Gabriele D’Annunzio

D’Annunzio syntyi varakkaan maanomistajan perheeseen Pescarassa, jossa hän myös vietti varhaislapsuutensa. D’Annunzio lähetettiin Pratoon oppikouluun, jossa ollessaan hän julkaisi kuusitoistavuotiaana ensimmäiset runonsa. Vuonna 1881 hänet hyväksyttiin opiskelemaan La Sapienza -yliopistoon Roomaan, jossa hän osallistui monien kirjallisten ryhmien, esimerkiksi Cronaca Bizantinan, toimintaan ja kirjoitti paikallisiin lehtiin artikkeleita ja kirjallisuusarvosteluja. Noina vuosina hän aloitti myös oman varsinaisen kirjallisen uransa kirjoittamalla teokset Canto Novo (1882), Terra Vergine (1882), L’Intermezzo di Rime (1883), Il Libro delle Vergini (1884) sekä suurimman osan novelleista, jotka myöhemmin koottiin teokseksi San Pantaleone (1886). Arvostelijoista jotkut, jotka olivat aluksi tervehtineet häntä ihmelapsena, alkoivat nyt hyljeksiä hänen uutta tyyliään ja syyttivät häntä yleisen moraalin turmelemisesta. Toisaalta häntä kiitettiin Italian kirjallisuuden uudistajana ja sen elinvoiman palauttajana. Yliopistovuosiensa jälkeen D’Annunzio työskenteli toimittajana La Tribuna -sanomalehdessä, jossa hän nimimerkillä ”Duca Minimo” kirjoitti eräät terävimmistä teksteistään.

Vuonna 1883 D’Annunzio meni naimisiin Maria Hardouin di Gallesen kanssa. Heille syntyi kolme poikaa, mutta liitto päättyi eroon vuonna 1891. Sittemmin D’Annunziolla oli pitkäaikainen suhde näyttelijätär Eleonora Duseen, joka esiintyi monissa D’Annunzion kirjoittamissa näytelmissä, mutta hänellä oli myös useita muita rakastajattaria.[1]

Fiumessa 1920 julkaistu postimerkki D’Annunziosta.

D’Annunzio vietti melko huimapäistä elämää ja velkaantui. Velkojiaan hän pakeni 1910 Ranskaan, jolloin myös suhde Eleonora Duseen päättyi. Ranskassa hän teki yhteistyössä säveltäjä Claude Debussyn kanssa musiikkinäytelmän Le martyre de Saint Sébastien. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua D’Annunzio palasi Italiaan, jossa hän julkisissa puheissaan kehotti Italiaa liittymään ympärysvaltojen rinnalle. Hän liittyi Italian ilmavoimiin ja taisteli sodassa hävittäjälentäjänä, jossa yhteydessä hänen toinen silmänsä sokeutui[1]. Sota vahvisti hänen näkemyksiään siitä, että Italian oli omaksuttava vahvempi rooli kansainvälisessä politiikassa sodanaikaisten liittolaistensa rinnalla.

Pariisin rauhankonferenssissa 1919 esitettyjen Fiumen kaupunkia koskevien alueluovutusten suututtamana D’Annunzio kokosi 2 000 miehen vahvuisen joukon, marssi heidän johdossaan Fiumeen ja vaati kaupungin liittämistä Italiaan. Kun se ei onnistunut, D’Annunzio julisti Fiumen itsenäiseksi valtioksi ja itsensä sen päämieheksi Duceksi. Joulukuussa 1920 Italian laivaston tulitettua Fiumea hän joutui kuitenkin luopumaan kaupungin hallinnasta. Tapahtuman jälkeen Benito Mussolini määräsi D’Annunzion kotiarestiin Gardajärvelle, jossa hän keskittyi kirjoittamiseen ja iloiseen elämään. Hänestä alettiin Mussolinin valtakaudella käyttää nimitystä Il Vate, Profeetta.[1]

D’Annunzio nimitettiin Italian kuninkaallisen akatemian puheenjohtajaksi vuonna 1937. Hän kuoli aivohalvaukseen kotonaan 1. maaliskuuta 1938.

• Helena Eskelinen: L’ekphrasis nei Romanzi della Rosa di Gabriele D’Annunzio. väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISBN 978-952-10-8716-5. Teoksen verkkoversio. (italiaksi)
• Lucy Hughes-Hallett: The Pike: Gabriele D’Annunzio – Poet, Seducer & Preacher of War. London: Fourth Estate, 2013. ISBN 978-0-00-721395-5. (englanniksi)

• Vapaasti ladattavia Gabriele D’Annunzion e-kirjoja Project Gutenbergiltä ja Projekti Lönnrotilta