Gamal Abdel Nasser

Gamal Abdel Nasser eli arabiaksi Džamal Abd al-Nasir Husain[1] syntyi Egyptin Aleksandriassa 15. tammikuuta 1918.[2] Hänen isänsä Abd al-Nasir Husain oli lähtöisin Bani Murrin kylästä läheltä Asyutia ja hänen äitinsä oli erään hiilikauppiaan tytär.[3] Perhe oli osa Urabi-kapina jälkeen syntynyttä arabiankielistä koulutettua väestönosaa, joka kuitenkin joutui edelleen kamppailemaan oikeuksistaan Egyptiä tuolloin hallinneiden brittien ja maan turkinkielisenyläluokan kanssa. Tulotasoltaan perhe oli alempaa keskiluokkaa.[4] Perheen isä työskenteli poikansa syntyessä postitoimistolla Aleksandriassa, mutta muutti Gamalin ollessa vielä lapsi useampaan otteeseen. Gamal aloittikin koulunsa Asyutissa. Seitsemänvuotiaana hän muutti koulunkäyntiä varten Kairoon, jossa hän asui setänsä luona ja opiskeli koululla Khan el-Khalililla. Kairossa Nasser näki tiheään asutun kaupungin elämää ja sen asukkaiden köyhyyttä. Ajoittain hän vietti aikaa myös isänsä kotikylällä Bani Murrissa, jossa hän tutustui köyhien egyptiläisten maaviljelijöiden elämään.[3]

Nasserin äiti kuoli hänen ollessaan vielä nuori. Äidin kuolemalla oli huomattava vaikutus Nasseriin ja rikkoi hänen välinsä nopeasti uusiin naimisiin menneen isän kanssa. Nasser asui jonkin aikaa Aleksandriassa ja vuodet 1933–138 hän vietti Kairossa opiskellen al-Nahdan koululla.[4] Nasser oli hankala oppilas, joka oli jatkuvasti vaikeuksissa opettajiensa kanssa.[2] Hän alkoi kiinnostua egyptiläisestä ja arabialaisesta nationalismista.[4] Tuon ajan nationalistisia liikkeitä Egyptissä olviat etenkin Wafd ja fasismista vaikutteita saanut Nuoregyptiläinen puolue. Nasser ihaili etenkin Wafdin johtaja Mustafa al-Nahhasia, mutta osallistui myös nuoregyptiläisten marsseille. Marraskuussa 1935 Nasser oli mukana brittien vastaisessa opiskelijamielenosoituksessa. Hän haavoittui brittien mielenosoitusta hajotettaessa ammutusta luodista[3] ja joutui pidätetyksi.[4] Vuonna 1936 Nasser alkoi opiskella lakia Kairon yliopistossa, mutta jättäytyi pois vain parin kuukauden jälkeen. Lakiopintojen sijaan hän halusi luoda uran Egyptin armeijassa.[3] Hallituksenvastainen toiminta oli estää armeijauran, mutta Nasser hyväksyttiin lopulta Kuninkaalliseen sotilasakatemiaan toisella yrittämällä.[4]

Nasser (ensimmäinen vasemmalta) Israelin itsenäisyyssodan al-Faludžan taistelujen aikana.

Nasser piti sotilaskoulutuksen kurista ja opiskelusta edeten nopeasti opinnoissaan.[3] Kadettina hän tutustui myös moniin muihin samanhenkisiin egyptiläisiin samankaltaisista taustoista. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Anwar Sadat ja Muhammad Abd al-Hakim Amir, joiden kanssa Nasser toimi myöhemmällä urallaan.[4] Nuorista kadeteista tuli niin sanotun vapaiden upseerien salaseuran jäseniä, joskin täysin varmaa ei ole, milloin "seura" aloitti toimintansa. Britit kärsivät huomattavia tappioita saksalaisille Pohjois-Afrikassa toisen maailmansodanvuosina 1940 ja 1941. Saksalaisten voitot herättivät joissakin upseereissa aikeita tehdä yhteistyötä akselivaltojen kanssa. Nasser itse pysytteli ilmeisesti kuitenkin heistä loitolla.[3] Vuonna 1942 britit toteuttivat Abadainin palatsin piirityksen.[4] Brittiarmeija pakotti kuningas Faruqin nimittämään brittien saneleman hallituksen.[3] Nasser vastusti kuningaskuntaa, mutta koki silti palatsin piirityksen syvänä kansallisena nöyryytyksenä.[4] Nasser sai vuonna 1943 paikan sotilasakatemialta kouluttajana ja tutustui edelleen uusiin Egyptin brittihallintoa vastustaneisiin henkilöihin.[3]

Vapaat upseerit vuonna 1953.

Maailmansodan jälkeiset vuodet olivat syvän poliittisen kaaoksen aikaa. Työväestö liikehti kaupungeissa ja talonpojat maaseudulla sotateollisuuden lakatessa ja elinkustannusten noustessa. Nopeasti kaatuvilla hallituksilla ei ollut kansan luottamusta.[5] Kuningasta ei pidetty henkilökohtaisine skandaaleineen vakavasti otettavana poliittisena tahona.[3] Maa koki myös ulkopoliittisen iskun. Yhdistyneet kansakunnat antoi päätöksen Palestiinan jaosta syksyllä 1947. Tilanne johti Israelin itsenäisyyssotaan arabimaiden iskiessä itsenäiseksi julistautunutta Israelia vastaan keväällä 1948.[5] Nasser osallistui sotaan erään yksikön komentajana. Hän oli välittömästi pettynyt asevoimien toimintakykyyn ja hän haavoittui rintaansa. Lokakuussa 1948 taisteluja käytiin Negevin autiomaassa.[6] Nasser kunnostautui etenkin tällä suunnalla käytyjen al-Faludžan taistelujen aikana egyptiläisten jouduttua israelilaisten saartamaksi. Israel voitti sodan ja egyptiläiset palasivat kotimaahansa. Faludžan puolustajat saivat sankarin vastaanoton, mutta Nasser ja muut vapaat upseerit olivat katkeroitunneet. Tappiosta syytettiin korruptoitunutta monarkiaa ja brittien sekaantumista maan asioihin.[4]

Tilanne Egyptissä kiristyi entisestään tammikuussa 1952, kun egyptiläiset sissit iskivät brittien sotilastukikohtaan Tall al-Kabirissa. Britit kostivat iskien poliisiasemalle Ismailiassa, mikä taas johti niin sanottuihin Mustan lauantain mellakoihin 26. tammikuuta. Vanha valta Egyptissä oli romahtamispisteessä.[4] 20. heinäkuuta Nasser ja muut vapaat upseerit saivat tietää kuningas Faruqin aikovan nimittää uuden hallituksen ja sen myötä pidätyttää vapaiden upseerien jäseniä. Vapaat upseerit olviat jo aikaisemmin suunnitelleet kuningasvallan vastaista vallankaappausta ja nyt suunnitelmia jouduttiin aikaistamaan.[6] Toimeen ryhdyttiin yöllä 23. heinäkuuta. Verettömäksi jääneen vallankaappauksen aikana vapaat uspeerit ottivat komentoonsa Egyptin armeijan ja pidätyttivät kuninkaalle uskollisten joukkojen komentajat. Aamulla Anwar Sadat luki radiossa julistuksen Muhammad Naguibin nimissä, jossa kerrottiin armeijan ottaneen vallan hallitukselta. Kuningas Faruq pakeni maasta muutamaa päivää myöhemmin.[5] Joidenkin vapaiden upseerien, kuten Anwar Sadatin sanotaan kannattaneen kuninkaan teloitusta, mutta Nasser päätti antaa tämän lähteä maanpakoon.[2]

Egyptissä valtaan noussut ryhmittymä oli aluksi hyvin hajanainen. Tuolloinen eversti Nasser oli upseerien ryhmittymän johtohahmo, vaikka Egyptin ensimmäiseksi presidentiksi valittiinkin Palestiinan sodan aikana tunnetuksi tullut kenraali Muhammad Naguib. Nasser oli suuremmalle yleisölle tuntemattomampi. Loppuvuodesta 1954 hän kuitenkin voitti Naguibin kanssa käynnistyneen valtakamppailun. Jälkimmäinen pidätettiin ja Nasserista tuli Egyptiä hallinneen vallankumousneuvoston puheenjohtaja, eli käytännössä koko maan johtaja. Presidentiksi hän valitutti itsensä näennäisvaaleilla keväällä 1956 ja vei samalla läpi uuden perustuslain.[4] Virallisten tulosten mukaan Nasseria oli äänestänyt presidentiksi 99,948 % egyptiläisistä ja perustuslain muutosta 99,8 %[2] Vapailla upseereilla oli heti ongelmia entisen siirtomaaisäntä Britannian kanssa. Kiistakysymyksiä olivat Suezin kanava ja Sudanin asema. Nasser uskoi sudanilaisten itse haluavan pysyä osana Egyptiä ja sudanilaiset saivat pitää tulevaisuudestaan vuonna 1953 vapaat vaalit. Nasserin pettymykseksi he äänestivät kuitenkin itsenäisyydestä, joka saavutettiin tammikuussa 1956. Britit suostuivat pitkien neuvottelujen jälkeen poistamaan joukkonsa Suezin kanavavyöhykkeeltä ja luovuttamaan sen hallinta egyptiläisille.[4]

Egypti alkoi Nasserin johdolla irtautua brittivalvonnasta myös konkreettisin teoin. Nasser oli hyvin näkyvästi mukana vuoden 1955 Bandungin konferenssissa Indonesiassa, joka antoi alkusysäyksen sitoutumattomien maiden liikkeen muodostumiselle kylmän sodan ajan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliin jääneiden maiden parissa. Monet maista, kuten Intia, Indonesia ja Ghana, olivat Egyptin tapaan vastikään itsenäistyneitä köyhiä siirtomaita. Nasserista tuli tämän ryhmittymän yksi näkyvimpiä hahmoja[4] Jugoslavian Josip Broz Titon ja Intian Jawaharlal Nehrun ohella.[2]

Vapailla upseereilla ei alkujaan ollut varsinaista vasemmistolaista aatetta. Nasserin johdolla Egypti oli kuitenkin alkanut selvästi erkaantua länsimaista, mitä pidettiin merkkinä sen luisumisesta kohti itäblokkia. Tämä huolestutti etenkin maan entrisiä siirtomaaisäntiä eli brittejä. Neuvostoliiton pelättiin korvaavan britit Suezin kanavan hallitsijoina. Toinen huolestunut taho oli Ranska, joka kävi parhaillaan Algerian sota. Nasser oli tukenut Algerian itsenäisyyttä äänekkäästi. Kolmas Egyptin tilanteesta huolestunut osapuoli oli itsenäistynyt Israel. Nasser ei tunnustanut Israelin valtiota, vaan piti sitä "sionistisena entiteettinä", joka oli tuhottava Lähi-idän vapauttamiseksi kolonialismin perinnöstä. Jälkimmäinen oli yksi tärkeimmistä Nasserin ulkopoliittisista tavoitteista. Kaikki tämä teki kolmen osapuolen silmissä Egyptin presidentin syrjäyttämisestä sotilaallisesti houkuttelevan vaihtoehdon.[4]

Tilanne kehittyi Nasserin ostaessa suuren määrän sotilaskalustoa Tšekkoslovakian kautta syksyllä 1955. Nykyaikaisten aseiden saapuminen maahan olsii merkinnyt selvää etulyöntiasemaa Israeliin nähden. Heinäkuussa 1956 tehtiin puolestaan päätös Suezin kanavayhtiön kansallistamisesta. Nasser halusi paitsi kansallistaa kanavan, mutta myös rahoittaa kanavayhtiön osakkeilla Assuanin padon rakennuttamisen. Viimeinen niitti oli Tiraninsalmen sulkeminen israelilaiselta laivaliikenteeltä. 29. lokakuuta alkoi niin sanottu Suezin kriisi, kun Britannia, Ranska ja Israel iskivät Egyptiin. Siinain niemimaa menetettiin israelilaisille brittien ja ranskalaisten miehittäessä Suezin kanavavyöhykkeen. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliintulo teki kuitenkin sodasta lyhyen. Suurvallat eivät halunneet Lähi-itään arvaamatonta konfliktia. Hyökkääjät joutuivat ankaran diplomaattisen painostuksen jälkeen vetämään joukkonsa alueelta. Yritys kukistaa Nasserin hallinto oli fiasko, joka johti sen sinetöimiseen. Nasserista tuli juhlittu kansallissankari.[4]

Nasser tervehtii väkijoukkoa al-Mansurassa vuonna 1960.

Nasserin hallintoa Egyptissä leimasi Suezin kriisin jälkeen huomattava kehitysoptimismi. Neuvostoliitto rahoitti Assuanin padon rakennuttamisen suurena kansallisena hankkeena. Egyptin kansallinen radio välitti karismaattisena puhujana pidetyn Nasserin puheita ja vaikka läheskään kaikilla egpytiläisillä ei ollut radiovastaanottimia, radiota kuunneltiin esimerkiksi kahviloissa. Nasser oli paitsi egyptiläinen sankari, mutta hänestä tuli hyvin suosittu hahmo myös arabimaailmassa yleisesti. Hänestä tuli panarabialaisen liikkeen keulakuva. Panarabialainen liike ei ollut erityisen suosittu egyptissä, mutta sillä oli laajaa kannatusta muissa arabimaissa, kuten Syyriasa. Helmikuussa 1958 luotiin hieman yllättäen niin sanottu Yhdistynyt arabitasavalta Syyrian ja Egyptin välillä. Aloite oli tullut syyrialaisilta ja Nasser oli aluksi empinyt siihen suostumista. Myös Irakin oli alkujaan ollut tarkoitus liittyä tähän valtioliittoon, mutta tämä ei toteutunut. Pohjois-Jemenistä tuli sen muodollinen jäsen. Lopulta monin tavoin ongelmallinen valtioliitto romahti vuonna 1961 vallankaappaukseen Damaskoksessa.[7]

Valtioliiton romahdus ei ollut lopulta suurempi takaisku Nasserin suosiolle Egyptissä. Hän ryhtyi muihin ulkopoliittisiin seikkailuihin. Pohjois-Jemenissä syrjäytettiin maan kuningas syyskuussa 1962. Vallankaappaajat olivat nasseristeja. Vallasta syrjäytetty kuningas aloitti kuitenkin kannattajineen Pohjois-Jemenin sisällissodan tukijoinaan Nasseria vastustaneet kuningashuoneet Jordaniasta ja Saudi-Arabiasta. Nasser päätti sekaantua asioihin tasavaltalaisten puolella. Huipussaan Jemenissä oli 70 000 sotilasta, mutta sota osoittautui hyvin hankalaksi ja valtavaksi rasitukseksi valtion kassalle. Muuten ulkopolitiikassa Nasserin asehankinnat kasvattivat Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Egyptissä. Toisaalta Nasser piti myös selvää etäisyyttä itäblokkiin. Vaikka julkisuudessa hehkutettiin hyviä suhteita Neuvostoliittoon, samalla maan omia kommunisteja vainottiin mahdollisena uhkana Nasserin hallinnolle.[7]

Nasserin tavoitteet maan sisäpolitiikassa toteutuivat paremmin. Hänen ajamansa politiikka oli 19650- ja 1960-lukujen vaihteessa saanut selvän sosialistisen ilmeen. Tähän lukeutui valtiokeskeisyys, sekularismi ja suunnitelmatalous. Egyptissä siirryttiin myös Arabisosialistisen liiton johtamaan yksipuoluejärjestelmään. Puolue oli ennen kaikkea Nasserin työkalu oman vallansa lujittamiseksi. Parlamentti toimi vain kumileimasimena presidentille. Taloudellinen kansallistaminen jatkui ja se ei koskenut enää vain ulkomaalaisia omistuksia. Kansallistaminen ei herättänyt itsessään suurempaa vastustusta, koska se kohdistui etenkin harvalukuiseen eliittiin ja heistä etenkin suurmaanomistajiin. Suurin osa egyptiläisistä ei omistanut entuudestaan maata, saatikka sitten osakkeita suurissa yrityksissä. Kansallistamisen lisäksi Nasserin keskeinen tavoite oli Egyptin teollistaminen. Hän käynnisti useita eri kunnianhimoisia projekteja. Esimerkiksi Hilwanista tuli teollisuuskeskus, jonka tuotteisiin lukeutuivat esimerkiksi Fiat-autojen Nasr-nimellä kulkeneet kopiot. Usein hankkeisiin syötetyt rahat katosivat tehottomuuden ja korruption takia, mutta silti lopputuloksena oli kansan kipeästi kaipaamia työpaikkoja.[7]

Islamistinen Muslimiveljeskunta oli ollut Egyptin vallankumouksen aikana Nasserin ja vapaiden upseerien liittolainen. Välit olivat kuitenkin myöhemmin rikkoutuneet vuonna 1954 kun eräs sen jäsenistä oli yrittänyt murhata Nasserin. Nasser ryhtyi murskaamaan veljeskuntaa ja esimerkiksi sen johtohahmo ja ideologi Sajjid Qutb hirtettiin vuonna 1966.[7]

Nasserin aikaisempien vuosien uudistusten tuottama taloudellinen kasvu oli alkanut hiipua 1960-luvun puolivälillä. Teollisuus ei pystynyt tuottamaan kansainvälisillä markkinoilla kilpailukykyisiä tuotteita ja kauppatase jäi pahasti alijäämäiseksi. Itäblokin maista jouduttiin ottamaan suuria lainoja, joista suuri osa meni edelleen tuloksettoman Pohjois-Jemenin sisällissodan rahoittamiseen. Ankara takaisku oli Yhdysvaltain kehitysavun päättäminen Jemenin sisällissodan takia vuonna 1965. Erityisen tärkeää oli ollut viljalähetykset, joita Egypti oli saanut selvästi ali markkinahintojen. Samalla sodan uhka kasvoi Lähi-idässä. Israel kävi yhteenottoja muiden arabimaiden kanssa rajoillaan ja Nasserin kielenkäyttö maata vastaan koveni vuosia jatkuneesta suojasäästä huolimatta.[8]

Nasser alkoi keskittää egyptiläisiä joukkoja Suezin niemimaalle Israelin vastaiselle rajalle. Toukokuussa 1967 tuohon asti alueella olleiden Yhdistyneiden kansakuntien sotilaiden käskettiin poistua. Samalla suljettiin jälleen Tiraninsalmi, kuten oli tehty Suezin kriisin aikana vuonna 1956. Täysin selvää ei ole, kaavailiko Nasser teoillaan sotaa vai myönnytyksiä. Asevoimat olivat joka tapauksessa täysin valmistautumattomia laajamittaiseen sotaan. 5. kesäkuuta 1967 Israel aloitti kuuden päivän sodan ennakoiden sotaa Egyptin kanssa. Israelin ilmavoimat tuhosivat Egyptin ilmavoimat kentilleen ja ilmaiskuja seurasi Israelin armeijan eteneminen syvälle egyptiläisten selustaan. Egyptin asevoimien johto menetti nopeasti tilannekuvan ja lopulta armeijan komentaja Abd al-Hakim Amir määräsi kaoottiseksi osoittautuneen vetäytymisen Siinain niemimaalta. Tuloksena oli täydellinen tappio ja Egyptin nujertaminen vain muutaman päivän kestäneessä sodassa. Israel voitti myös Egyptin liittolaiset Jordanian ja Syyrian.[8]

Nasser tiedotti tappiosta tyrmistyneelle kansalle Egyptin radiossa. Samalla hän ilmoitti eroavansa. Eroilmoitus johti Nasserin tukijoiden suurmielenosoituksiin. Laaja kansan tuki sai Nasserin perumaan päätöksensä erosta. Hänen imagonsa oli tappion myötä kuitenkin saanut peruuttamattoman kolauksen. Valtio oli rahaton ja Nasser oli menettänyt asemansa arabimaailmassa. Egyptin asevoimat olivat luhistuneet ja vaivalla hankitut uudet aseet oli suurelta osin menetetty. Israel hallitsi Siinain niemimaata. Nasser kävi vielä niin sanottua kulutussotaa Israelia vastaan Suezin kanavalla. Egyptiläiset iskivät tykistöllä ja kommandojoukoilla Israelin vastatessa vielä tuhoisammin iskuin Egyptiin. Kulutussota päättyi aselepoon suurvaltojen väliintulon kautta.[8]

Kulutussota oli johtanut Egyptin sitoutumattomuuden lopulliseen päättymiseen. Sodan aikana esimerkiksi koko ilmapuolustus oli jätetty Neuvostoliiton johdettavaksi. Neuvostoliittolaiset neuvonantajat johtivat nyt monia asevoimien avaintoimintoja ja maasta oli hyvää vauhtia tulossa Neuvostoliiton satelliittivaltio. Syyskuussa 1970 puhkesi jälleen uusi ulkopoliittinen kriisi. Palestiinan vapautusjärjestö ryhtyi Mustana syyskuuna tunettuun sisällissotaan Jordaniassa. Nasser yritti toimia rahanvälittäjänä Arabiliiton kokoon kutsutussa hätäkokouksessa.[8] Nasser oli sairastanut tällöin jo vuosien ajan diabetesta ja arterioskleroosia. Syyskuussa 1969 hän oli saanut sydänkohtauksen, josta hän oli kuitenkin toipunut.[9] 28. syyskuuta 1970 Nasser oli juuri saattanut delegaatteja kokouksessa, kun hän sai uuden sydänkohtauksen. Hän kuoli muutamaa tuntia myöhemmin[8] Kairossa samana päivänä.[2]