Garafíanpaimenkoira

Näyttelyssä sijoittunut yksilö.

Mustamaskinen yksilö näyttelykehän reunalla odottamassa vuoroaan.

Osalla rodunedustajista on taittokorvat, kuten kuvassa esiintyvällä 2-vuotiaalla uroksella.

Garafíanpaimenkoira on susimainen, rungoltaan keskipitkä tai melko pitkä ja sen koko vaihtelee keskikokoisesta suureen. Sen runko on hieman pituuttaan korkeampi, niska melko lyhyt ja pää pieni suhteessa runkoon. Sen maalaismaisuus yhdistyy kauniiseen olemukseen. Sen pitkä ja tasainen karvapeite saa osakseen ihailua ja auttaa sitä kilpailussa muiden rotujen suosion kanssa.

Uroksen paino on 24–31 kilogrammaa ja nartun 18–25 kg. Uroksen säkäkorkeus on 54–60 senttimetriä ja nartun 50–56 cm. 1–3 senttimetrin yli- tai alikorkeus sallitaan. Usein äärimmäisen pienet tai kookkaat yksilöt ovat tulosta huonosta hoidosta kuten vääränlaisesta ruokinnasta.[2]

Pää on runkoon verrattuna pieni, edestä hieman kupera, mikä erottuu takaa katsottaessa. Se ilmenee myös korvien asennosta, joka vaihtelee huomattavasti, ne voivat olla esimerkiksi eteenpäin suuntautuneet. Ne nousevat myös pystyyn koiran ollessa valppaana ja ovat levossa puolipystyt siten, että kasvojen piirteet erottuvat. Kirsu on aina musta. Silmät ovat vinot, mantelinmuotoiset ja ruskeat. Huulet ovat lyhyet ja poimuttuneet ja purenta leikkaava. Otsapenger on tasainen ja jokseenkin selvästi erottuva. Raajat ovat vahvat, hyvin pyöristyneet, mittasuhteiltaan taakse painottuneet. Niissä voi olla kannukset, usein jopa kaksoiskannukset, muttei välttämättä. Jäniksenkäpälät. Häntä on hyvin tuuhea, joko sapelimainen tai hieman kaartunut, muttei koskaan selän ylle. Sen pituus ei yleensä ulotu kintereisiin asti.

Karvapeite on runsasta, enemmän tai vähemmän pitkää ja yleensä tasaista, mutta joillain karkeaa. Se on pisintä korvien juurissa, niskassa, eturinnassa, hännässä, eturaajojen kulmauksissa ja selän alaosissa. Väritys on joko fawn eli ”leijonanvärinen” (leonada) tai sudenharmaa (alobada) eri sävyissään. Erittäin vaaleat leijonanväriset yksilöt sekoitetaan usein vohvelinväriin. Joskus saattaa esiintyä poikkeuksellisesti myös erittäin tummasti pigmentoituneita (esp. melánico) yksilöitä. Nykyinen rotumääritelmä tuntee myös black&tan-värityksen, nimellä "mustavaris".[2]

Pennut ovat syntyessään vaalean- tai tummanruskeita ja väri muuttuu niiden kasvaessa aikuisiksi. Joillain yksilöillä voi esiintyä rinnassa, varpaissa tai hännänpäässä pieniä valkoisia laikkuja, jotka yleensä häviävät iän myötä.

Garafíanpaimenkoira on tyyni, itsevarma ja sen kanssa on helppo ystävystyä. Yleensä se ottaa vieraat vastaan tyypillisellä asenteella: katkonaisilla haukuilla, taittamalla korvansa, liikuttamalla häntäänsä ja kääntämällä päätään paljastaen huulensa niin, että se näyttää hymyilevän. Kotioloissa se on viileä ja levollinen, mutta työssään aktiivinen.

Garafíanpaimenkoira on pääasiassa paimenkoira, erinomainen siinä tehtävässä, mihin paimenet ovat sen valinneet ja minkä se oppii yleensä helposti. Erittäin älykkäänä, jalona ja sopeutuvaisena koirana se soveltuu lähes mihin tahansa harrastukseen. Kauneutensa ja luonteensa ansiosta se on myös erinomainen seurakoira.

Fawn yksilö.

Garafianpaimenkoiran pentuja.

Garafíanpaimenkoira on saanut nimensä saaren pohjoisosassa sijaitsevasta Garafían kylästä, mistä se on levinnyt myös saaren muille alueille. Sen alkuperäinen tehtävä on ollut paimentaminen, jossa se onkin erityisen lahjakas, mutta nykyisin sillä on merkittävä asema seurakoirana. Se auttoi vuohilaumojen kaitsemisessa ja sopeutui saaren karuihin olosuhteisiin. Garafíanpaimenkoiralla on tiettyjä rotutyypillisiä piirteitä, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle ja osoittivat kannan olevan suhteellisen yhtenäinen ja kaikki erilaiset muunnokset kykenivät työhönsä. Vuosisatojen mittaan kestänyt valikoiva jalostus säilytti sen vuohien ja jyrkillä maaperillä viihtyneiden uuhilampaiden paimennus.

Garafíanpaimenkoiran historia ulottuu varhaisespanjalaiseen aikaan, vaikka jotkut uskovat muiden rotujen perimän vaikuttaneen sen nykyiseen olemukseen eurooppalaisten uudisasukkaiden tuotua saarelle omia koiriaan vuoden 1493 valloitusretkellään. Tämän teorian mukaan se olisi siis syntynyt uusien tulokkaiden ja Kanariansaarten alkuperäisten koirien välisten risteytysten seurauksena.

Sergio Suárez Benítezin mukaan kantarotuja oli kolme: La Palman alkuperäisrotu eli ns. "auaritanpaimenkoira", belgianpaimenkoira ja estrelanvuoristokoira. La Palman alkuperäisasukkailla auaritoilla oli vuohien ja lampaiden ajoon kehittynyt rotu, jota käytettiin myös vartiointiin. Rotu kuoli sittemmin sukupuuttoon, mutta sen perimä vaikuttaa yhä nykyisessä garafianpaimenkoirassa. Belgianpaimenkoira saapui saarelle 1500-luvun alussa Flanderista kotoisin olleiden sokerikauppiaiden mukana, ja estrelanvuoristokoiran saarelle toivat myöskin 1500-luvun alussa portugalilaiset ja galicialaiset uudisasukkaat. Belgianpaimenkoiralta perintönä on tullut sapelimuotoinen häntä ja sekä auaritojen koiralta että estrelanvuoristokoiralta vahvat raajat.[3]

1970-luvulla garafianpaimenkoiraa risteytettiin saksanpaimenkoiran kanssa. Lopputuloksena oli kuitenkin huonohermoisia, levottomia yksilöitä, jotka purivat lampaita pakottaakseen ne liikkumaan - tämän vuoksi lampaat stressaantuivat niin, etteivät ne tuottaneet maitoa.[3] Muiden rotujen sekoituttua kantaan rotu melkein kuoli sukupuuttoon. Sen pelastamista varten perustettu työryhmä elvytti sen seuraavan vuosikymmenen aikana. Perättäiset risteytykset muiden paimenkoirien kanssa 60 vuoden ajan todistivat sen elvyttämisen välttämättömyyden. Rotu säilyi saarella valitsemalla muutama tyypillinen yksilö, josta kantaa alettiin luoda uudelleen. Sukupuuttouhan takia 80 vuodessa sille perustettiin suojeluryhmä, joka perusti nykyisen Don Antonio Manuel Diaz Rodriguezin johtaman Espanjan garafíanpaimenkoira-yhdistyksen. Siitä lähtien ollaan taisteltu rodun suojelemiseksi ja levittämiseksi.

Nykyisin garafíanpaimenkoira on kotiseudullaan erittäin yleinen. Se on esiintynyt viime vuosina La Palman ja Santa Cruz de Tenerifen kansainvälisissä ja kansallisissa näyttelyissä muiden Kanariansaarten alkuperäisrotujen lisäksi. La Palman eläinlääketieteellisen kunnan etnologian osasto on tutkinut sitä ja se esiintyi Espanjan alkuperäisroduille järjestetyssä tilaisuudessa Cordobassa maaliskuussa 1992. Rotuyhdistys teki merkittävää työtä sen suojelemiseksi ja levittämiseksi, kunnes se lopulta saavutti Espanjan kennelliiton virallisen hyväksynnän vuonna 2003.

Rodun tulevaisuus näyttää erittäin valoisalta ja kiinnostus sitä kohtaan on kasvussa. Se kiinnostaa sekä karjatilallisia että garafíanpaimenkoiran luonteen omaavaa seurakoiraa etsiviä ihmisiä.