Geoffrey Wilkinson
Geoffrey Wilkinson (14. heinäkuuta 1921 Springside, Yorkshire − 26. syyskuuta 1996 Lontoo) oli brittiläinen kemisti. Hän sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1973 työstään stabiilien siirtymämetallialkyylien parissa. Wilkinson jakoi palkinnon Ernst Otto Fischerin kanssa.[1]
Geoffrey Wilkinson | |
---|---|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 14. heinäkuuta 1921 Springside, Iso-Britannia |
Kuollut | 26. syyskuuta 1996 (75 vuotta) Lontoo, Iso-Britannia |
Kansalaisuus | Iso-Britannia |
Koulutus ja ura | |
Tutkinnot | Imperial College London |
Instituutti |
Kalifornian yliopisto (Berkeley) Harvardin yliopisto Imperial College London |
Tutkimusalue | Kemia |
Tunnetut työt | Organometalliyhdisteiden tutkimus |
Palkinnot | Nobelin kemianpalkinto (1973) |
Wilkinson aloitti opiskelun Imperial College Londonissa vuonna 1939 ja valmistui sieltä 1941. Vuonna 1942 professori Friedrich Paneth värväsi nuoria kemistejä ydinvoimaprojektiin. Wilkinson liittyi siihen ja hänet lähetettiin Kanadaan. Siellä hän oli ensin Montrealissa ja myöhemmin Ontariossa ydintutkimuslaitoksessa vuoteen 1946 asti. Seuraavat neljä vuotta Wilkinson työskenteli Glenn T. Seaborgin kanssa Berkeleyssä. Sen jälkeen hän toimi tutkijana Massachusetts Institute of Technologyyssä ja palasi häntä jo opiskelun alkuvaiheessa kiinnostaneisiin tutkimuskohteisiin siirtymämetallikomplekseihin, joissa oli ligandina hiilimonoksidi tai alkeeni.
Vuosina 1951–1955 hän toimi Harvardin yliopistossa, minkä jälkeen palasi Englantiin. Vuonna 1955 hänestä tuli epäorgaanisen kemian professori Lontoon yliopistoon. Siellä hän jatkoi siirtymämetallikompleksien tutkimista.
Tunnetuin Wilkinson on ferroseenin ja Wilkinsonin katalyytin ( RhCl(PPh3)3), jota käytetään alkeenien hydrogenoinnissa alkaaneiksi, rakenteen selvittämisestä.
Lähteet
- Geoffrey Wilkinson - Facts nobelprize.org. 2014. Nobel Media Ab. Viitattu 20.6.2018.