Geisha

Geishainstituution juuret ovat Kiinan, Japanin ja Korean kulttuurien yhteisessä kulttuuripohjassa. Kun avioliiton tarkoitus oli kiinalaisessa yhteiskunnassa ensisijaisesti suvun jatkaminen eikä onni tai rakkaus, lempeä etsittiin ”liehittelijänaisilta”. Toisin kuin prostituoidut, liehittelijäneidot olivat kouluttautuneet arvostetuilla taiteen aloilla, kuten runoudessa, musiikissa tai maalaustaiteessa. Näiden neitojen suosioon pääsi ainoastaan taitavalla liehittelyllä. Tämä kulttuuri kulkeutui Koreaan, missä muodostui ammattimainen viihdyttäjäkunta "gisaengit". Myös he olivat perehtyneet taiteisiin, mutta tunsivat niiden lisäksi ajankohtaisia asioita ja osasivat ylläpitää henkevää keskustelua.[1][2]

Japanin geishat olivat alun perin miehiä, jotka viihdyttivät 1600-luvulla prostituoituja ja näiden asiakkaita juhlissa. Näitä miehiä kutsuttiin nimityksillä geisha (taiteilija), taikomochi (rumpuniekka) ja hōkan (ilveilijä, vitsailija). He esittivät musiikkia ja kertoivat huvittavia juttuja.[3] Ensimmäiset varmat tiedot naisgeishoista ovat Kiotosta vuodelta 1751 ja Edosta (Tokiosta) 1762.[1][3][2] Alalle tulevat naiset saivat nimen onna geisha (naisgeisha) erotukseksi miehistä, ja kun ala vähitellen muuttui naisvaltaiseksi, alettiin miesgeishoja kutsua nimityksellä otoko geisha (miesgeisha).[1][3] 1800-luvulla sana geisha tarkoitti jo oletusarvoisesti naispuolista geishaa.[3]

Geishat olivat suosittuja ja tärkeitä Japanin kulttuurin murrosvaiheessa. Taidoistaan kuuluisat geishat alkoivat viihdyttää teetalojen asiakkaita ja jättivät näin jälkensä Japanin kulttuuriin. 1700-luvulla geishojen tuli toimia osoitetuissa huvikortteleissa, mutta heitä toimi myös määrätyn alueen ulkopuolella itsenäisinä.[2][1] Myös monet muut asetukset koskivat geishoja: he saivat viihdyttää asiakkaitaan laulaen, soittaen ja tanssien, mutta eivät sellaisin keinoin, jotka olisivat asettaneet heidät kilpailuasemaan "muiden viihdyttäjien" kanssa. Myös geishojen loisteliasta pukeutumista rajoitettiin säädöksin.[1] 1780-luvun alussa japanilaiset olivat katkeria geishoja kohtaan sillä heidän ei tarvinnut maksaa veroja tuloistaan. Samaan aikaan geishojen ammattikunta ja siihen liittyvät käytöskoodit vakiintuivat nykyiseen muotoonsa.

Pääartikkeli: Maiko

Kaksi maikoa esittämässä tanssia. Maikon ulkonäkö on geikoon verrattuna "lapsellisempi" kirkkaine väreineen ja nuoren tytön pitkine hihoineen.

Päästäkseen geishaksi tytön pitää olla joko vanhemman geishan tytär tai tulla hyväksytyksi okiyaan. Aikoinaan geisha-koulutukseen pääsivät helpoimmin sievät pikkutytöt, jotka olivat joko orpoja tai joiden vanhemmat olivat niin köyhiä, että joutuvat myymään lapsensa teehuoneeseen. Jälkimmäisessä tapauksessa vaadittiin yleensä jonkinlaista sukulaissuhdetta geishayhteisöön. Teehuoneet sijoittivat paljon rahaa tyttöjen koulutukseen ja erityisesti näiden kimonoihin. Kimonot maksavat etenkin nykyaikana suuria summia ja geisha tarvitsee niitä monta esimerkiksi joka vuodenajalle useita erilaisia. Myös pieniin yksityiskohtiin kuten tabi-sukkiin kuluu paljon rahaa: geishat eivät voisi kuvitellakaan esiintyvänsä missään tapauksessa vähääkään kuluneissa asusteissa.

Okiyan okaasan eli "äiti" on talon johtaja ja sen geishojen ja maikojen suojelija. Ottaessaan uuden tytön taloonsa hän tekee sijoituksen. Hän lähettää uudet kokelaat erityiseen geishakouluun ja ohjaa heitä niin, että he aikanaan tuottavat teehuoneelle voittoa saamalla asiakkaat viihtymään hyvin.

Geishan perinteiseen koulutukseen kuuluu muun muassa japanilaista tanssia, laulua uta, instrumenttien soittoa (shamisen, taiko ja tsuzumi), kimonoon pukeutumista (着付 kitsuke), sekä keskustelutaitoa ja alkoholin tarjoilutapoja. Näiden lisäksi tarvitaan erinomaisia käyttäytymistapoja, yleissivistystä historiasta, kirjallisuudesta ja musiikista sekä tietoa maailman tapahtumista, jotta hän kykenisi esiintymään ja keskustelemaan useista aiheista asiantuntevasti. Jotkut geishat opiskelevat edellisten lisäksi kukka-asettelua (生け花 tai 生花 ikebana), teeseremoniaa (茶道 sadō), kalligrafiaa (書道 shodō) tai maalaustaidetta.[2] Geishat jatkavat usein opiskelua läpi uransa tavoitellen täydellisyyttä ja kauneutta kaikessa toiminnassaan.

Geishakulttuuri säilyttää ja ylläpitää myös sellaisia taidemuotoja, jotka ovat Japanissa vähitellen katoamassa. Geishojen koulutus onkin perinteisten taiteiden osalta varsin korkeatasoista, mutta jotkut geishat ovat toivoneet myös parempaa "normaalia" koulutusta, kuten ulkomaisia kieliä tai matematiikkaa. Koulutuksen tavoitteena on mahdollisimman täydellinen naisen ihannekuva, jonka seurassa voi viettää mukavan illan.

Jo geishojen ulkonäkö on taidetta. Sen symboliset merkitykset ja tarkat säännöt ovat monimutkaisia, eikä japanilainenkaan osaa aina tulkita niitä kaikkia, turistista puhumattakaan. Asiaa tuntemattoman on helppo sekoittaa geishat, maikot ja niin sanotut henshin maikot (maksusta maikoksi puetut turistit) toisiinsa. Asiaan perehtynyt taas voi päätellä geishan ulkoasusta paljonkin. Geishojen ulkoasussa erityisen tärkeä on punaisen värin symboliikka.

Japanin kielessä on ilmaisu jap. 紅一点, kō itten, joka sananmukaisesti kääntyy ”punainen kosketus”, mutta tarkoittaa yhtä naista miesseurueessa. Ilmaisua käytetään ystävällisenä, kohteliaana käsitteenä naisista, erityisesti geishoista. Punaisen värin käyttö puvuissa ja meikissä on hyvin merkittävä japanilaisessa kulttuurissa.

Punainen symboloi värinä kauneutta, onnellisuutta ja erotiikkaa. Moniosaisen kimonon alimmaisten punaisten vaatteiden ajatellaan liittyvän naisen hedelmällisyyteen, kuukautisiin, neitsyyteen ja hyvään terveyteen. Geishat käyttävät karmiininpunaista vaatetta kimononsa alla. He käyttävät myös ohdakeuutteesta valmistettua kirkkaanpunaista huulipunaa ja punaista poskipunaa.

Kimonon monet muodot

Pääartikkeli: Kimono

Geishan susohiki eli pitkähelmainen tanssikimono.

Aikaisemmin, kun geishojen useimmat asiakkaat olivat shōguneita, myös geishojen asut olivat hyvin soturimaisia suurine päähineineen ja koristeellisine veitsineen. Kulttuurin muuttuessa muuttuivat myös geishojen puvut ja he alkoivat käyttää perinteisiä kimonoita.

Kimonon pukeminen on erittäin hidas ja taitoa vaativa toimitus. Geisha tarvitsee pukeutuessaan apua, sillä suuria kankaita on vaikea käsitellä yksin. Pukijat ovat perinteisesti ainoita miehiä, joilla on oikeus tulla sisään okiyaan (tosin naispukijoitakin on). Puvun alla pidetään myös erilaisia tyynyjä, jotta saataisiin mahdollisimman tasapaksu vaikutelma. Naisellisia muotoja ei siis korosteta kuten länsimaisessa kulttuurissa on tapana, mutta naisellisuus näkyy monin symbolisin tavoin, kuten ehostuksessa niskaan ihonväriseksi jätettynä haarautuvana kolmiona.

Obin leveys, pituus ja väritys riippuvat kantajansa arvosta ja tilaisuuden juhlallisuudesta. Hienoimmat obit ovat pitkiä ja leveitä. Obit tehdään erittäin koristeellisesta silkkikankaasta. Geishojen obi sidotaan useimmiten "rumpusolmulle" (taiko musubi), joka on maikon darari obi-malliin verrattuna hyvin vaatimaton. Kaikilla maikoilla on lähes maahan asti roikkuva obi, joka peittää lähes koko selän. Usein obin ympäri sidottavaan obijime-nyöriin kiinnitetään vielä eräänlainen koristeellinen solki, obidome. Obidome kuuluu nuoren maikon jokapäiväiseen asuun.

Kevätkimonoissa on kirkkaanpunainen vuori, jota ei ole muiden vuodenaikojen kimonoissa. Kesäkimonot ovat tyypillisesti kirkkaan värisiä, kevyempiä ja kirjailtuja. Kesäisin ei käytetä vuoritettuja kimonoita niiden kuumuuden tähden, mutta syksyisin niitä tarvitaan taas suojaksi tuulelta. Talvella geishan voidaan nähdä käyttävän käsinmaalattua, silkkistä ¾-pituista päällystakkia.

Maikon kimono on huomattavasti värikkäämpi ja isokuvioisempi kuin geishan. Kimonon pitkät, liehuvat hihat (furisode) ovat nuoren naimattoman naisen merkki ja siksi maikon kimonon hihat ovat pitkät. Furisode-hihojen symbolismia korostetaan erityisessä tanssiessa, ja monet tanssiliikkeet perustuvatkin tarinan kerrontaan pitkien hihojen avulla. Geishan kimonon hihat ovat lyhyemmät. Maikon kimonon alta näkyvä aluspuvun kaulus on punainen, joka vaihdetaan asteittain valkoiseen maikon edistyessä opinnoissaan. Geikon kaulus on kokovalkoinen.

Ulkona kävellessään geishat käyttävät zōri-sandaaleja. Sisällä talossa he kävelevät avojaloin tai käyttävät valkoisia, silkkisiä tabi-sukkia, joissa isovarpaalle on oma taskunsa. Huonolla säällä geishat käyttävät puisia, korkeapohjaisia geta-sandaaleja. Maikot käyttävät erityisiä korkeita, mustiksi maalattuja okobo-puukenkiä. Getojen ja okobojen korkeus riippuu tilanteen (ja asun) juhlallisuudesta.

Hiuslaitteet

Geishan niskaan ja kampaukseen sisältyy paljon symboliikkaa.

Geishojen hiustyylit ovat muuttuneet paljon historian saatossa. Ennen Kiinan Tang-dynastiaa geishat pitivät hiuksiaan auki kuten liki kaikki muutkin naiset. Tang-dynastian aikaan tuli muotiin kiinnittää hiukset ylös, ja näihin aikoihin perinteinen syntyi shimada-hiustyyli. Shimada tarkoittaa pitkien hiusten vetämistä taakse yhteen nippuun. Se oli muunnos miesten eteenpäin taitetusta poninhännästä. Shimadaa käyttävät nykyään vain geishat, mutta Edo-kaudella se oli yleinen nuorten naisten kampaus. Shimadassa on neljä perustyyppiä, joista tässä kuvattuna kolme:

• Taka shimada, hiukset pidetään yksinkertaisella solmulla; tätä käyttivät yleisesti nuoret ja vapaat naiset.
• Tsubushi shimada, ns. litistetty nuttura; tarkoitettu vanhoille naisille tai alempiarvoisille nuoremmille naisille.
• Uiwata, nuttura, joka on yleisesti koottu ylös värikkäällä nauhalla (momoware tai wareshinobu). Kampaus näyttää lähinnä halkaistulta persikalta.

Maikon hiustyylit vaihtuvat hänen edetessään geishaksi, ja monimutkaisiin hiuslaitteisiin liittyy oma symboliikkansa:

• Wareshinobu, "halkaistu persikka" on hiustyyli, jota maikot käyttävät ensimmäisinä kolmena maiko-vuotenaan. Wareshinobulla on perinteisesti hyvin eroottinen merkitys, johtuen punaisesta nauhasta, jolla kampauksen päällä oleva uiwata-nuttura sidotaan.
• Ofuku on hiustyyli, jota maikot käyttävät viimeisinä kahtena maiko-vuotenaan.
• Sakko on hiustyyli, jota maikot käyttävät kaksi viikkoa ennen geishaksi siirtymistään.
• Kahtena viimeisenä maiko-vuotenaan maikoilla on oikeus käyttää erityisiä hiustyylejä. Katsuyama-tyyliä käytetään Gion-juhlan aikana heinäkuussa. Yakko-shimada on tyyli, jota vanhempi maiko käyttää uuden vuoden ja Setsubun-juhlan aikaan, sekä 1. elokuuta Hassaku-juhlassa.
• Kioton Pontochō-geishakorttelin maikoilla on omat hiustyylinsä: Umemodoki, Oshidori no Hina, Osabune, Mizu guruma ja Ikiguruma.

Maikon näyttävät hiustyylit muotoillaan hänen omista hiuksistaan, tosin nykypäivänä joudutaan usein turvautumaan lisäkkeisiin. Hiukset muotoillaan perinteisesti vahalla ja kammalla. Maiko käy huoltamassa kampauksensa parin viikon välein. Maikot tukevat niskansa nukkuessaan pieneen niskatukeen, jotta kampaus pysyisi siistinä. Ennen, kun maikon koulutus aloitettiin jo varhain, oikea nukkumistyyli opeteltiin levittämällä riisiä tyynyn ympärille, jolloin maikon siirtyessä väärään asentoon riisit tarttuivat kampauksen vahaan.

Useimmat geishat käyttävät nykyään katsura-peruukkia. Ennen myös geishojen hiuslaitteet muotoiltiin heidän omista hiuksistaan, mutta nykyään tästä on käytännöllisyyssyistä luovuttu. Toinen syy siirtyä peruukin käyttöön on jatkuvan vahauksen aiheuttama rasitus päänahassa, joka ennen johti usein pitkään geishoina olleiden naisten osittaiseen kaljuuntumiseen. Joissain geisharyhmissä ja -kortteleissa sallitaan myös muiden perinteisten kampausten käyttö.

Näyttävä, viehättävä ulkomuoto on näissä hiustyyleissä tärkeintä. Kampaukset koristellaan näyttävin hiuskoristein (kanzashi), jotka valmistetaan esimerkiksi puusta, lasista, silkistä, jalometalleista ja kilpikonnankuoresta. Hiuskoristeet noudattavat tiukasti erilaisia sääntöjä, jotka liittyvät asuun, ikään, tapahtumaan, hiustyylin ja erityisesti vuodenaikaan, päivään ja kuukauteen. Nuorten maikojen hiuskoristeet ovat erityisen näyttäviä, suuria ja värikkäitä. Ne tehdään useimmiten silkistä. Monet mallit perustuvat luonnonkukkiin. Kevät on erityistä juhla-aikaa geishoille ja maikoille, ja silloin aiheena sekä kimonoissa että hiuskoristeissa ovat tavallisesti kirsikankukkia (sakura). Maikojen hiuskoristeille erityispiirteisiä ovat runsaat taitelluista silkkikolmioista kootut koristeet (tsumami kanzashi) ja hopeiset, kilisevät koristeet (bira-bira kanzashi), joiden ollaan sanottu tuovan onnea. Maikojen hiuskoristeet vähenevät ja muuttuvat hillitymmiksi ajan myötä, ja geishoilla koristeiden tyyli on hillitty. Tavallisimpia ovat puusta tai luusta tehdyt kushi-koristekammat. Eräs geishoille tyypillinen koru on korallipäinen hiusneula, jonka sanotaan suojelevan geishan asiakkaita, sillä korallin uskotaan räjähtävän jos sen lähellä on myrkkyä. Erilaisia tanssiesityksiä ja teeseremonioita varten on olemassa omat hiuskorunsa, jotka ovat yleensä näyttävämpiä, mutta kooltaan huomattavasti maikojen vastaavia hillitympiä. Iäkkäämpi, pitkään alalla työskennellyt geisha ei välttämättä käytä juuri ollenkaan koristeita.

Maiko ja geisha Miyako odori -juhlassa. Teeseremoniaa suorittava geisha pukeutuu miltei maikon tavalla.

Kioto ja jotkin suurimpien kaupunkien alueet ylläpitävät suurimman määrän geishoista ja geishakulttuurista. Tunnettuja Kioton geisha-alueita ovat muun muassa Gion ja Pontochō. Tokiossa asuu toiseksi eniten geishoja, mutta Tokion geishat ja teetalot tapaavat olla vähemmän perinteisiä.

Geishakortteleissa (hanamachi) geishat ja varsinkin maikot harjoittavat eri taidemuotoja, kuten klassisia tansseja (jap. 舞踊, buyō), perinteisten instrumenttien soittoa ja erilaisia laulutyylejä. Heidän varsinainen työnsä on kuitenkin vieraiden viihdyttäminen. He tarjoilevat juomia, keskustelevat vieraiden kanssa, pelaavat pelejä heidän kanssaan ja esiintyvät heille. Nykyään geishat saattavat olla myös malleja tai osallistua esimerkiksi kansainvälisiin matkoihin. Kun asiakas keskustelee geishan kanssa, hän voi olla hyvinkin avoin ja luottaa siihen, ettei puhuttu leviä ovien ulkopuolelle. Terapeuttien ja lääkäreiden tapaan geishoilla on vaitiolovelvollisuus asiakkaidensa suhteen.

Geishoilla on esiintyessään yleisesti kaksi erilaista pääesitystä: tachikata, joka on yleensä maikojen esittämää perinteistä tanssia, ja jikata, jossa on laulua ja soittoa tai vain jompaakumpaa. Jikatan esittävät yleensä geishat. Erityisesti shamisen on vanhempien geishojen soitin, koska se vaatii paljon harjoitusta. Esityksen tarkoituksena on huomioida, kunnioittaa ja viihdyttää vierasta.

Geishojen esittämä tanssi on yleensä nihon buyōta (jap. 日本舞踊, "japanilainen tanssi"), jossa saatetaan käyttää yhtä tai kahta viuhkaa, paperista sateenvarjoa tai esimerkiksi puun oksaa. Tanssin merkitys Japanin yleisessä kulttuurissa ja geishaperinteessä on todennäköisesti peräisin muinaisista uskonnollisista palvontamenoista. 1800–luvulta alkaen monet ovat kehittyneet tansseista, jotka nyt ovat miltei poikkeuksetta nähtävissä vain geishojen esityksissä oli kyseessä sitten yksityisjuhla tai yleinen tapahtuma kuten festivaali. Jokakeväinen Miyako odori -tanssi on esimerkki geishojen ja maikojen harvoista julkisista esiintymisistä. Tanssia säestetään laululla, taiko-rummuilla ja shamisenilla.

Geishojen soittamat taiko-rummut ovat varsin pieniä. Ne muistuttavat puutelineessä riippuvia tai seisovia kehärumpuja, joita lyödään säännöllisen sylinterin muotoisilla, päistään pyöristetyillä puukapuloilla. Geishat soittavat rumpuja samoin kuin muitakin soittimia seizassa (jap. 正座), japanilaisten polvi-istunnassa.

Juoman tarjoileminen on japanilaisessa kulttuurissa yleisesti kunnianosoitus vieraalle, oli tämä geishan asiakas tai kotona vieraileva ystävä. Niinpä juhlissa geishojen tehtäviin kuuluu juomien tarjoilu, mutta ei ruoan valmistus tai tarjoileminen. Kaikkein tärkein juomista on vihreä tee, joka tarjoillaan kauniista kupeista erityisen teeseremonian mukaan. Vapaammissa tilaisuuksissa nautitaan myös usein alkoholia ja jo 1900-luvun alussa leikittiin jopa erilaisia juomapelejä. Sake on vanha, perinteinen alkoholijuoma, vaikka myös olut on saanut vakaata kannatusta erityisesti miesten keskuudessa.

Ennen geishat saattoivat järjestää asiakkaidensa tyttärien häät. Tätä ei enää nykyään juurikaan tapaa, mutta edelleen geishat ovat kuin lahja tärkeiden asiakkaiden hautajaisissa. He saattavat johtaa hautajaisten järjestelyjä tai sitten hoitavat itse kaikki valmistelut perheen kanssa. Yleensä tämä on suuri apu perheelle ja apu otetaan useimmiten kiitollisena vastaan.

Geishojen palvelut ovat hyvin kalliita. Laskutus toimii vielä nykyäänkin suitsuketikkujen mukaan: tunnissa palaa noin neljä tikkua, mikä on myös pienin saatavilla oleva aika. Asiakas maksaa geishan kanssa viettämästään ajasta, ruoasta, juomista ja käytetystä tilasta. Geishan palkka lähetetään tämän välitystoimistoon, jossa palkasta erotetaan verot (noin 10 %) ja toimiston osuus (noin 3 %). Geisha saa lisäksi juomarahaa, joka saattaa olla jopa suurempi kuin varsinainen palkka.[4] Geishojen palkat ovat yleensä japanilaisnaisten tulojen keskiarvoa suurempia, mutta edes korkeahko palkka ja okiyan tuoma turva eivät houkuttele nuoria naisia ryhtymään geishoiksi. Geishojen lukumäärä onkin vähentynyt valtavasti. 1900-luvun alkupuolella geishoja oli 80 000, mutta nyt heitä on enää vain 8 000. Asukkaita Japanissa on 127 miljoonaa.

Geishojen suosion perusta on kauneuden esittely, kunnia, esiintymistaito, kyky viehättää, moitteeton käytös ja sivistyneisyys. Kuten muuallakin, nuoret aikuiset ja lapset ovat irtautuneet perinteisistä tavoista. Kuitenkin ochayaan päästäkseen vieraalla tulee olla hyvät ja luottamukselliset suhteet, jotka eivät synny hetkessä. Teehuoneiden ylläpitäjät eivät yleensä ota uusia asiakkaita ilman tarkkaa taustatutkimusta ja henkilökohtaista tutustumista.

Geishojen maailma on kulttuurin osa, joka antaa japanilaisille naisille mahdollisuuden itsenäisen ja taloudellisesti omavaraisen elämän, vaikka he eivät olisi naimisissa. Se on todennäköisesti ainoa ammatti Japanissa, jossa naiset on vakaasti nostettu ammattimaisuudessa miesten yläpuolelle. Geishana oleminen antaa naiselle mahdollisuuden työskennellä vanhanakin ja koska se on kulttuurissa korkeasti arvostettua perinteisen taiteen vaalimista, kulttuuri antaa naiselle suuren arvon ja kunnian, jota hän ei muuten voisi saavuttaa.

Asema vaimojen rinnalla

Shamisenia soittava ryhmä Miyako odori-juhlassa

Geishat eivät japanilaisessa kulttuurissa ole uhka avioliitolle. Miehiä, joilla on suhteita teehuoneisiin, arvostetaan enemmän kuin paheksutaan. Perinteisesti vaimo ja geisha ovat täysin erilliset osat yhteiskunnassa. Yleensä suhde miehen ja geishan välillä ei perustu rakkauteen ja näin ollen se ei häiritse naimisissa olevaa miestä ja vaimoa. Tämä käytäntö on kuitenkin järkkymässä länsimaistumisen myötä.

Vaimot tietävät lähes poikkeuksetta, ketkä ovat heidän miestensä geishoja. Joskus vaimo ja geisha jopa tapaavat toisensa. Obon-festivaalin aikaan ja uudenvuodenjuhlissa geishat yleensä vierailevat tärkeiden asiakkaiden kodeissa ja tuovat lahjoja näiden vaimoille. He voivat myös ajoittain esittää tanssia erityisten asiakkaiden vaimoille ja tyttärille. Yhteistyötä voidaan tehdä joskus, jos vaimo ei voi puhua miehelleen esimerkiksi halutessaan miehensä muuttavan tapojaan. Vaimo voi silloin pyytää geishaa suostuttelemaan miestään.

Kuten vaimot, myös geishat voivat antaa neuvoja liiketoimintaan. Vaitiolovelvollisuuden turvin hänelle voidaan myös kertoa yksityiskohtia tapauksista tai liiketoiminnan tilanteista. Joskus geisha saattaa myös rohkaista miestä arvostamaan taitojaan ja tuomaan niitä esiin, vaikka geishan onkin hyvin sopimatonta liiaksi esittää omia taitojaan. Geishat ovat ja voivat olla paljon omavaraisempia ja suorempia kuin vaimot ja äidit.

Perinteisesti geishat elävät erillään kaikesta muusta yhteiskunnasta. "Ihanne on, että geisha tuo pitohuoneeseen hienostuneisuutta ja on aistikas kuin harvinainen kukka. 'Kuin kukka omassa ympäristössään keskellä pajujen maailmaa.' Se, mikä tekee geishoista erikoisia ja verhoaa heidät tietynlaisella mystisyydellä on eristyneisyys kaikesta muusta maailmasta. Tämän päivän seinät ovat heidän maailmassaan taide ja kuri." (ote kirjasta Dalby).

Ennen perheet toivat tyttäriään geishoiksi teetaloille. Mikäli tarjokas hyväksyttiin, perhe saattoi saada rahasumman ja tytär elatuksen ja mahdollisuuden ammattiin. Vain kaikkein lahjakkaimmat tytöt etenivät geishoiksi, osa sai tyytyä lähinnä palvelijattaren asemaan.[1] Nykyisin tämänkin ammatin valintaan vaikuttavat vähemmän taloudelliset syyt, se valitaan vapaaehtoisesti.[2] Teetalojen johtajat joutuvat houkuttelemaan tyttöjä ammattiin ja suorastaan hemmottelemaan shikomi-kokelaita ja maikoja, jotta nämä ihastuisivat alaan eivätkä jättäisi koulutustaan kesken.[3]

Jos geisha ennen sai tyttäriä, heidät kasvatettiin ja koulutettiin geishoiksi kuten äitinsä. Nyt geishan lapset käyvät tavallista koulua kuten kaikki muutkin lapset. Tämä on yksi syy siihen, miksi geishat ovat viime aikoina tulleet lähemmäksi muun maailman arkea.

Geishojen määrä on laskenut huolestuttavasti. Nykyään on jäljellä vain muutama alkuperäinen geishasuku. Monet japanilaiset miehet menevät emännöityihin klubeihin, kun he haluavat käydä ulkona ja pitää hauskaa muiden kuin perheenjäsenten tai työpaikan naisten kanssa. Japanilaiselle tytölle on paljon helpompaa tulla nykyaikaiseksi länsimaiseksi viihdyttäjäksi kuin käydä läpi geishan kova koulutus.

On mahdollista, että geishojen määrä pienenee tulevaisuudessa entisestään ja että heidän perinteensä väistyvät uusien tieltä. Turistien ja liikemiesten kiinnostus Japanissa vierailulle pitää luultavasti geishakulttuuria yllä, ehkä jopa perinteisessä muodossaan. On myös mahdollista, että japanilaiset naiset, jotka ennen ryhtyivät geishoiksi, tavoittelivat itsenäisyyttä ja tahtoivat eroon vaimon/äidin perinteisestä roolista, voivat löytää mahdollisuuden menestyä. Näin Japanin kulttuurin eräs kiinnostusta herättävimmistä perinteistä voisi säilyä.

Nykyään geishojen merkitys piilee viihteessä, estetiikassa ja politiikassa. Geishat ovat koulutettuja liiketoimintaan ja talouselämään, mikä saattaa yllättää. Kun geisha tuntee näitä aloja, hän voi keskustella asiakkaansa kanssa myös tämän työasioista. Miehille avautuu usein uusia mahdollisuuksia ulkopuolisesta näkökohdasta ja geishojen vaitiolovelvollisuus varmistaa, ettei ongelmien pohtimisesta voi mitenkään seurata mahdollista kasvojen menetystä.

Jos asiakas haluaa kutsua geishan tai maikon juhliinsa, hänen pitää kysyä teehuoneen johtajalta, okaasanilta, lupaa tähän, minkä jälkeen tämä antaa pyynnöstä tiedotteen päätoimistoon, yakataan. Yakata toimittaa tiedon geishoille tai maikoille, jotka saapuvat oikeaan paikkaan, kuten okiyaan, ravintolaan, hotelliin tai japanilaiseen majataloon asiakkaan pyynnöstä riippuen. Asiakas voi myös vuokrata huoneen teehuoneesta päivällisjuhlia varten, mutta tällöin hän joutuu hankkimaan ruoan tilaisuuteen itse. Geishojen ohjaajaa tällaisessa tilanteessa kutsutaan nimellä ohanadai.

Teehuoneet hyväksyvät yleisesti asiakkaikseen vain vakioasiakkaita sekä näiden vieraita. Yleensä asiakkaat valitaan suurella huolella, mutta kaikki näihin liittyvät tiedot ja tekemiset ovat ehdottoman yksityisiä, ja talon työntekijöillä on täysi vaitiolovelvollisuus. Laskut lähetetään perinteen tapaan myöhemmin maksettavaksi. Monet japanilaiset majatalot ovat luoneet yhteyksiä ja suhteita ochayaihin Kiotossa, jotta asiakkaiden palveleminen olisi helpompaa. Teehuoneet tutkivat tarkoin kaikki paikat, joihin lähettävät geishojaan tai maikojaan.

Amerikkalaista antropologi Liza Dalbya pidetään ensimmäisenä länsimaalaisena, joka on työskennellyt geishana.[5] Hän ei kuitenkaan käynyt läpi perinteistä koulutusta, ja osallistui geishajuhliin geishakulttuuria koskevan tutkimuksensa tueksi.

Joulukuussa 2007 hyväksyttiin geishaksi Fiona Graham, taiteilijanimeltään Sayuki. Hän on ensimmäinen länsimaalainen, joka on hyväksytty geishaksi perinteiseen tapaan maikokoulutuksen saatuaan.[6][5] Graham työskentelee Tokion Asakusassa, joskin Asakusan geishajärjestö on pyytänyt häntä lopettamaan uransa geishana sen jälkeen, kun hän oli herättänyt pahennusta muun muassa työskentelemällä Asakusan ulkopuolella ja kieltäytymällä perinteen vastaisesti jatkamasta koulutustaan. Grahamin oman näkemyksen mukaan hänet erotettiin vain siksi, ettei hän ole japanilainen, ja hän on kertonut aikovansa jatkaa uraansa, mahdollisesti jollakin toiseella geisha-alueella.[5]

Grahamin lisäksi geishoina toimivat nykyään myös unkarilaissyntyinen Ibu Anjossa ja romanialainen Isabella Onou (Fukutarō) Shizuokan Izu-Nagaokassa.

• Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen, Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. .
• Dalby, Liza: Geisha. California: University of California Press, 1998. ISBN 978-0-520-20495-9. (englanniksi)
• Maria Ahlstedt: Japanin geishainstituutio (esipuhe teoksessa Arthur Golden, Geishan mistelmat) 2.- 13. helmikuuta 2006. Japania r.y.. Viitattu 7. marraskuuta 2007. (suomeksi)

• Hanami Web - Geisha^{[vanhentunut linkki]} (englanniksi)
• Geishan muistelmat -elokuva Suomessa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Geishan muistelmat -elokuvan virallinen kotisivu (+traileri)(englanniksi)

• Dalby, Liza: Geisha. University of California Press, 1998. ISBN 978-0520204959. (englanniksi)
• Lesley Downer: Geisha – The Secret History of a Vanishing World
• Aihara, Kyoko: Geisha – A Living Tradition. Carlton Books, 2000. ISBN 978-1858689708. (englanniksi)
• Golden, Arthur: Geishan muistelmat (fiktiivinen)
• Vesterinen, Ilmari: Geishan maailma: Tarua ja totta. Pokkaristo. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4130-1.