Gennadi Kuprijanov

Gennadi Kuprijanov syntyi talonpojan perheeseen Rylon kylässä, Kostroman läänin Soligalitšin kihlakunnassa. Hän kävi neljä luokkaa koulua ja työskenteli kirvesmiehenä. Vuosina 1925–1927 hän opiskeli Kostroman neuvostopuoluekoulussa ja liittyi vuonna 1926 NKP(b):hen. Vuosina 1927–1932 Kuprijanov työskenteli opettajana, Soligalitšin piirin kansanvalistusosaston johtajana ja NKP(b):n piirikomitean osastonjohtajana. Vuosina 1932–1935 hän opiskeli Leningradin Kommunistisessa yliopistossa. Vuosina 1935–1938 Kuprijanov toimi puoluetehtävissä Leningradissa: aluksi Džeržinskin piirikomitean kouluttajana ja osastonjohtajana ja myöhemmin Kuibyševin piirikomitean ensimmäisenä sihteerinä.[1]

Vuonna 1938 Kuprijanov komennettiin Neuvosto-Karjalaan, jossa hänet valittiin NKP(b):n aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi.[1] Hän kuului Karjalan tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon,[3] jonka tehtävänä oli tarkastaa vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomiot.[4] Vuosina 1940–1950 hän toimi Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistipuolueen keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä.[3] Jatkosodan aikana Kuprijanov osallistui kenraalimajurina Karjalan rintaman sotaneuvoston työhön.[1] Ennen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan henkilökohtaisten sotilasarvojen palauttamista Kuprijanov oli toiminut prikaati- ja divisioonakomissaarina.[5] Tietokirjailija Veikko Erkkilän tutkimusten mukaan Kuprijanov antoi jatkosodan aikana määräyksen suorittaa partisaani-iskuja siviilikohteisiin Suomessa.[6] Sodan jälkeen Kuprijanov vaikutti siihen, että Leningradin alueelta karkotetut inkerinsuomalaiset saivat vuonna 1949 luvan muuttaa Karjalan tasavaltaan.[5]

Kuprijanov vangittiin vuoden 1950 alussa muiden Karjalais-suomalaisen tasavallan johtohenkilöiden kanssa[5] osana niin sanottua Leningradin juttua.[7] Hänet armahdettiin vuonna 1956[7] ja julistettiin seuraavana vuonna syyttömäksi.[1] Vankilassa Kuprijanov tutustui kertomansa mukaan Raoul Wallenbergiin, jonka hän tapasi vankikuljetuksissa vuosina 1953 ja 1955 ja hammaslääkärissä vuonna 1956.[7][8][9]

Vuosina 1957–1966 Kuprijanov työskenteli Puškinin palatsi- ja puistoalueen johtajana. Hänet on palkittu Leninin kunniamerkillä (kahdesti) sekä Punaisen lipun, Isänmaallisen sodan ja Työn punaisen lipun kunniamerkeillä.[1]

Kuprijanov julkaisi ainakin kaksi kirjaa, jotka käsittelivät hänen sota-ajan kokemuksiaan:

• От Баренцова моря до Ладоги. Leningrad: ЛенИздат, 1972.
• За линией Карельского фронта. Petroskoi: Карелия, 1979.
• Во имя великой Победы. Petroskoi: Карелия, 1985.

Hänen käsikirjoituksiaan säilytetään Karjalan tasavallan kansallisarkistossa.[10]