Gavrila Deržavin

14-vuotias Aleksandr Puškin lausuu runon Gavrila Deržavinin edessä Tsarskoje Selon lyseon loppukokeissa 8. tammikuuta 1815. Maalaus Ilja Repin, 1911

Gavrila Deržavin syntyi Kazanissa köyhtyneeseen aatelisperheeseen[3], tosin hänen tarkka synnyinpaikkansa on jäänyt epäselväksi ja se voi olla myös jompi kumpi perheen maatiloista Sokurissa tai Karmatšissa, Laiševskin maakunnassa (nyk. Tatarstan).[4] Deržavin polveutui vanhasta tataarisuvusta.[2] Hänen vanhempansa olivat armeijan palveluksessa 34-vuotiaaksi ollut Roman Nikolajevitš Deržavin (1706-1753) ja Fjokla Andrejevna Gorina os. Kozlova, vähän kouluja käynyt nainen, joka oli jäänyt leskeksi. He olivat kaukaista sukua toisilleen ja menivät naimisiin vuonna 1742. Gavrila (Gabriel) oli perheen esikoinen, hänellä oli nuorempi veli sekä sisar, joka kuoli jo lapsena.[4]

Gavrilan koulutus alkoi 3-vuotiaana, kun paikalliset kirkonmiehet opettivat hänet lukemaan ja kirjoittamaan, koska hänen äitinsä oli lähestulkoon lukutaidoton. Kun hän oli 8-vuotias, perhe lähti isän palveluspaikkaan Orenburgiin lähellä nykyistä Kazakstania. Saksalainen Joseph Rose oli avanut kaupunkiin koulun aatelisten lapsille. Sen lisäksi, että Rose oli rikollinen, hänellä ei ollut muodollista koulutusta ja hän pystyi opettamaan lapsille vain saksaa, joka oli silloin halutuin kieli valistuneen luokan parissa Venäjällä.[4]

Kun Gavrila oli 10-vuotias, Deržavinit muuttivat takaisin Kazaniin kahden vuoden Orenburgissa oleskelun jälkeen. Syksyllä 1752 hän teki ensimmäisen matkansa isänsä kanssa Moskovaan. Keuhkotaudista kärsineen Roman Deržavinin täytyi hakea eroa armeijan palveluksesta Moskovassa, aikomuksenaan jatkaa vielä matkaa Pietariin, jossa ilmoittaisi poikansa hallintoviranomaisille tämän tulevaa virkauraa varten. Hän viipyi kuitenkin Moskovassa tammikuun alkuun asti ja saatuaan virallisesti eron armeijasta, hänellä ei ollut enää rahaa jatkaa matkaa Pietariin. Gavrilan ja hänen isänsä oli pakko palata Kazaniin, missä isä kuoli myöhemmin samana vuonna.[4]

Muistelmissaan Derzavinin kertoo, että vuonna 1757 hän joutui 12-vuotiaana uudelleen matkustamaan Moskovaan ja peräämään oikeuttaan aatelisarvoon kaukaisen sukulaisensa everstiluuntantti Datlovin vakuutuksella, koska tarvittavat asiakirjadokumentit olivat kadonneet.[5]

Roman Deržavinin omistamista maista puolet sijaitsi Sokurissa, jotka Gavrila peri muiden Laiševskin maakunnassa sijaitsevien tilojen lisäksi.[6] Ne kuitenkin tuottivat huonosti, koska 'sieluja' eli täysi-ikäisiä miespuolisia maaorjia oli vain 60 talonpoikaa ja rajanaapurit tunkeutuivat jatkuvasti heidän mailleen, järjestämällä maille ulottuvia tulvia tai yksinkertaisesti kaappaamalla maata itselleen. Gavrilan äiti Fjokla Andrejevna, rahaton ja oppimaton leski, jolla ei ollut vaikutusvaltaisia sukulaisia, ei saanut mitään hyvitystä tuomioistuimissa, ja tuomarit jättivät hänen pyyntönsä huomiotta. Deržavin kirjoitti myöhemmin, että hänen "äitinsä kärsimys epäoikeudenmukaisuuden tähden jäi ikuisesti hänen sydämeensä". Tästä huolimatta äiti pystyi palkkaamaan kaksi kotiopettajaa opettamaan molemmille pojilleen geometriaa ja aritmetiikkaa.[4]

Vuonna 1758 Kazaniin avattiin uusi koulu, mikä säästi Gavrila Deržavinin äidiltä uhrauksia lähettää poika kouluun Pietariin. Kymnaasi tarjosi pintapuolista opetusta latinassa, ranskassa, saksassa ja laskennossa sekä tanssissa, miekkailussa ja musiikissa. Mihail Verevkinin johtaman oppilaitoksen opetuksen laatu oli heikko koska käytössä ei ollut oppikirjoja. Koulu tarjosi opiskelijoille myös mahdollisuuden esittää Molièren ja Aleksandr Sumarokovin tragedioita. Deržavin menestyi geometriassa ja käytyään kymnaasia kolmen vuoden ajan opetusministeri Suhalov kertoi hänelle vierailunsa aikana, että hän voisi päästä Pietariin Nikolajevskin insinöörijoukkoihin. Byrokratian rattaissa tapahtunut virhe johti kuitenkin siihen, että hänestä tuli vuonna 1762 sotilas Henkikaartin Preobraženskin rykmenttiin, keisarillisen perheen henkivartijoihin.[2][4]

Yksityiselämä

Vuonna 1778 Gavril Romanovitš meni naimisiin 16-vuotiaan Jekaterina Jakovlevna Bastidonin (1760-1794) kanssa, joka oli Pietari III:n entisen palvelijan, portugalilaissyntyisen Bastidonin ja suuriruhtinas Pavel Petrovitšin imettäjän tytär. Jekaterina Jakovlevna kuoli äkillisesti 34-vuotiaana.[7]

Jekaterina Jakovlevna Bastidon (1760-1794), Gavrila Deržavinin ensimmäinen vaimo.

Darja Aleksejevna Djakova (1767-1842), Gavrila Deržavinin toinen vaimo, 1810-luku

Kuusi kuukautta myöhemmin tammikuussa 1795 Deržavin solmi järkiavioliiton Darja Aleksejevna Djakovan (1767-1842) senaatin pääsyyttäjä Aleksei Afanasjevitš Djakovin ja ruhtinatar Avdotja Petrovna Mishetskajan 28-vuotiaan tyttären kanssa. Deržavinilla ei ollut lapsia ensimmäisestä eikä toisesta avioliitostaan. Hän huolehti vuodesta 1800 lähtien ystävänsä senaattori Pjotr ​​Gavrilovitš Lazarevin (1743-1800) kuoleman jälkeen tämän orvoiksi jääneistä lapsista: Andrei (1787-1849), myöh. vara-amiraali, Mihail (1788-1851), myöh. amiraali, Vera (1792-1867) ja Aleksei (1793-1856), myöh. kontra-amiraali. Keisari Paavali I:n päätöksellä 25. tammikuuta 1800 annettiin hallituksen asetus "edesmenneen senaattorin Lazarevin poikien kirjaamisesta" Pietarin laivaston kadettijoukkoihin. Lasten äiti Anna Andrejevna Tšagina oli kuollut nuorimman lapsen syntymävuonna 1793.[8]

Lisäksi Deržavinin talossa kasvatettiin Darja Aleksejevna Djakovan orvoiksi jääneet sukulaistytöt, hänen sisarensa Maria Aleksejevna Lvovan (1755-1807) ja vuonna 1803 kuolleen runoilija Nikolai Lvovin alaikäiset tyttäret Jelisaveta (1788-1864), Vera (1792-1873) ja Praskovja (1793-1839). Jelizaveta ja Vera Lvovan päiväkirjat sisältävät mielenkiintoisia tietoja Deržavinin perheestä. Darja Aleksejevna vapautti epäkäytännöllisen miehensä kaikista talouteen ja maaomaisuuteen liittyvistä velvollisuuksista ja pystyi kasvattamaan heidän varallisuuttaan. Hän kohteli alustalaisiaan hyvin ja jopa pesi ja silitti itse omia vaatteitaan. Zvankan tilalla sijaitsi matto- ja kangastehtaita sekä pieni sairaala talonpojille.[9]

Gavrila Deržavin omisti vaimolleen runoja "Milenalle".[10] Testamentissaan vuonna 1842 Darja Aleksejevna Deržavina jätti 30 000 ruplaa Kazanin yliopistoon perustettavaa stipendiä varten ja pääoman entisten vankien turvakodin perustamiseen. Zvankan maatilan ja aviomiehensä muiston ylläpitämiseen hän testamenttasi lisäksi 50 000 ruplaa tilan maille perustettavalle Znamenski-luostarille, jonka ylläpitoon hän määräsi antamaan 100 000 ruplaa johtokunnan käyttöön. Zvanski-luostari ja siihen liittyvä pappien orpotyttärille tarkoitettu koulu "Deržavinski" avattiin vasta vuonna 1869.[11][12][10]

Deržavinin kaupunkitalo Pietarissa Fontankan varrella

Gavrila Deržavin eteni Katariina II:n aikana Pietarissa tavallisesta rivisotilaasta valtakunnan ylimpiin virkoihin.[1] Hän palveli sotilaana Henkikaartin Preobraženskin rykmentissä. Kaksitoista vuotta hän eli keskellä raakuutta ja hurjastelua ja lueskeli öisin saksalaista ja venäläistä runoutta.[2]

Koska hän oli Kazanista kotoisin, hän pääsi upseeriksi ylennyttyään kenraali Aleksandr Bibikovin mukana vuosiksi 1773−1776 Itä-Venäjälle, kun Bibikov oli kukistamassa Jemeljan Pugatšovin kapinaa. Siellä Deržavin kirjoitti Tsitalagain vuoren luona sepitetyt ja käännetyt oodit (ven. Оды, переведённые и сочинённые при горе Читалагае). Vuonna 1777 hänet nimitettiin Venäjän senaatin virkamieheksi, mutta hän joutui riitaan yliprokuraattori ruhtinas Aleksandr Vjazemskin kanssa ja Deržavin sai virkaeron.[2]

Vuoden 1783 jälkeen hän eteni virkaurallaan rakettimaisella nopeudella keisarinna Katariina II:sta suuresti miellyttäneen ylistysrunon eli oodin nimeltä Felitsa (ven. Фелица) ansiosta.[1] Hänet määrättiin vuonna 1784 Aunuksen kuvernööriksi, josta hänet vuonna 1785 siirrettiin Tambovin kuvernööriksi. Runoilijan into epäkohtien parantamiseen ei miellyttänyt ylempiä, ja häntä vastaan nostettiin oikeudenkäynti, joka kuitenkaan ei johtanut mihinkään tulokseen.[2] Eräs Deržavinin kirjoittama runo tuotti hänelle kuitenkin hovin suosion uudestaan. Vuonna 1791 hänet nimitettiin keisarinna Katariina II:n henkilökohtaiseksi sihteeriksi ja valtiosihteeriksi. Deržavin toimi kauppakollegion johtajana 1794. Aleksanteri I:n aikana hän oli vuosina 1802−1803 oikeusministerinä.[3]

Gavrila Deržavin, Vladimir Borovikovski, 1795, Tretjakovin galleria, Moskova

Vuonna 1800 Deržavin kirjoitti poliittisen teoksen Mielipide vastauksena keisari Paavali I:n pyyntöön tutkia nälänhätää Mogiljovin kuvernementissa. Lausunnossaan Deržavin syytti Valko-Venäjän nälänhädästä juutalaisten "palkka kauppoja", jotka riistivät talonpoikia vuokraamalla heille tiloja ja tislaamalla alkoholia, sekä paikallisen puolalais-liettualaisen aateliston (szlachta) välinpitämättömyyttä, jotka sallivat tämän hyväksikäytön. Vastauksena näihin kysymyksiin Deržavin ehdotti sarjaa uudistuksia aateliston erivapauksien olennaiseksi rajoittamiseksi, juutalaisen yhteisöhallinnon (qahal) lakkauttamiseksi, Venäjän juutalaisen yhteisön autonomian lopettamiseksi ja Venäjän juutalaisten uudelleensijoittamiseksi Mustanmeren siirtokuntiin. Lausunnosta tuli tärkeä tietolähde Aleksanteri I:n hallituskauden alkupuolelta. Keisari lopulta toteutti useita Deržavinin vuoden 1804 juutalaisten järjestöä koskevassa säännössä ehdottamia uudistuksia.[13]

Deržavin tunnetaan parhaiten oodeistaan,[1] joista tärkeimmät Na smert knjazja Meštšerskogo (ven. На смерть князя Мещерского, Ruhtinas Meštšerskin kuolemalle, 1779)[1], Oodi Felicialle (ven. Ода к Фелице, 1784), Jumala (ven. Бог, Bog, 1784, suom. 1939) ja Vodopad (ven. Водопад,Vesiputous, 1791-1794).[1] Hän on myös sanoittanut laulun Grom pobedy, razdavaisja!. Deržavin oli Venäjän suurin runoilija 1700-luvulla. Hänen tuotantonsa voidaan nähdä sekä klassismin oodirunouden huipentumana että sen radikaalina uudistajana.[1] Hänen tyylinsä on paljon yksinkertaisempi ja samalla sirompi kuin hänen edeltäjiensä. Hän käytti kansanomaisia runokuvia ja otti aiheensa venäläisestä elämästä.[2]

Aatelistaustastaan huolimatta hän ei osannut ranskaa eikä hänellä ollut laajaa kirjallista sivistystä. Oltuaan ensin Mihail Lomonosovin jäljittelijä hän tuli vuodesta 1779 sivistyneiden pietarilaisten ystäviensä, varsinkin senaikaisen arvostetuimman kirjallisuusarvostelija ruhtinas Nikolai Lvovin vaikutuksen piiriin ja hänen esikuvansa runoilijana oli Horatius.[1] Piirin kuuluivat myös Ivan Hemnitser, Vasili Kapnist ja Mihail Muravjov (1757-1807). Hemnitser tunnettiin faabeleitten kirjoittajana ja Kapnist ja Murojov runoilijoina, erityisesti sentimentalismin edustajina. Heitä yhdistivät sekä kirjallinen toiminta että perhesiteet: Kapnistin vaimo Aleksandra Aleksejevna Djakova ja Lvovin vaimo Maria Aleksejevna Djakova sekä Deržavinin toinen vaimo Darja Aleksejevna Djakova olivat sisaruksia. Senaatin pääsyyttäjä Aleksei Afanasjevitš Djakovilla oli kaikkiaan viisi tytärtä.[1]

Vuosisadan lopulla hän joutui monien muiden aikansa kirjailijoiden tavoin Ossianin laulujen voimakkaan vaikutuksen alaiseksi. Samalla jäljiteltiin myös Anakreonia. Suurta huomiota herätti hänen vuonna 1783 ilmestynyt runonsa Felitsa (ven. Фелица), sirosteleva Katariina II:n ylistys. Sen kautta runoilija saavutti keisarinnan erityisen suosion, jonka hän kuitenkin myöhemmin menetti.[2]

Oodin nimi Felitsa viittaa hallitsijan itse kirjoittamaan muodikkaaseen itämaiseen satuun, jossa nuori prinssi löytää hyveen tielle Felitsa-nimisen prinsessan avulla. Oodin ja sitä seuranneiden hallitsijalle omistettujen ylistysoodien kuten Blagodarnost Felitse (ven. Благодарность Фелице, Kiitollisuus Felitsalle, 1783), Videnije murzy (ven. Видение Мурзы, Tataariruhtinaan näky, 1783-1784, 1791) sekä Izobraženije Felitsy (ven. Изображение Фелицы, Felitsan kuva, 1789) sävy on aiempien mahtipontisten ja vakavien juhlarunojen sijasta sävy on ajoittain kevyt ja leikillinen, jopa humoristinen.[1] Monet aikalaiset pitivät huomionosoitusta Deržavinin laskelmoituna imarteluna, mutta se miellytti Katariina II:sta niin paljon, että hän lähetti runoiljalle timantein koristellun kultarahoilla täytetyn rasian. Tätä seurasi nopea yleneminen korkeisiin virkoihin, mikä jatkui vielä Katariinan jälkeen Aleksanteri I:n hallinnossa.[1]

Deržavin joutui uudestaan keisarinnan huomion kohteeksi, mutta Katariina II sai turhaan odottaa uusia ylistelyjä, sillä totuutta rakastava runoilija oli hovielämän varjopuolet nähtyään viilentynyt hallitsijan palvonnassaan.[2] Uutta Deržavinin Katariinalle osoittamissa oodeissa oli myös hovin hännystelijöitten satiirinen kuvaus. Runoissa esiintyy hahmoja, joiden henkilöllisyyden lukijat saattoivat arvata. Hovimiehet esitetetään kiinnostuneempina huvituksista kuin strategiasta ja sotataidosta, mikä korostaa halitsijan viisasta valtiojohtoa. Deržavin mursi klassismin laji- ja tyylihierarkiaa käyttämällä korkean tyylin oodissa keskityyliin sopivaksi katsottua satiiria ja hallitsijan liittäminen keskityyliin edes välillisesti oli uskaliasta.[1]

Katariina II ja hänen hallitsemistapansa, ajan johtavien sotapäälliköiden sekä sotilaallisten saavutusten ja voittojen ylistäminen teki Gavrila Deržavinista Venäjän imperiaalisen suuruuden ylistäjän. Hän kuva sotapäällikkö Valerian Zuboville omistetussa oodissa Na vozvrašthenije grafa Zuboa iz Persii (ven. На возвращение графа Зубова из Персии, Kreivi Zubovin paluulle Persiasta, 1797) Kaukasusta, josta tuli 1800-luvulla venäläisen kirjallisuuden tyypillinen aihe.[1] Muutamat Deržavinin oodeista ja runoista, kuten Jumala (1784) ja Vodopad (Vesiputous, 1791-1974) ovat säilyttäneet arvonsa venäläisessä runoudessa[2] ja varsinkin jälkimmäinen kuului jo 1700-luvun venäläiseen runokaanoniin.[1]

Zvankan maatila, 1800-luvun kaiverrus

Gavrila Deržavin jäi eläkkeelle virastaan vuonna 1803 ja vietti loppuelämänsä Zvankassa lähellä Novgorodia kirjoittaen idyllejä ja anakreonttisia runoja.[2] Myöhemmän kauden oodeista merkittävimpiä on Jevgeniju: ŽIzn Zvanskaja (ven. Евгению: Жизнь званская, Jevgenille: Elämää Zvankalla, 1807), joka on Horatiuksen esikuvan mukainen kirjemuotoinen oodi, jossa tulee esille Deržavinin viehtymys maalaiselämään ja kotipiirin pienten ilojen ylistämiseen suurten poliittisten ja historiallisten tapahtumien kunniaksi kirjoitettujen runojen ohella. Näihin aihepiireihin liittyy hänen edelleen paljon luettu kokoelmansa Anakreontitšeskije pesni (ven. Анакреонтических песен, Anakreonisia lauluja, 1804).[1]

Deržavinin myöhemmällä iällä kirjoittamat näytelmät eivät ole erityisen merkittäviä. Sitä vastoin huomattavia ovat hänen runoihinsa tekemät selitykset (1809−1810) ja Muistelmat (ilmestynyt postuumisti vuonna 1859).[2] Filologi Jakov Grot on toimittanut Deržavinin kootut teokset (1864−1883) ja kirjoittanut tämän elämäkerran vuonna 1880.[2]

Vaikka Deržavin asui Zvankan maatilallaan, hän ei jäänyt kokonaan syrjään Pietarin kirjallisuuspiireistä vaan otti kirjailijoita vastaan valtavassa palatsimaisessa kaupunkiasunnossaan, johon osallistui jopa 500 ihmistä, Fontankan varrella kerran kuukaudessa konservatiivisen kirjallisen seuran Beseda ljubitelei russkogo slova (ven. Беседа любителей русского слова, Venäjän kielen ystävien seura) kokouksissa vuodesta 1811 lähtien.[14][1]

Zvankan tila sijaitsi Novgorodin alueen Tšudovskin alueen Tregubovskin maaseutuasutuksen alueella, Volkhov-joen rannalla, Sosnitskajan laiturin yläpuolella, Dimenka-joen suulla. Zvankan kartanon maisema on kulttuuriperintökohde.[15] Kaksikerroksisen päärakennuksen suunnitteli Deržavin ystävä arkkitehti, graafikko ja runoilija Nikolai Aleksandrovitš Lvov palladiolaiseen tyyliin. Päärakennus vaurioitui toisen maailmansodan pommituksissa ja purettiin sodan jälkeen.[16]

Gavrila Romanovitš Deržavinin ja Darja Aleksejevna Djakovan hauta Hutynin luostarissa.

Gavrila Romanovitš Deržavin haudattiin vuonna 1816[2] ja hänen toinen vaimonsa Darja Aleksejevna Djakova vuonna 1842 Varlaam-Hutynin luostarin kirkastumisen katedraaliin lähelle Novgorodia.[10] Neuvostoliiton aikana vuonna 1958 molempien jäännökset siirrettiin toisen maailmansodan pommituksissa vaurioituneesta katedraalista Novgorodin kremliin.[2] Vuonna 1993 Gavrila Romanovitšin ja Darja Aleksejevna Djakovan jäännökset palautettiin Deržavinin syntymän 250-vuotisjuhlan kunniaksi kunnostettuun Varlaam-Hutynin luostarin katedraalin Novgorodin kremlistä.[10]

Hänen kotiseutuaan Laiševskin maakuntaa kutsutaan nykyisin Deržavinin maakunnaksi. Deržavia arvosti sekä hänen oma ikäpolvensa että sitä seurannut runoilijasukupolvi. Deržavinin vaikutus näkyy kaikista 1700-luvun runoilijoista eniten nykyrunoudessa esimerkiksi Joseph Brodskyn tuontannossa. Kirjallisuushistorioissa Deržavin mainitaankin usein 1700-luvun merkittävimpänä runoilijana.[1]

• Jumala (ven. Бог, Bog, 1784, suom. 1939)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gavrila Deržavin Wikimedia Commonsissa

• Gavrila Deržavinin runoja (249 kpl) StihiRu.pro sivustolla aakkosjärjestyksessä (venäjäksi)

• Gavrila Deržavin, elämäkerta ja runojen analyysiä Krugosvet.ru sivustolla (venäjäksi)