia merkittäviä vastustajia, ja muutkin olivat jo nähneet parhaat päivänsä.[1][6] Hänen iskuvoimansa tunnustettiin,[6] mutta häntä pidettiin liian kokemattomana haastajaksi.[7] Frazierin valmentajat olivat arvioineet Foremanin olevan niin hidas, että Frazier pystyisi väistämään tämän iskuja.[10] 36 000 katsojaa sai kuitenkin nähdä, miten Foreman voitti ottelun lyömällä Frazierin kovassa kamppailussa kuudesti kanveesiin kahden erän aikana. Tuomari keskeytti ottelun, kun toista erää oli käyty minuutti ja 35 sekuntia, ja julisti haastajan voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.[6][5] Time-lehti kuvaili ottelua yhdeksi "nopeimmista ja raaimmista yllätyksistä nyrkkeilyn historiassa".[6]

Kun Foreman voitti maailmanmestaruutensa, alettiin nopeasti puhua hänen ja Muhammad Alin välisen ottelun mahdollisuudesta.[6] Ali oli ollut paikan päällä seuraamassa Foremanin ja Frazierin kamppailua ja kuvaillut sitä jälkeenpäin kuivaksi.[11] Foreman lupasi antaa Alille mahdollisuuden, jolloin Joe Bugneria vastaan valmistautunut Ali totesi: ”Hän ei ole valmis, hän on vasta päässyt olympialaisista”.[6] Foreman puolusti mestaruuttaan ensimmäistä kertaa José Romania vastaan Japanissa, Tokiossa. Haastajalla ei yleisesti uskottu olevan mitään mahdollisuuksia Foremania vastaan, jonka suurin huolenaihe olikin painon pitäminen kurissa. Foreman voitti ottelun ensimmäisessä erässä, kun kamppailua oli ehtinyt kulua vain kaksi minuuttia. Roman ehti käydä kolmesti kanveesissa eikä lyönyt takaisin kertaakaan.[11]

Foremanilla oli maailmanmestaruusaikanaan useita ongelmia yksityiselämässä ja raha-asioissa. Hän erosi vaimostaan ja joutui antamaan tälle 235 000 dollarin summan tasinkona sekä maksamaan 400 dollaria kuussa elatusmaksua.[12] Seuraavan kerran hän puolusti mestaruuttaan Ken Nortonia vastaan Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa käydyssä ottelussa 26. maaliskuuta 1974.[11] Kaksi viikkoa ennen ottelua nyrkkeilijöiden välillä puhkesi riita kehätuomarista: Foremanin leiri halusi tuomariksi kokeneen yhdysvaltalaisen Jim Rondeaun, kun taas Nortonin leiri tahtoi otteluun venezuelalaisen tuomarin. Kun sopua ei ollut saatu aikaiseksi ottelupäivään mennessä, Foreman alkoi valitella jalkaansa ja joutui menemään sairaalaan. Ottelun peruuttamisesta huhuttiin, kunnes Nortonin leiri suostui Rondeaun valintaan.[12]

Foremanin ja Nortonin välinen ottelu päättyi nopeasti, kun Rondeau keskeytti ottelun jo toisessa erässä Nortonin käytyä kolmatta kertaa kanveesissa. Foreman ansaitsi kamppailusta arvioiden mukaan noin 700 000 dollaria. Venezuelan hallitus päätti kuitenkin yllättäen verottaa ottelijoiden palkkioista 18 %, eivätkä he voineet poistua maasta maksamatta sitä.[12]

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Norton-ottelun jälkeen Foremania alettiin monissa yhteyksissä pitää jo kaikkien aikojen parhaana raskaansarjan nyrkkeilijänä, joka kykenisi voittamaan kaikki edelliset.[13] Hän puolusti mestaruuttaan kolmatta kertaa, kun hän kävi ottelun entistä maailmanmestaria Muhammad Alia vastaan. Ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen (nyk. Kongon demokraattinen tasavalta) pääkaupungissa Kinshasassa, 30. lokakuuta 1974.[14] Ottelua markkinoitiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi kamppailun promoottorina toiminut, tuolloin vielä melko tuntematon Don King. Hän lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion mutta joutui etsimään ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[15]

Ali lähti otteluun haastajana ja altavastaajana, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa mestaruus uskottu.[16] Vedonlyöntikertoimet olivat Foremanin puolella luvuin 3–1.[17] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kummallekin kerran, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[15]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[15] Viivästys ei haitannut itsevarmaa Alia, joka nautti zairelaisten myötämielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Kansa otti hänet omakseen, kun hän julisti olevansa ennen kaikkea afrikkalainen.[17] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[15]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania siten. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa nojatessaan kehän köysiin, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[18] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania kuvailemalla hänen iskujaan ”neitimäisiksi”.[17] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousemaan maailmanmestariksi.[14] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, bombaye” (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun hän löi Foremania.[19][17]

Ottelun jälkeen aiemmin voittamaton Foreman kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[19] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä omien sanojensa mukaan ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli ikinä kohdannut.[20] Foreman ja jo edesmennyt Ali olivat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja kertonut olevansa ylpeä siitä, että hänellä on merkittävä osa Alin uralla.[21]

Vuonna 1975 Foreman ei otellut virallisesti. Torontossa Kanadassa 26. huhtikuuta hän otteli yhden illan aikana viisi kaksieräistä näytösottelua Charley Politea, Boone Kirkmania, Terry Danielsia, Jerry Judgea ja Alonzo Johnsonia vastaan.[5][22] Tammikuussa 1976 hän kohtasi ensimmäisessä tappion jälkeisessä vakavassa ottelussaan Ron Lylen ja tyrmäsi tämän viidennessä erässä. Hän ansaitsi ottelusta 250 000 dollaria.[22] Samana vuonna Foreman kohtasi Joe Frazierin toista kertaa ja voitti viidennessä erässä tyrmäyksellä. Ottelupalkkio oli 375 000 dollaria.[22]

Frazierin jälkeen Foreman voitti vielä muutamia vastustajia, kunnes hävisi 17. maaliskuuta 1977 yllättäen kymmeneräisen kamppailun pistein Jimmy Youngille.[5][22] Jälleen kerran Foreman väsyi ottelun viimeisissä erissä ja kävi ottelun viimeisessä erässä jopa kanveesissa.[1][5] Ottelun jälkeen Foreman tunsi olonsa huonovointiseksi ja kärsi väsymyksestä sekä lämpöhalvauksesta, ja pukuhuoneessa hän sai uskonnollisen herätyksen.[1][5] Hän koki käyneensä lähellä kuolemaa tuolla hetkellä.[1] Sen jälkeen hän lopetti nyrkkeilyuransa (vaikka ei koskaan ilmoittanutkaan siitä virallisesti[1]), vetäytyi julkisuudesta ja siirtyi kokopäiväisesti seurakuntatyöhön.[22] Foreman työskenteli saarnaajana kotikaupungissaan Teksasin Houstonissa ja perusti nuorten ja heikko-osaisten säätiön, joka kantoi hänen nimeään.[5]

Vuosien 1981 ja 1983 välillä Foreman meni naimisiin ja erosi kolme kertaa. Yksi vaimoista karkasi parin yhteisten lasten kanssa Barbadokselle, jolloin Foreman lähti nopeasti perään ja haki lapsensa takaisin.[1] Vuonna 1984 Foreman kantoi Yhdysvaltain lippua Los Angelesin olympialaisten nyrkkeilykilpailujen avajaisissa.[2] Vuonna 1986 hän rakennutti kirkkonsa viereen Houstoniin kuntosalin, joka tarjosi paikallisille nuorille mahdollisuuden kuntoilla kaduilla kulkemisen sijaan.[1]

Foreman päätti palata kehään perustamansa järjestön rahahuolien vuoksi vuonna 1987, kun hän oli 38-vuotias ja ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta.[5] Hänen urallaan ansaitsemansa rahat olivat alkaneet loppua, ja lisäksi hänellä oli silloin kahdeksan lasta elätettävänä.[1] Lisäksi ihmiset olivat sanoneet hänen käyttävän Raamattua tekosyynä, koska hän pelkäsi nousta kehään.[5] Foremanin tyyli oli menettänyt pitkän tauon aikana tehokkuuttaan, eikä hänen iskuvoimansa enää ollut samalla tasolla kuin ennen. Hän ottikin käyttöön hienostuneemman tyylin, joka osoittautui tehokkaaksi. Yleisesti Foremanin paluuseen suhtauduttiin aluksi varauksella, sillä hänen uskottiin lopettavan uransa pian uudelleen, kun joku nuori nyrkkeilijä voittaisi hänet.[23]

Ensimmäisessä paluuottelussaan Foreman painoi yli 120 kiloa, vaikka olikin pudottanut painoaan jo noin 30 kiloa.[5] Hän voitti ensimmäisen vuotensa aikana neljä kamppailua samalla, kun hän palautui fyysisesti asteittain lähemmäs huippuvuosien tasoa.[1] Vuosi paluunsa jälkeen kohdatessaan Dwight Muhammad Qawin Foreman painoi enää 106 kiloa.[5] Hän kukisti kahdessa vuodessa 24 vastustajaa, joista 23 ennen täyttä aikaa. Vastustajien joukossa oli muun muassa entinen MM-haastaja Gerry Cooney.[8] Vastustajat oli aluksi tarkkaan valikoitu, mutta vähitellen Foreman pääsi kohtaamaan yhä vakavammin otettavia nyrkkeilijöitä.[5] Samoihin aikoihin hän alkoi myös esiintyä yhä useammin televisiossa ja mainostaa muun muassa grillejä.[1]

19. huhtikuuta 1991 41-vuotias Foreman haastoi hallitsevan WBC:n, WBA:n ja IBF:n nyrkkeilyliittojen maailmanmestarin Evander Holyfieldin mutta kärsi tappion yksimielisesti pistein.[8] Läpi ottelun Foreman pyrki painostamaan vastustajaansa ja pystyi jopa horjuttamaan nopeampaa Holyfieldia, vaikka otti itse samalla runsaasti iskuja vastaan.[5] Kestämällä kokonaisen ottelun ajan Foreman yllätti monet, jotka eivät olleet uskoneet hänellä olevan mitään mahdollisuuksia voittoon.[1] Tämän jälkeen Foreman otteli kolme voittoa.[8] Hän esimerkiksi voitti Alex Stewartin pistein kymmeneräisessä kamppailussa, vaikka hänen kasvonsa turposivat kamppailun aikana ja alkoivat vuotaa verta.[1] Hän sai uuden mahdollisuuden toiseen maailmanmestaruuteensa vuonna 1993, kun hän kohtasi 7. kesäkuuta Tommy Morrisonin ottelussa avoimesta WBO-liiton maailmanmestaruudesta, mutta hävisi yksimielisesti pistein.[5][8]

5. marraskuuta 1994 Foreman otteli WBA:n ja IBF:n mestaruudesta, kun silloinen mestari Michael Moorer hyväksyi hänet haastajaksi.[23] Nyrkkeilykomissio ei olisi aluksi halunnut antaa Foremanille enää kolmatta mahdollisuutta tämän Morrisonille kärsimän tappion jälkeen, jolloin Foreman syytti heitä ikäsyrjinnästä. Ottelulle myönnettiin lupa ja se käytiin ajallaan.[1] Kamppailussa Foremanin valmentajana oli Angelo Dundee, Alin entinen valmentaja.[5] Foreman oli koko ottelun ajan tappiolla pisteissä, mutta onnistui kääntämään kamppailun voitokseen tyrmäämällä Moorerin oikealla suorallaan kymmenennessä erässä. Niin hän voitti takaisin 20 vuotta aiemmin menettämänsä mestaruuden[5] ja nousi samalla 45-vuotiaana kaikkien aikojen vanhimmaksi raskaansarjan maailmanmestariksi.[23] Myöhemmin Joe Bugner onnistui voittamaan WBF-liiton maailmanmestaruuden 49-vuotiaana, mutta hänen liittonsa jakamalla maailmanmestaruudella ei ollut yleistä hyväksyntää.

Foreman menetti WBA:n mestaruutensa melkein välittömästi, koska kieltäytyi ottelemasta haastaja Tony Tuckeria vastaan. IBF:n titteliä hän puolusti menestyksekkäästi saksalaista Euroopan mestaria Axel Schultzia vastaan ja voitti samalla avoinna olleen WBU:n mestaruuden. Hän kuitenkin menetti IBF:n mestaruuden kieltäydyttyään uusintaottelusta Schultzia vastaan.[5] Foremanin mestaruuskautta leimasi vaarallisina pidettyjen vastustajien vältteleminen,[23] mutta siitä huolimatta hänen suosionsa kasvoi. Osasyynä tähän saattoi olla, ettei Foreman enää esiintynyt yhtä uhkaavasti kuin nuorempana, vaan hän oli yleensä hyväntuulinen.[1] Oltuaan kaksi vuotta mestarina hän julisti itsensä lineaaliksi maailmanmestariksi, joka voi menettää maailmanmestaruutensa vain häviämällä kehässä, ja lupasi jatkaa uraansa, kunnes joku voittaisi hänet.[23]

WBU-titteliä Foreman puolusti menestyksellä Crawford Grimsleytä ja Lou Savaresea vastaan,[5] kunnes kohtasi Shannon Briggsin viimeiseksi jääneessä ottelussaan Atlantic Cityssä vuonna 1997. Ottelun panoksena oli kamppailu WBC:n maailmanmestaria Lennox Lewisia vastaan.[1] Foreman ajoi Briggsia takaa läpi ottelun ja osui tätä molemmin käsin useita kertoja, vaikka joutuikin ottamaan muutamia iskuja. Tuomarit merkitsivät kuitenkin hänelle pistetappion. Tuomio jakoi mielipiteet, ja esimerkiksi Sports Illustrated piti sitä "tyrmistyttävänä, jopa nyrkkeilyssä".[23] Ottelun jälkeen Foreman kuunteli tuloksen hymyillen ja ilmoitti lopettavansa uransa.[5] Hän kommentoi Briggsin tyyliä sanomalla, ettei mestaruuksia voiteta pakoon juoksemalla[5] ja että nyt on nuorten miesten aika jahdata nuoria miehiä.[23]

Vuonna 1999 entinen maailmanmestari Larry Holmes esitti ajatuksen hänen ja Foremanin välisestä kamppailusta, joka ei kuitenkaan toteutunut.[5] Vielä vuosina 2004–2005 Foreman aikoi vakavissaan palata kehään, mutta viimeisetkin toiveet paluusta loppuivat, kun hänen vaimonsa kielsi häntä palaamasta.[5]

Foreman toimi hetken aikaa televisiokanava HBO:lla nyrkkeilykommentaattorina, mutta luopui tehtävistään keskittyäkseen muihin asioihin.[1]

Nyrkkeilyuran jälkeen Foreman on tehnyt miljoonaomaisuuden nimellään myydyillä grillituotteilla ja kirjoittamillaan dieettioppailla.[5] Hänen kehittämäänsä rasvaa vähentävää grilliä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailman ja Foreman on usein vitsaillut tienanneensa grillillään enemmän rahaa, kuin ansaitsi koko nyrkkeilyuransa aikana.[1]