Georg Lybecker

Lybecker syntyi mahdollisesti 1650-luvulla. Hänen vanhempansa olivat maaherra, kenraalimajuri Georg Henrik Lybecker ja Christina Grissbach. Lybecker aloitti sotilasuransa vuonna 1674 isänsä komentamassa Skånen pohjoisessa ratsuväkirykmentissä. Hänet ylennettiin Skoonen sodan aikana korpraaliksi 1675, majoitusmestariksi ja kornetiksi 1677 sekä kapteeniluutnantiksi 1678, ja hän osallistui Lundin (1676) ja Karlskronan taisteluihin (1677). Hänet ylennettiin ratsumestariksi 1682, mutta sen jälkeen hänen urakehityksensä seisahtui suuren Pohjan sodan syttymiseen saakka. Vuodesta 1693 hän palveli henkikaartin ratsurykmentissä. Lybecker pääsi kuningas Kaarle XII:n suosioon osallistuessaan suuren Pohjan sodan varhaisiin operaatioihin Liivinmaalla ja Puolassa. Hän osallistui muun muassa Kliszówin taisteluun vuonna 1702 ja hänet ylennettiin joulukuussa 1703 majuriksi sekä tammikuussa 1704 everstiluutnantiksi.[1][2] Hän voitti vuonna 1705 puolalaiset Łowiczissa.[2]

Lybecker nimitettiin joulukuussa 1705 yllättäen Viipurin läänin maaherraksi ja hän saapui Viipuriin elokuussa 1706. Hän puolusti Viipuria menestyksekkäästi venäläisten piirittäessä kaupungin pariksi viikoksi lokakuussa 1706. Lybecker valitti Ruotsin puolustusneuvostolle Suomen-joukkojen ylipäällikön Georg Johan Maijdellin toiminnasta piirityksen aikana. Kun Maijdell seuraavan vuoden alussa erosi, puolustusneuvosto nimitti Lybeckerin hänen tilalleen maaliskuussa 1707. Lybecker oli lisäksi ylennetty marraskuussa 1706 kenraalimajuriksi ja huhtikuussa 1707 hänet korotettiin vapaaherraksi.[1][2]

Puolustusneuvosto kehotti Lybeckeriä aktiivisuuteen, joten Kaarle XII:n aloittaessa vuonna 1708 sotaretken Venäjälle Lybecker päätti oma-aloitteisesti tukea sitä hyökkäämällä Suomesta Inkerinmaalle sitoakseen Venäjän joukkoja sinne. Hänen armeijansa, joka käsitti 12 000 Suomesta koottua miestä ja 2 700 saksilaista, lähti elokuussa 1708 liikkeelle Viipurista, voitti 30. elokuuta venäläiset Nevan taistelussa ja ylitti Nevan Tusinajoen luona. Lybeckerin hitaan etenemisen vuoksi venäläisten neuvokas komentaja, amiraali Fjodor Apraksin oli kuitenkin jo sitä ennen käynyt lyömässä Lybeckerin tueksi tarkoitetun kenraaliluutnantti Nils Strömbergin armeijan Vinnissä lähellä Narvaa. Lybeckerillä ei ollut tarpeeksi joukkoja eikä lainkaan tykistöä linnoitetun Pietarin uhkaamiseen, joten Apraksinin peräännyttyä kaupungin suojiin Lybecker marssitti joukkonsa eteläisen Inkerinmaan halki. Huollon puuttuminen ja venäläisten harjoittama poltetun maan taktiikka uhkasivat muuttaa sotaretken katastrofiksi. Lybecker sai lokakuussa tuotua nälkiintyneen armeijansa Suomenlahden rannalle Kolkanpäähän, josta amiraali Cornelius Anckarstjernan komentama Ruotsin laivasto evakuoi sen takaisin Suomeen. Kaikki hevoset jouduttiin teurastamaan ja saksilaiset jälkijoukot jäivät vihollisen kynsiin.[1][2]

Kun Apraksin piiritti Viipurin maaliskuussa 1710, Lybecker perääntyi pääarmeijansa kanssa Kymijoelle jättäen osan joukoista puolustamaan kaupunkia. Apraksinin tuotua äskettäin perustetun Venäjän laivaston mukaan piiritykseen Viipuri antautui kesäkuussa.[1] Koska Lybecker ei ollut käyttänyt armeijaansa Viipurin pelastamiseen, häntä syytettiin kaupungin menetyksestä, ja sotaneuvosto nimitti hänen tilalleen uudeksi Suomen-ylipäälliköksi kenraali Carl Nierothin. Lybecker sai hyvityksenä elokuussa 1710 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Kun Nieroth kuoli tammikuussa 1712, päällikkyys palautettiin Lybeckerille.[1][2] Nieroth oli suunnitellut Viipurin takaisinvaltausta ja rakennuttanut sitä varten tukikohtaa Vehkalahdelle, mutta venäläisten yritettyä syksyllä 1712 pientä hyökkäystä läheisellä Hirvikoskella Lybecker luopui Nierothin suunnitelmasta ja perääntyi takaisin Kymijoelle hävittäen Vehkalahden linnoituksen. Kaarle XII kehotti häntä välttämään taistelua ja käyttämään Suomessa poltetun maan taktiikkaa, jos venäläiset hyökkäisivät.[1]

Apraksin aloitti lopullisen hyökkäyksensä Suomeen toukokuussa 1713 ja onnistui valtaamaan maihinnousulla Lybeckerin selustassa sijainneen Helsingin. Kuninkaan neuvojen mukaisesti Helsinkiä puolustanut kenraali Carl Gustaf Armfelt poltti perääntyessään kaupungin, ja taistelua välttääkseen Lybecker perääntyi pääarmeijan kanssa Porvoosta sisämaahan Lammille, jolloin venäläiset ottivat haltuunsa koko rannikon Porvoon ja Viipurin välillä. Heinäkuussa 1713 Lybecker palasi Porvooseen taistellakseen, mutta Apraksin livahti hänen armeijansa ohi takaisin Helsinkiin. Kun Lybecker tässä tilanteessa perääntyi uudelleen Hämeenlinnaan, puolustusneuvosto sai tarpeekseen hänen epäonnistumisistaan ja erotti hänet 28. heinäkuuta ylipäällikkyydestä, joka annettiin Armfeltille.[1]

Lybecker palasi Tukholmaan, jossa Suomesta paenneet säätyläiset panettelivat häntä.[1] Häntä alettiin pitää pääsyyllisenä Suomen menetykseen. Velvollisuuksiensa laiminlyönnistä syytetyn Lybeckerin asiaa käsiteltiin ensin Svean hovioikeudessa vuosina 1715–1716 ja kuninkaan nimittämässä sotaylioikeudessa vuonna 1717. Pääsyytökset liittyivät armeijan tarvikehuoltoa koskeneiden kuninkaallisten määräysten laiminlyöntiin, mutta jälkimmäisen oikeudenkäynnin aikana eräs todistaja syytti Lybeckeriä myös kuninkaaseen kohdistuneesta valtiopetoksesta.[2] Syytteet olivat ilmeisesti tekaistuja.[1] Lybecker tuomittiin elokuussa 1717 kuolemaan, mutta Kaarle XII armahti hänet joulukuussa. Hänet vapautettiin kotiarestiin tiluksilleen Värstassa, missä hän kuoli seuraavana vuonna terveytensä romahdettua vankeusaikana.[2]

Zachris Topelius käsitteli Lybeckeriä fiktioteoksessaan Välskärin kertomuksia.[2]

Lybeckerin puoliso oli vuodesta 1689 Susanne Christina Modée. Heidän pojistaan Erik Lybecker (1698–1766) ylsi kenraaliluutnantiksi.[1]