Galápagossaaret

Maisema Bartolomén saarella

Niin sanottu Darwinin kaari Darwinsaaren lähistöllä, kaari romahti eroosion myötä vuonna 2021

Galápagossaaret on 8 010 neliökilometrin laajuinen saaristo Tyynellämerellä noin 900 kilometriä Ecuadorista länteen. Saaret ovat noin 59 500 neliökilometrin laajuisella merialueella.[1] Darwinin saaren luoteiskulmasta on 431 kilometrin matka Españolan kaakkoiskulmaan.[2]

Galápagossaariin kuuluu 13 yli kymmenen neliökilometrin ja 19 yli neliökilometrin kokoista saarta sekä monia luotoja ja kareja.[3] Kaikkiaan saaria on 234.[2] Suurin saarista on Isabela, jonka pinta-ala on 4 588 neliökilometriä.[3] Viisi suurinta saarta, Isabela, Santa Cruz, Fernandina, Santiago ja San Cristóbal, käsittävät 93,2 prosenttia koko saariston pinta-alasta.[2]

Galápagossaaret kohoavat merestä pääosin jyrkkärinteisesti.[1] Huomattavan jyrkkärinteinen on esimerkiksi San Cristóbalin pohjoispuolella oleva León Dormido, joka on vain 0,1 neliökilometrin laajuinen, mutta korkeimmillaan 148 metriä merenpinnan yläpuolella.[4] Saarten maasto on kumpuilevaa, ja yksityiskohtina erottuvat monet korkeat tulivuoret sekä kraatterit ja kallioseinämät.[1] Saarten korkein kohta on Isabelalla oleva 1 710 metrin korkeuteen kohoava tulivuori Wolf.[5] Muista saarista vain Fernandina ja Santiago yltävät yli 884 metrin korkeuteen.[4]

Rannikon pinnanmuodot ovat hyvin vaihtelevia, ja monin paikoin rannalla on pystysuoria kallioita ja luolia. Matalammilla rannoilla puolestaan on paljon rosoisia kiviä aina kämmenenkokoisista valtaviin lohkareisiin. Paikoin on myös hiekka-, somerikko- ja korallirantoja. Ne ovat muodostuneet useimmiten tulivuorten purkaustuotteista ja tuhkasta tai orgaanisesta aineesta, kuten nilviäisten kuorista, merisiilien tukirakenteista ja muista kalkkipitoisista aineista.[6]

Galápagossaarten ainoa pysyvä makeavetinen allas on El Junco. Sen lisäksi saarilla on monia 10–20 metriä leveitä tilapäisiä lampia, ja useissa kraattereissa on pysyviä suolajärviä.[6]

Galápagossaaret sijaitsevat Nazcan laatan pohjoisosissa, ja ne liikkuvat hiljalleen koilliseen, noin viisi senttimetriä vuodessa.[7] Syntyessään saaret olivat noin 200 kilometriä kauempana mantereesta kuin nykyään. Nykyisellä vauhdilla saaret vajoavat Perun–Chilen hautaan noin 20 miljoonan vuoden kuluttua.[8]

Galápagos on määritelty ”kuumaksi pisteeksi” eli paikaksi, missä havaitaan pitkäaikaista tulivuoritoimintaa, joka ei selity laattojen reunojen keskinäisellä toiminnalla.[9] Galápagosin kuuma piste sijaitsee saaristosta länteen. Se pysyy paikoillaan, joten saaristo liikkuu siitä poispäin, mikä puolestaan mahdollistaa uusien saarien syntymisen kuumaan kohtaan.[7]

Saariston itäosan saaret ovat kuumasta pisteestä kauimpana, ja ne ovat saariston vanhimmat saaret.[7] Nekin ovat kuitenkin geologisesti melko nuoria, sillä ne ovat muodostuneet 3–6 miljoonaa vuotta sitten.[3] San Cristóbalista länteen sijaitseva merenalainen vuori on ollut kuitenkin pinnan yläpuolella jo 14 miljoonaa vuotta sitten. Saariston esivaiheet ulottuvat 80–90 miljoonan vuoden päähän, sillä kuuma kohta syntyi silloin.[10] Saariston länsiosa on muodostunut viimeisenä, ja nuorimmat saaret ovat alle miljoona vuotta vanhoja. Niillä on edelleen aktiivista vulkaanista toimintaa.[3]

Wolftulivuori satelliittikuvassa.

Laavatunneli Sierra Negralla.

Saaret ovat pääosin yksittäisten tulivuorten huippuja, mutta Isabela koostuu kuudesta huipusta.[9] Melkein kaikki suurimmat saaret ovat muodostuneet tulivuorten purkaustuotteista, mutta esimerkiksi Baltra ja Santa Fe ovat kohonneita siirroslohkoja, joissa ei ole keskustulivuorta.[11]

Galápagosin tulivuoret ovat kilpitulivuoria, jotka yleensä purkautuvat rauhallisesti.[12] Saaristossa on kuitenkin kahdentyyppisiä tulivuoria, ja niiden erot johtuvat ilmeisesti litosfäärin paksuudesta. Suurin piirtein 91. läntistä pituuspiiriä pitkin kulkevan murtovyöhykkeen länsipuolella litosfääri on vanhempaa ja paksumpaa kuin sen itäpuolella. Saariston länsiosien tulivuoret Isabelalla ja Fernandinalla ovat muodoltaan käännetyn liemikulhon näköisiä. Tämä on melko harvinainen tulivuorimuoto. Siinä vuori kasvaa juuriosistaan sivulle ja huipultaan ylöspäin.[13] Läntisille huipuille ovat tyypillisiä myös vuoren kokoon nähden suuret kalderat, joista suurin on Isabelalla.[7]

Purkaukset ja maanjäristykset ovat Galápagossaarilla yleisiä,[3] ja 1800-luvun alun jälkeen saarilla on rekisteröity yli 50 tulivuorenpurkausta.[7] Saarilla on myös muita merkkejä vulkaanisesta toiminnasta, kuten fumaroleja, laavatunneleita, rikkikenttiä ja hohkakiveä.[3] Galápagossaarten tulivuorten erityispiirre on tuhannet sivukeilat. Niitä on 20 suurimman vuoren rinteillä lähes 2 000. Monista niistä purkautuu laavaa.[14]

Saarten kallioperä on vulkaanista, ja suurin osa saarista on muodostunut basaltista.[7] Saarilla on kuitenkin myös ryoliittia.[15]

Lehtivihreäpitoisuudet El Niñon ja La Niñan aikana. El Niñon vaikutuksesta meriveden kumpuaminen vähenee ja samalla veden ravinteikkuus pienenee[16].

Galápagossaaret ovat hyvin merellinen saariryhmä, sillä Galápagosin mannerlaakio on keskimäärin 914 metriä merenpinnan alapuolella, ja sitä ympäröivä meri on keskimäärin 3 048 metriä syvää.[17]

Galápagossaaria ympäröivässä meressä vaikuttaa kolme pinnassa kulkevaa ja yksi niitä syvemmällä kulkeva merivirta.[16] Eteläinen päiväntasaajan virta on trooppisen Tyynenmeren tärkeimpiä merivirtoja, ja se kulkee molemmin puolin päiväntasaajaa.[18] Eteläinen päiväntasaajan virta suuntautuu Galápagossaarilta länteen ja kerää pintavesiä koko saariston alueelta. Se saa lämmintä vettä Panaman virrasta ja viileää vettä Humboldtin virrasta. Panaman virta vaikuttaa pääosin pohjoisilla saarilla, kun taas Humboldtin virran vaikutusalueeseen kuuluvat saariston keskiset ja eteläiset saaret.[16]

Eteläistä päiväntasaajan virtaa tasapainottaa itään virtaava syvemmällä kulkeva Cromwellin virta, joka törmätessään saariin, erityisesti Isabellaan, saa aikaan kumpuamista.[16] Sen seurauksena pintavesiin nousee syvyyksien kylmää vettä, jossa on runsaasti erilaisia ravinteita, kuten nitraatteja ja fosfaatteja. Ravinteikkaan veden ansiosta meri on huomattavan tuottavaa ja siellä on paljon ravintoketjun kannalta tärkeää kasviplanktonia.[19] Myös Cromwellin virran pasaatituulet saavat aikaan kumpuamista. Länteen puhaltavat tuulet painavat lämmintä pintavettä pois Galápagosilta. Sen seurauksena kylmää merivettä nousee pintaan.[20]

Galápagossaarten merivedessä vaikuttavat El Niño ja La Niña.[16] El Niñon aikana Cromwellin virta heikkenee, jolloin kumpuaminen vähenee tai jopa loppuu kokonaan. Tällöin pintavesi lämpenee, makroravinteiden määrä ja perustuotanto pienenevät sekä kalojen määrä vähenee.[21]

Darwininsirkkujen nokkien erilaisia muotoja. Jokainen laji on kehittynyt Galápagossaarilla omaan ekologiseen lokeroonsa.

Galápagossaaret ovat kohonneet merenpinnan yläpuolelle kuuden miljoonan vuoden aikana. Eliöiden on pitänyt tulla saarille mantereelta yli 600 kilometrin päästä, koska saaret eivät ole olleet missään vaiheessa yhteydessä mantereeseen.[25] Galápagossaarten länsipuolelta Carnegien selänteen alueelta on löytynyt kuitenkin useita merenalaisia vuoria, jotka ovat aiemmin olleet pinnan yläpuolella. Eliöt ovat saattaneet käyttää näitä vuoria välietappeinaan.[26] Galápagossaarten eliölajistossa näkyy osittain sattuman ja osittain pitkän merellisen etäisyyden aiheuttama vaikutus. Saarilla on monia kotoperäisiä matelijoita, mutta ei ainuttakaan sammakkoeläintä. Lintuja on myös runsaasti, mutta nisäkkäitä vain joitakin. Kasvilajistosta puuttuvat kasvit, joilla on suuret kukat ja siemenet. Heiniä ja saniaisia sen sijaan on runsaasti.[25]

Meritse on tullut tietysti sellaisia lajeja, jotka ovat hyviä uimareita, kuten hylkeet, merikilpikonnat ja pingviinit. Monien matelijoiden ja pienten nisäkkäiden uskotaan puolestaan tulleen kasvillisuuslauttojen mukana. Tämä selittäisi myös lajiston painopisteen, sillä matelijat ovat hyvin sopeutuneet usean viikon aurinkoiseen ja suolaiseen meriolosuhteeseen. Myös rannikkokasvien siemenet ovat suolaa kestäviä, joten nekin ovat todennäköisesti tulleet meritse. Ilmateitse ovat puolestaan voineet tulla kevyitä itiöitä levittävät saniaiset, sammalet ja jäkälät. Myös pienet hyönteiset ja kotilot ovat voineet tulla tuulten mukana. Maalintujen ja lepakoiden lentämistä ovat todennäköisesti auttaneet tuulet. Useat merilinnut puolestaan ovat tottuneet lentämään pitkiä matkoja, joten ne ovat päässeet saarille omin avuin.[25]

Evoluutiobiologit ovat pitkään olleet kiinnostuneita Galápagossaarista, sillä saariston monipuolisten olosuhteiden ansiosta niille päätyneet lajit ovat lajiutuneet edelleen.[25]

Santa Cruzin saaren mangrovemetsikköä.

Santa Fen saaren pensaikkoista puoliaavikkoa ja korkeita puukaktuksia.

Scalesia-metsää Santa Cruzilla.

Galápagossaarten kasvillisuus vaihtelee paljon korkeuden mukaan, sillä ylänköalueet saavat enemmän kosteutta kuin lähempänä rantaa olevat alueet.[27] Suurin osa saarista kuuluu puoliaavikkoiseen kuivakkokasvien vyöhykkeeseen, sillä vain pieni osa maasta ulottuu ylänköalueelle, jossa kasvaa trooppista kasvillisuutta. Kasvilajistoon kuuluu noin viisisataa alkuperäistä putkilokasvia. Niistä yli 180 on kotoperäisiä.[3]

Rannalla ja meren rantavyöhykkeessä kasvaa erityisesti suolaa hyvin sietäviä kasvilajeja. Niistä huomattavimmat ovat neljä mangrovelajia,[27] joita kasvaa varsinkin tyynissä laguuneissa. Rantavyöhykkeen yleisiä pensaita ovat kelasteihin kuuluva Maytenus octogona ja ihmekukkakasvi Cryptocarpus pyriformis. Rantojen ruohovartisia kasveja ovat meritähtipäivikki ja sen kotoperäinen sukulainen Sesuvium edmonstonei sekä dyynielämänlanka, joka on tärkeä kasvi dyynien sitojana.[3]

Kuivavyöhyke on pensaista puoliaavikkoa.[27] Se on pinta-alaltaan Galápagossaarten suurin kasvillisuusvyöhyke, ja se on keskimäärin 80–200 metrin korkeudella merenpinnasta.[3] Alueella kasvaa monia kaktuksia. Kotoperäisiä kaktuksia ovat Jasminocereus thouarsii, joka voi kasvaa jopa seitsemän metriä korkeaksi, ja laavakentillä kasvava Brachycereus nesioticus. Opuntiakaktuksista saarilla elää monia lajeja ja niiden variaatioita. Tohtorinpuihin kuuluva Bursera graveolens on puolestaan kuivan vyöhykkeen tyypillisin puulaji.[27] Alueen muita puita ovat guavalaji Psidium galapageium ja pisonialaji Pisonia floribunda.[3]

Kosteavyöhyke alkaa noin 300 metristä, ja sitä ennen on kuivan ja kostean vyöhykkeen välinen siirtymävyöhyke, jossa kasvaa muun muassa guavia ja pisonioita. Scalesia-puulajit hallitsevat aluetta, joka on 300–500 metrin korkeudessa. Puut kasvavat vyöhykkeellä 5–15 metriä korkeiksi.[3] Metsät ovat pilvimetsiä, ja valtapuu on Scalesia pedunculata. Metsät peittyvät kuivana kautena sankkaan tihkusateen aiheuttamaan sumuun, ja puilla kasvaa monien muiden pilvimetsien tavoin päällyskasveja, kuten sammalia, maksasammalia, saniaisia ja kämmekkäkasveja sekä yksi tillandsialaji.[27] Limopuihin kuuluva Zanthoxylum fagara korvaa Scalesia-lajit hieman korkeammalla, ja Santa Cruzin ja San Cristóbalin saarilla pensasmainen melastomakasvi Miconia robinsoniana on valtalaji 600–700 metrin korkeudella olevalla vyöhykkeellä.[3]

Noin 700 metristä alkaa niin sanottu pampavyöhyke, joka on korkein ja kostein kasvillisuusalue. Siellä kasvaa ruohoja, saroja ja muita suoympäristöihin sopeutuneita kasveja. Pampalla elää myös suurin osa saariston saniaisista, ja kotoperäinen saniaispuu Cyathea weatherbyana saavuttaa jopa kolmen metrin korkeuden.[27][3]

Galápagossaarten nisäkäslajisto ei ole kovinkaan monimuotoinen saarten eristäytyneen sijainnin takia.[3] Saarien seitsemästä alkuperäisestä rottalajista neljä on jo kuollut sukupuuttoon. Viimeiset kolme lajia elävät Santa Féllä ja Fernandinalla, joille vieraslajina saarille tullut mustarotta ei ole vielä levinnyt.[28] Lisäksi Galápagossaarilla elää kaksi punalepakkolajia, kalifornianmerileijonan kotoperäinen alalaji ja galapagosinmerikarhu.[3] Ihmisten mukana saarille on tullut mustarotan lisäksi vuohia, kissoja ja koiria.[28]

Valaat viihtyvät Galápagossaarten vesissä, erityisesti Isabelan ja Fernandinan välisellä alueella, koska siellä tapahtuu runsaasti kumpuamista. Tropiikinvalas on Galápagossaarten yleisin valaslaji. Alueella tavataan myös muun muassa kaskelotteja, ryhävalaita, sinivalaita, miekkavalaita ja seitivalaita, jotka talviaikaan vaeltavat Galápagosin lämpimiin vesiin.[29] Delfiinilajeista yleisimpiä ovat pullokuonodelfiini ja delfiini.[30]

Galápagossaarilla elää noin 60 vakituista lintulajia, ja lisäksi 81:tä muuttolintulajia tavataan säännöllisesti, mikä on melko pieni määrä tropiikissa. Kotoperäisiä näistä linnuista on kuitenkin noin puolet.[31] Saarilla on 19 vakituista niillä asuvaa merilintulajia. Niistä viisi on kotoperäisiä. Galapagosinpingviini on ainoa päiväntasaajan pohjoispuolella tavattava pingviinilaji ja ainoa, joka pesii tropiikissa. Galapagosinalbatrossi pesii vain Españolalla, ja galapagosinmerimetso on sukunsa ainoa lentokyvytön laji. Lisäksi kotoperäisiin lajeihin kuuluvat yölokki ja maailman harvinaisin lokkilintu laavalokki. Ainoa kotoperäinen rantalintu on galapagosinkyyryhaikara.[3]

Maalintuja Galápagossaarilla elää 29 lajia. Niiden yhteinen piirre on pelottomuus ihmisiä kohtaan.[3] Tunnetuin maalinturyhmä on darwininsirkut, joita saarilla elää noin 15 lajia. Ne ovat lajiutuneet todennäköisesti yhteisestä esivanhemmasta ja löytäneet jokainen oman ekologisen lokeronsa. Vaikka lajeja on suhteellisen vaikea erottaa toisistaan, niiden nokkien koko ja ruokailutavat vaihtelevat.[32] Muita Galápagossaarten kotoperäisiä lintuja ovat neljä matkijalajia, galapagosinhiirihaukka, tornipöllön ja suopöllön alalajit, galapagosinkyyhky, galapagosinrääkkä ja etelänsinipääsky.[3]

Merileguaani.

Santa Cruzin saaren galápagoksenjättiläiskilpikonna.

Grapsus grapsus

Matelijoiden kotoperäisyysaste on Galápagossaarilla erityisen suuri, sillä 23 lajista 21:tä ei tavata muualla.[28] Galápagoksenjättiläiskilpikonna on hyvä esimerkki saarten lajiston monimuotoisuudesta. Saarilla on vielä 11 sen hieman eri olosuhteissa elävää alalajia. Esimerkiksi Isabelalla on yksi alalaji jokaisella saaren viidestä päätulivuoresta. Kilpikonnien lisäksi saarten kotoperäisiin matelijoihin kuuluu muun muassa kolme käärmelajia, viisi gekkolajia, kolme Conolophus-suvun maalla elävää leguaania ja merileguaani.[3] Saarilta löytyi helmikuussa 2019 jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu Chelonoidis phantasticus -kilpikonnalaji, jota on edellisen kerran havaittu vuonna 1906. Löytynyt naaras on saattaa olla yli satavuotias.[33]

Galápagossaarten lajistoon kuuluu 306 kalalajia.[34] Kaikki lajit ovat merikaloja, mutta niistä kuutta on tavattu myös saarten makeissa vesissä.[35] Alueen hailajeihin kuuluvat muun muassa valkoevähai, vasarahait, mustapilkkahai ja valashai.[34] Vasarahaita on useita lajeja, ja Galápagossaarten rantavesistä on löytynyt muun muassa harvinainen kampavasarahain kasvualue.[36] Rauskulajeihin kuuluvat puolestaan meksikonlehmärausku, tähtikotkarausku ja paholaisrausku.[34]

Luukaloista yleisimpiä ovat koralliahveniin kuuluvat Plectroglyphidodon johnstonianus ja Abudefduf troschelii, sarvikala, haukkakaloihin kuuluva Cirrhitus rivulatus ja kiilaenkelikala. Lisäksi saarten vesissä tavataan erilaisia luikeroita, huulikaloja ja papukaijakaloja.[34]

Galápagossaarilta on tunnistettu runsaat 2 000 maaselkärangatonta. Niistä yli puolet on kotoperäisiä. Maaselkärangattomien lajimäärä on pieni, sillä Ecuadorin mannermaalla niitä on yli miljoona. Saarilla on yli 400 kovakuoriais-, noin 80 nivelkärsäis- ja noin 100 kärpäslajia.[34] Pistiäiset ovat aliedustettuina muihin selkärangattomiin verrattuna. Niitä on noin 60 lajia. Ainoa saaren alkuperäiseen lajistoon kuuluva mehiläinen on Xylocopa darwini.[37] Se on tärkeä alkuperäiskasvien pölyttäjänä. Yleisimpiä perhosia ovat Phoebis sennae ja Eumorpha labruscae. Perhosten lisäksi värikkyyttä selkärangattomien lajistoon tuo heinäsirkkalaji Schistocerca melanocera.[34]

Galápagossaarilla elää yli 50 hämähäkki- ja kaksi skorpionilajia. Myrkyllisten hämähäkkien lisäksi saarilla elää kotoperäinen myrkyllinen juoksujalkainen Scolopendra galapagoensis. Bulimulus-suvun kotilot ovat puolestaan saarilla lajiutuneet yhdestä tulokaslajista yli 60 lajiksi.[34]

Vesiselkärangattomista huomattavimpia ovat yli sata taskurapulajia. Punainen Grapsus grapsus erottuu hyvin mustalta laavakiveltä. Erakkoravut ja viittoilijaravut asuttavat myös saarten rantoja. Meressä on myös muun muassa tursaita, merisiilejä, merimakkaroita, meritähtiä, merivuokkoja, nilviäisiä ja sienieläimiä.[34]

Suurin osa Galápagossaarista ja sitä ympäröivästä merialueesta kuuluu kahteen suojelualueeseen. Galápagosin kansallispuisto käsittää noin 97 prosenttia kaikista maa-alueista. Galápagosin merensuojelualueeseen kuuluvat puolestaan kaikki merialueet 60 meripeninkulman päähän rantaviivasta. Lisäksi saariryhmä on Unescon maailmanperintöluettelossa ja biosfäärialueissa sekä valittu Ramsar-alueeksi.[38]

Galápagossaarten luonnon suurin uhkatekijä on erilaiset vieraslajit.[3] Ne ovat erityisen vaarallisia Galápagosilla, sillä saariston eliölajisto on poikkeuksellisen kotoperäistä ja populaatiokoot pysyvät usein pieninä, jolloin niiden riski hävitä on suuri.[39] Vieraslajien jälkeen suurimman uhan saarten luonnon monimuotoisuudelle aiheuttavat asutuksen lisääntyminen ja matkailijoiden suuri määrä.[40]

Ihminen oli vuoteen 2017 mennessä joko tarkoituksellisesti tai vahingossa tuonut saarille 1 579 vieraslajia, joista tarkoituksellisesti tuotuja on 46 prosenttia.[41] Galápagossaarille on tuotu muun muassa nautoja, vuohia ja lampaita, joiden ylilaiduntaminen aiheuttaa eroosiota.[3] Vahingossa Galápagossaarille päätyneistä lajeista suurin osa on tullut saastuneen kasvitavaran mukana. Sen jälkeen eniten lajeja on tullut lentokoneiden ja laivojen mukana.[41] Vieraat kasvilajit ovat iso ongelma, sillä niitä on jo enemmän kuin alkuperäisiä kasvilajeja. Luonnonsuojelussa on keskitetty erityisesti niiden vieraiden lajien torjuntaan, jotka leviävät nopeasti, kuten guavan ja kirjotulikruunun.[3]

Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta saaria ympäröivä merivesi voi lämmetä, mikä puolestaan vähentää tuottavuutta ja näin vaikuttaa merestä alkavaan ravintoketjuun.[3]

Galápagossaaret löysi vuonna 1535 Panaman piispa Tomás de Berlanga, jonka alus ajautui saarille matkalla Peruun. Hän antoi saarille nimen Las Encantadas ja ihmetteli kirjoituksissaan saarten tuhansia kilpikonnia.[1] Inkaperinteen mukaan kuningas Túpac Inca Yupanqui olisi kuitenkin vieraillut tutkimusmatkallaan ”Tulen saarilla” 1400-luvulla. On mahdollista, että inkat ovat käyneetkin Galápagossaarilla, mutta Túpac Inca Yupanquin todennäköisempi kohde oli Pääsiäissaari.[42] Flaamilainen kartantekijä Abraham Ortelius antoi saarille nimeksi ”Galápagos” espanjalaisen kilpikonnia tarkoittavan sanan mukaan.[43]

Galápagossaarilla kävi de Berlangan jälkeen useita espanjalaisia aluksia, ja saarista tuli myös merirosvojen tukikohta.[1] Englantilaiset merirosvot kaappasivat 1600- ja 1700-luvuilla Tyynellämerellä useita kauppalaivoja. Tunnetuimpia rosvoista oli John Cooke. Hänen kanssaan saarilla olivat vuonna 1684 muun muassa William Dampier, joka kirjoitti teoksessaan A New Voyage Round the World ensimmäisen laajan kuvauksen saarista, ja Ambrose Cowley, joka teki niistä ensimmäisen kartan.[43]

Galápagossaarilla alkoi 1800-luvulla käydä enemmän ihmisiä, kun niille löysivät valaanpyytäjät.[42] Tätä edesauttoi James Colnettin 1790-luvulla Britannian amiraliteetille tekemä raportti, jossa hän piti saaria sopivana valaanpyytäjien tukikohtana. Kylmät merivirrat houkuttelevat Galápagossaarille kaskelotteja, joita pyydettiin öljyn takia ja joiden kanta lopulta romahti.[44] Valaanpyytäjät metsästivät ruoaksi valaiden lisäksi myös kilpikonnia, lintuja ja joskus myös iguaaneja. Saarilla tapettiin 1800-luvulla jopa 200 000 kilpikonnaa,[42] ja ne hävisivät kokonaan Floreanalta, Rábidalta ja Santa Feltä.[44] Valaanpyynti alkoi vähentyä 1860-luvulla, kun kaskelotit olivat harvinaistuneet.[42] Saarilla kävivät kuitenkin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lähes kaikki Tyynenmeren valaanpyyntialukset, muun muassa Acushnet mukanaan kirjailija Herman Melville, joka kuvaili saaria pienoisromaanissaan Lumotut saaret.[44]

Galápagossaarten ensimmäinen dokumentoitu asukas oli irlantilainen Patrick Watkins, joka jätettiin 1800-luvun alkupuolella Floreanalle hänen riideltyään kapteeninsa kanssa. Hän asui saarella kaksi vuotta, kunnes onnistui kaappaamaan aluksen ja purjehtimaan Guayaquiliin.[44]

Espanja hallitsi Galápagossaaria nimellisesti vuoteen 1832 asti, jolloin ne siirtyivät Ecuadorille.[42] Ranskalais-espanjalainen José de Villamil oli alkanut edellisenä vuonna edistää saarten asuttamista. Hänen tilaamansa tutkimuksen perusteella Galápagossaarilla kasvavan Roccella gracilis -jäkälälajin kerääminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Jäkälästä saatiin väriainetta. Villamil suostutteli juuri itsenäistyneen Ecuadorin hallitusta ottamaan saaret haltuunsa. Presidentti Juan José Flores tuki Villamilia, joten 12. helmikuuta 1832 saaret liitettiin Ecuadoriin.[45]

Ecuadorin hallitus antoi Villamilille asutusoikeuden Floreanalle.[42] Ensimmäiset asukkaat olivat sotilaita, jotka olivat osallistuneet Ecuadorissa vallankaappausyritykseen. Saarista tulikin rangaistussiirtola. Villamilin mukana saapui myöhemmin samana vuonna 80 muuta uudisasukasta.[45] Jäkälänkeruu kuitenkin epäonnistui, ja Villamil antoi periksi. Hänen tilalleen tuli väkivaltainen José Williams, jonka kapinalliset uudisasukkaat ajoivat saarelta pois. Villamilin perustama asutuskeskus hylättiin vuonna 1852.[44]

José Valdizán ja Manuel Julián Cobos puolestaan asuttivat San Cristobálin.[46] Cobos perusti 1870-luvulla El Progreson kylän, johon hän toi uudisasukkaiksi noin sata vankia. He viljelivät hedelmiä, sokeriruokoa ja vihanneksia sekä rakensivat sokeritehtaan. Yhteisö kukoisti vähän aikaa mutta muuttui hiljalleen väkivaltaiseksi tyranniaksi. Työntekijät olivat käytännössä Cobosin orjia. He saivat palkan rahassa, joka kävi vain Cobosin kaupoissa. Cobos surmattiin kapinassa vuonna 1904.[47] Antonio Gil puolestaan perusti vuonna 1897 plantaasin Isabelalle, ja Santa Cruzille asettui vuonna 1900 ryhmä norjalaisia.[46]

Saaret saivat maailmanlaajuista mainetta, kun englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin vieraili niillä vuonna 1835.[1] Hän saapui saarille 15. syyskuuta HMS Beaglen retkikunnassa. Darwin tutki saarten eläimiä ja keräsi viiden viikon aikana näytekokoelman. Darwin ei itse aluksi huomannut näytteidensä ainutlaatuisuutta, mutta Lontoossa John Gould huomautti häntä darwininsirkkuina nykyään tunnettujen lintujen monimuotoisuudesta.[48] Darwin viittasi sirkkuihin vuonna 1859 julkaistussa teoksessaan Lajien synty.[1]

Tiedemaailma kiinnostui hiljalleen saarista, ja monet luonnontieteilijät keräsivät saarilta erilaisia näytteitä. Rollo Beckin johtama retkikunta keräsi vuosina 1901 ja 1905 yli 76 000 näytteen kokoelman. William Beebe puolestaan matkusti saarille vuosina 1923 ja 1925. Hänen kirjansa nostivat entisestään saarten mainetta.[49]

Ilmakuva Yhdysvaltain tukikohdasta toisen maailmansodan aikana.

Monet suurvallat alkoivat kiinnostua Galápagossaarista 1900-luvun alussa Panaman kanavan rakentamisen takia, koska saarilta olisi ollut mahdollista valvoa kanavaliikennettä. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska tekivät tarjouksia saarten vuokraamisesta, mutta Ecuador ei suostunut. Kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 1941, Panaman kanavan suojaaminen muodostui entistä tärkeämmäksi. Ecuador antoikin Yhdysvalloille luvan käyttää Baltran saarta ilmatukikohtanaan.[50]

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1944 Ecuador perusti Isabelalle Galápagossaarten kolmannen vankilan. Sinne siirrettiin vuonna 1946 noin kolmesataa vankia karuihin oloihin. Muistona vankilasta on niin kutsuttu Kyynelten muuri, tarpeeton rakennelma, jota vangit laitettiin rakentamaan vain, jotta he eivät ehtisi aiheuttaa ongelmia. Turhan rakennustyön ja karujen olojen takia vuonna 1958 puhjenneessa kapinassa kuoli sekä vankeja että vartijoita. Ecuadorin hallitus sulki vankilan seuraavana vuonna.[51]

Galápagossaarten suojelua alettiin edistää 1930-luvulla. Ecuadorin hallitus julisti vuonna 1936 saaret kansallisvarannoksi ja perusti komission tutkimaan saarten suojelua. Ecuador perusti 15. kesäkuuta 1959 Galápagossaarten kansallispuiston. Samana vuonna Belgiassa perustettiin Charles Darwin Foundation, joka aloitti toimintansa saarilla Charles Darwinin tutkimusasemalla ja jonka tehtävä oli kouluttaa, estää vieraslajien leviämistä ja suojella uhanalaisia lajeja.[52]

Ensimmäiset matkailijat tulivat Galápagossaarille vuonna 1934, kun ryhmä seikkailijoita saapui sinne Stella Polaris -risteilyaluksella.[53] Galápagossaaret avautuivat laajamittaiselle matkailulle vasta 1960-luvun lopulla, kun säännöllinen lentoyhteys alkoi houkutella saarille matkailijoita ja asukkaita. Vielä 1950-luvulla Galápagossaarilla asui vain runsaat tuhat ihmistä, mutta asukasluku alkoi 1960-luvulla kasvaa.[50]

Galápagossaarten kiinnostavuutta on lisännyt niiden asema Unescon maailmanperintökohteena. Asema annettiin saarille vuonna 1978. Turismin kasvun myötä myös väestönkasvu alkoi nopeutua. Vuonna 1974 väestönkasvu oli 4,4 prosenttia, mutta vuonna 1990 se oli jo 5,9 prosenttia. Saarille muuttoa alettiin kuitenkin hillitä 1990-luvulla. Vuonna 1998 solmittiin laki saarten suojelusta ja kestävästä kehityksestä.[46] Se on rajoittanut saarille muuttoa ja hidastanut väestönkasvua. Vuonna 2010 väestönkasvu oli 3,3 prosenttia.[54] Turismi on kuitenkin edelleen kasvussa: vuonna 2000 Galápagossaarilla vieraili noin 70 000 matkailijaa ja vuonna 2014 jo noin 216 000.[50]

Galápagossaarten asemaa koskeva laki on aiheuttanut saarilla myös vastustusta. Aasiassa suurta herkkua olevien merimakkaroiden pyyntikiintiöt aiheuttivat väkivaltaisia yhteenottoja kalastajien ja kansallispuiston henkilökunnan välillä.[55] Lakia uudistettiin vuonna 2015, mikä sai aikaan rauhanomaisia mielenosoituksia. Lain vastustajat pelkäävät, että se mahdollistaisi hotellien rakentamisen kansallispuiston alueelle.[56]

Aamiaismajoitus San Cristóbalin saarella.

Matkailu on Galápagossaarten talouden keskeisin tekijä: se pitää käynnissä infrastruktuurin kehittämistä ja yleistä kulutusta.[59] Matkailusektorin arvioidaan tuottavan noin kaksi kolmasosaa Galápagossaarten bruttokansantuotteesta.[60] Matkailun ja saarten sijainnin vaikutuksesta myös logistiikka, liikenne ja varastopalvelut tuottivat vuonna 2010 noin 17,9 prosenttia bruttokansantuotteesta. Julkishallinnon, turvallisuuden ja sosiaalipalveluiden osuus oli 16,5 prosenttia, kalastuksen ja maanviljelyn 12,9 prosenttia, kaupan 10,3 prosenttia ja rakennusalan 10,1 prosenttia.[61]

Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Galápagossaarilla asui työikäisiä noin 17 000 eli 67,9 prosenttia saarten koko väestöstä. Heistä 73,2 prosenttia oli aktiivisesti työelämässä. Lopuista suurin osa opiskeli tai hoiti kotitaloutta. Työttömiä oli neljä prosenttia.[62]

Matkailualus Santa Fen pohjoispuolella.

Galápagossaarilla vieraili vuonna 2015 yhteensä 224 755 matkailijaa. Vuodesta 1979 matkailijoiden määrä oli 19-kertaistunut.[63] Vuosien 2007–2015 aikana matkailijoiden määrä kasvoi keskimäärin 3,72 prosenttia vuodessa. Se on enemmän kuin maailmanlaajuinen kasvuprosentti, mutta pienempi kuin koko Ecuadorissa. Monien eteläamerikkalaisten matkailukohteiden vierailijamäärät ovat vuosikymmenen aikana kasvaneet suurin piirtein samaa tahtia kuin Galápagossaarilla.[64]

Matkailijat ovat 2000-luvulla tulleet entistä enemmän myös maihin. Vuonna 2010 ensimmäisen kerran suurin osa matkustajista yöpyi risteilyalusten sijasta maissa. Turisteja tuli vuonna 2014 yhteensä 158 maasta. Suurin osa matkailijoista saapui Ecuadorista. Seuraaksi eniten heitä tuli Yhdysvalloista, Britanniasta, Saksasta ja Kanadasta.[63]

Maanviljely on Galápagossaarilla ongelmallista, sillä suurin osa maa-alasta on suojeltua. Maa-alasta on hyödynnettävissä taloudellisesti vain 3,3 prosenttia, ja sekin jakautuu kaupunki- ja maaseutualueisiin. Maaseuduksi määritellyillä alueilla viljellään maata ja kasvatetaan karjaa.[65] Saarten maaperä on ravinteikasta, ja maaseutualueilla maatalous onnistuu hyvin. Maataloutta vaikeuttaa kuitenkin veden heikko saatavuus.[66]

Vuoden 2014 tilastojen perusteella maata on maatalouskäytössä 190 neliökilometriä. Ala on pienentynyt vuodesta 2000, jolloin se oli 234 neliökilometriä. Samaan aikaan maatalousyksiköiden määrä on kasvanut, joten myös niiden keskimääräinen koko on pienentynyt.[67] Vuoden 2015 tilastojen mukaan maataloudessa työskenteli kuusi prosenttia työvoimasta.[68]

Kahvi oli vuonna 2014 selvästi suurimmalla pinta-alalla viljellyin kasvi, ja sen jälkeen tulivat banaanit, maissi ja maniokki.[66] Kahvi on myös ainoa maataloustuote, jota viedään saarilta ulkomaille.[69] Tärkeimmät karjataloustuotteet ovat maito, naudanliha, kananliha ja kananmunat.[70]

Kalastus on yksi vanhimmista Galápagossaarilla harjoitetuista talouden aloista. Galápagosin merensuojelualueen perustamisen yhteydessä vuonna 1998 laajamittainen kalastus kiellettiin, mutta niin sanottu ”artesaanikalastus” sallittiin tietyillä rannikkoalueilla. Vuonna 2017 saarilla oli yli 1 200 kalastuslupaa, mutta lupaa hyödynsi vain noin 400 kalastajaa. Merimakkaroita pyydystettiin runsaasti 2000-luvun alussa, mutta niiden pyynti romahti 2000-vuosikymmenen jälkipuoliskolla.[71]

Tie Galápagosin maaseudulla.

Ecuadorin liikenneministeriön mukaan Galápagossaarilla on teitä 376,11 kilometriä. Pääsaarilla tärkeimmät tieväylät kulkevat lentoasemille ja matkustajasatamiin.[72] Vuonna 2013 saarille oli rekisteröity 2 513 moottoriajoneuvoa. Bussiliikennettä ei juurikaan ole, ja bussit tekevät yleensä vain ajoittaisia matkailukierroksia. Sen sijaan taksiliikennettä on jonkin verran.[73]

Galápagossaarten tärkein yhteys muualle maailmaan on lentoliikenne, johon myös matkailu isolta osaltaan tukeutuu.[74] Päälentoasema on Baltran saarella sijaitseva Seymourin lentoasema, joka on rakennettu Yhdysvaltain vanhan sotilaskentän pohjalle. Lentoasemaa käyttää noin 1 200 matkustajaa vuorokaudessa.[75] San Cristóbalin lentoasema on pienempi, mutta sieltäkin on lentoyhteyksiä mantereelle. Isabelalla on lentoasema, jota käytetään saarten välisessä liikenteessä.[74]

Vuoden 2014 tilastojen mukaan noin 79 prosenttia sähköstä tuotettiin fossiilisilla polttoaineilla. Loput 21 prosenttia tuli uusiutuvista energialähteistä, kuten tuulesta, auringosta ja mäntyöljystä.[76]

Syrjäisellä saaristolla jätehuolto on ongelmallista. Galápagossaarille perustettiin vuonna 2006 itsenäinen jätehuoltoa edistävä organisaatio, joka on pyrkinyt organisoimaan tehokkaampaa jätteiden keräystä, kierrätystä ja ongelmajätteiden keräystä. Jätehuollon kehittymisestä huolimatta saarilla on edelleen ongelmana muun muassa jätteiden jättäminen rannoille ja tyhjille tonteille. Galápagossaarilla tuotettiin vuonna 2015 noin 324 kiloa kiinteää jätettä asukasta kohden.[77]

Vuonna 2015 tehdyn väestönlaskennan mukaan Galápagossaarilla oli 25 244 asukasta.[78] Ecuadorin tilastokeskuksen arvion mukaan vuonna 2017 saarilla oli 30 890 asukasta.[79] Vuoden 2015 väestönlaskennassa asukkaista 85,2 prosenttia ilmoitti olevansa mestitsejä, 8,1 prosenttia intiaaneja, 2,8 prosenttia afroecuadorilaisia ja 2,6 prosenttia valkoihoisia.[80]

Noin kaksi kolmasosaa Galápagossaarten asukkaista on syntynyt muualla. Osuus on pysynyt melko samana vuosien 1990, 2001 ja 2010 väestönlaskennoissa.[81] Useimmat muualta tulleet ovat muuttaneet sinne taloudellisista syistä. Väestönkasvu on ollut 1970-luvulta asti paljon nopeampaa kuin Ecuadorin manneralueella.[82] Vielä vuoden 1974 väestönlaskennassa saarilla oli 4 037 asukasta.[83] Vuosina 1982–1990 väestö kasvoi peräti 5,5 prosenttia ja vuosina 1990–2001 6,4 prosenttia. Sen jälkeen kasvu on tasaantunut, ja vuoden 2015 tilastojen mukaan väestönkasvu oli 1,8 prosenttia.[78] Matkailu on vaikuttanut väestönkasvuun erityisesti 1970-luvun lopun jälkeen. Sitä ennen saarille tuli asukkaita kahdessa aallossa: 1950-luvulla mantereella Tungurahuan maakunnassa sattuneen maanjäristyksen jälkeen ja 1970-luvun alussa Lojan maakunnan kuivuuden takia.[84]

Asukasluvultaan Galápagossaarten suurin kantoni on Santa Cruzin kantoni, jossa oli vuonna 2015 yli 15 700 asukasta. San Cristóbalin kantonissa oli alle 7 200 asukasta ja Isabelan kantonissa yli 2 300 asukasta. Suurin kaupunki oli Puerto Ayora, jossa asui 46,8 prosenttia saarten asukkaista. Puerto Baquerizo Morenossa oli 26,0 prosenttia asukkaista.[85]

Galápagossaaren asukkaille on varattu kolme prosenttia saarten pinta-alasta. Loppu kuuluu kansallispuistoon. Ihmisten käyttöön tarkoitettu alue on jaettu vyöhykkeisiin käyttötarkoituksensa mukaan. Jokaisella asuinalueella on vyöhykkeet kaupunkiasutukselle, maataloudelle ja karjataloudelle.[86] Asutus on keskittynyt kaupunkivyöhykkeille, sillä maaseudulla asui vuonna 2015 vain 18,6 prosenttia väestöstä.[87]

Sairaala Puerto Ayorassa.

Galápagossaarilla on kaksi sairaalaa, toinen on San Cristóbalilla ja toinen Santa Cruzilla. Lisäksi saarilla on pienempiä terveyskeskuksia. Saarten keskussairaala on Puerto Baquerizo Morenon kaupungissa sijaitseva Oscar Jandlin sairaala. Kahden ambulanssin ja kahden helikopterin lisäksi sairaankuljetuksessa on erikoislentokone, jolla järjestetään hätäkuljetuksia Manner-Ecuadoriin.[88]

Saarelaisten terveystilanteesta on vähän yleistä tutkimusta, mutta vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa yleisimpiä terveysongelmia olivat erilaiset yleiset infektiosairaudet, ruokavaliosta aiheutuva korkea verenpaine ja diabetes sekä syövät ja mielenterveyden ongelmat. Peräti 75,9 prosenttia asukkaista on ylipainoisia, kun koko Ecuadorin asukkaista vastaava luku on 62,8.[89]

Galápagossaarilla oli vuoden 2015 tilastojen mukaan 23 koulua esikouluista toisen asteen oppilaitoksiin, ja niissä oli noin 7 500 oppilasta.[90][91]

Korkeakoulutusta saarilla tarjoavat Ecuadorin keskusyliopisto ja Ecuadorin kansainvälinen yliopisto.[92] Korkeakoulun käy noin 20 prosenttia toiselta asteelta valmistuneista. Eniten korkeakouluopiskelijoita suuntautuu matkailu- tai kasvatusaloille. Saarilla on sen sijaan puute mekaniikan, sähkötekniikan ja rakennusalan osaajista.[93]