Georg Wilhelm Friedrich Hegel

Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu historianfilosofinen teos Philosophie der Geschichte (”Historianfilosofia”) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822–1831.

Teoksen pääajatus on ”yksinkertainen [...] ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä”. Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, ”että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua”. Samalla tämä historia on ”hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on”, mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa.

Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten ”idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto”.

Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan ”järjen viekkautta” (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. ”Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan [...]”.

Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset – esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon – ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin ”putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina.”

Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. ”Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista”, hän väittää. Valtiossa ”toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä.” ”Edelleen täytyy tietää”, Hegel jatkaa, ”että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus.” Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.

Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Oikeusfilosofian pääpiirteet (Philosophie des Rechts, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (bürgerliche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä.

Kansalaisyhteiskunnan käsitettä oli käytetty yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa jo antiikista lähtien, mutta eri tavalla kuin mitä Hegel sillä tarkoitti. Aikaisemmin valtio (Polis) oli ollut samalla yhteiskunta, kansalaisten yhteenliittymä. Antiikin kreikan koinonia politike ja latinan societas civilis viittasivat valtion eli yhteiskunnan jäsenten perheen ulkopuoliseen, julkisen toiminnan alueeseen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan samastaminen jatkui uudella ajalla. Esimerkiksi Immanuel Kantille käsitteet Staat, societas civilis ja Gesellschaft tarkoittivat samaa. Hegelin keskeinen väite oli työntää yksityisen (perheen) ja julkisen (valtio) väliin kansalaisyhteiskunta. Hegelin filosofisella terminologialla ilmaistuna kansalaisyhteiskunta on ulkoinen valtio eli pakollisen tarpeen ja ymmärryksen valtio, erotukseksi varsinaisesta, poliittisesta valtiosta. Kansalaisyhteiskunta on tarpeiden järjestelmä (System der Bedürfnisse), joka koostuu omia tavoitteitaan ja tarpeitaan ajavista yksilöistä, mutta myös julkisista tai yksityisistä toimielimistä tai järjestelmistä, joilla yksilöiden hyvinvointia ja etuja turvataan ja edistetään.[1]

Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin ”näkymätön käsi” (siis ”järjen viekkaus”) saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa.

Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen ”kumottuna ja säilytettynä”. Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica.

Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, toisin sanottuna yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka.

Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois eli porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja.

Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä – näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen.

Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia.

Hegelin silmissä valtio on myös ”objektiivisen hengen” korkein ilmentymä. ”Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä”, Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.

Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset ”ehdottoman hengen” muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina (uskonto) sekä käsitteinä (tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia.

Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”,[2] kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi.

Hegel ennusti historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin ”aikansa ajatuksin käsitettynä”; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia.

Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel oli vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.

Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista. Hänen mukaansa valtio on tasapainottava ja eettinen voima, pakollinen säätelijä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut – absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.

Piirros Hegelistä luennoimassa.

Hegelin ja hänen opiskelijoidensa luentomuistiinpanoista koottiin vuonna 1835 Heidelbergissä ja Berliinissä pidettyjen luentojen pohjalta teos Vorlesung über die Ästhetik (”Estetiikan luennot”). Sen alkulause kuuluu:

”Nämä luennot on omistettu estetiikalle; niiden kohteena on laaja kauniin valtakunta; tarkemmin sanottuna on niiden alueena taide.”[3]

Hegelin mukaan itsetietoinen olio on vain omaa ajatteluaan, olemistaan ja toimintaansa arvioimaan kykenevä henki eli järki. Tällainen kyky ilmenee vain ihmisessä, ja tästä näkökulmasta käsin Hegel selittää hengen subjektiivista, objektiivista ja absoluuttista olemista. Absoluuttinen oleminen jakautuu taiteen, uskonnon ja filosofian (tieteen) vaiheisiin, jotka voivat myös olla samanaikaisia. Niiden ero on tavoissa tuoda esille hengen itsetietoisuutta.[4]

Hegelin estetiikka kohdistuu siis sekä kauneuteen yleensä että erityisesti taiteeseen. Perustavampaa hänen mukaansa on taide, koska vain taiteen kauneus avaa oven kauneuden luonteeseen. Esimerkiksi luonnon kauneus ei paljasta mitään, mitä ei tavoitettaisi taidetta tutkimalla.[3]

Hegel seurasi aikaisempien filosofien käsitystä hyvän ja kauniin yhteneväisyydestä. Edeltäjistään poiketen hän osoitti kuitenkin kauneuden olevan sidoksissa aistimiseen. Kauneuden havaitseminen ei ole Hegelin mukaan pelkästään ulkoisen, vaan myös sisäisen kauneuden havaitsemista. Se on tekemisissä kauneuden idean, kuten mielikuvituksen ja ajattelun kanssa.

Kolme asiaa erottavat Hegelin mukaan luonnonolion ja taideteoksen. Taideteos ei ole luonnon tuote vaan artefakti. Taide on tehty ihmisen aisteja varten ja sillä on päämäärä itsessään, joka on kauneus. Hegel ajatteli toisin kuin ne, jotka näkivät taiteen tehtäväksi opettaa tai edistää moraalisia ajatuksia. Myös taiteen herättämä mielihyvän tunne johtui Hegelin mukaan yksinomaan taiteen kauneudesta.

Ihminen on Hegelin mukaan kykenemätön jäljittelemään todellisuutta täydellisesti. Jos mimesis olisi taiteen päämäärä, taiteen paremmuus johtuisi jäljitelmän onnistumisesta, eikä kauneudella olisi enää merkitystä. Taidetta tuli siis Hegelin mukaan tarkastella pelkästään sen kauneuden vuoksi. Kaunis on idean aistittavaa ilmenemistä.

Taiteelle Hegel asetti kolme vaatimusta. Muodon on vastattava sisältöä ja sisällön on oltava ideaalinen, jumalallinen. Tämän takia sisällön tulee ilmetä aistittavasti. Hegel ei tarkoittanut jumalallisuudella vain uskonnollisia teoksia, vaan hän totesi, että taiteessa voi kuvata myös arkisia, jopa alhaisia aiheita.[3]

Hegel jakoi taiteen eri muotoihin, joita ovat symbolinen, klassinen ja romanttinen taide. Nämä muodot eivät olleet ajallisesti rajattuja, vaan ne esiintyvät maantieteellisesti.[3] Taiteen kauneus on korkeampaa kuin luonnonkauneus, koska taiteen kauneus on tietoisesti tuotettua ja ilmaisevaa, kun taas luonnonkauneudelta puuttuu itsetietoisuus. Tämä tietoisesti tuotettu kauneus puhuttelee vastaanottavaa tietoisuutta, jonka takia esteettinen arvo liittyy episteemiseen arvoon. Tietoisuuden aste vaihtelee eri taiteenaloilla, jonka mukaisesti Hegel asetti taiteet hierarkkiseen järjestykseen. Varsinaisia taidelajeja ovat arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki ja runous.[4]

• Taiteenfilosofia: Johdanto estetiikan luentoihin. Gaudeamus, 2013.)
• Logiikan tiede. Ensimmäinen osa, Objektiivinen logiikka. Ensimmäinen nide, Oppi olemisesta. (Wissenschaft der Logik, 1812–1816.) Suomentanut Ilmari Jauhiainen. Saatteella & selityksin varustaneet Vesa Oittinen & Ilmari Jauhiainen. Helsinki: Summa, 2011. ISBN 978-952-5418-13-2.
• Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. (Grundlinien der Philosophie des Rechts, oder, Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821.) Johdannon laatineet Juha Manninen ja Markus Wahlberg. Suomentanut ja selityksin varustanut Markus Wahlberg. Prometheus. Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-188-3.
• Järjen ääni: Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. (Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, 1833–36.) Suomentanut Mauri Noro. Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-216-X.
• Hengen fenomenologia IV A. Itsetietoisuuden itsenäisyys ja epäitsenäisyys; herruus ja renkiys. (1807. Suomentanut Heikki Ikäheimo) Niin & näin, 2010, nro 3, s. 29–33.
• Kirjeenvaihtoa 1794–1815. (Briefe von und an Hegel.) Suomentanut Panu Turunen. Norderstedt, Saksa: Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-318-980-5.

• Kakkuri, Marja-Liisa & Patoluoto, Ilkka (toim.): Tutkimuksia Hegelistä. Helsinki: Suomen tutkijaliitto, 1984. ISBN 951-9297-42-1.
• Kalli, Pekka: Totuuden historia: G. W. F. Hegelin filosofian historian käsitteen ja esityksen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopisto, 1989. ISBN 951-44-2429-8.
• Kusch, Martin & Pönkänen, Matti (toim.): Hegel-symposiumi 1985: Teemoja Hegelin filosofiasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, 1986. ISBN 951-679-637-0.
• Lindberg, Susanna (toim.): Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-175-3.
• Manninen, Juha: Dialektiikan ydin. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-061-5.
• Plant, Raymond: Hegel: Uskonnosta ja filosofiasta. (Hegel: On religion and philosophy, 1997). Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16180-6. Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X.

• Duquette, David A.: G. W. F. Hegel – Social and Political Thought The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Houlgate, Stephen: Hegel's Aesthetics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Ikäheimo, Heikki: Hegel, Georg Wilhelm Friedrich Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Ikäheimo, Heikki: Hegelin ensyklopedinen järjestelmä Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel dialektiikasta Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel: Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes) Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Redding, Paul: Georg Wilhelm Friedrich Hegel The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Hegel by HyperText (englanniksi)
• HegelWiki (englanniksi)

• Hegel, G.W.F.: Hengen fenomenologia: johdanto. Suom. Heikki Ikäheimo & Ossi Martikainen. niin & näin 2/1997, 10–14.

• Ikäheimo, Heikki & Martikainen, Ossi: Hegelin Phänomenologie des Geistes ja sen johdanto. niin & näin 2/1997, 6–9.
• Lindberg, Susanna: Hyödyllisen työn hyödyllisyys. niin & näin 1/1995, 57–60.
• Mäki, Markku: Hegelin Oikeusfilosofia. niin & näin 1/1995, 52–56.
• Stegmaier, Werner: Henki, Hegel, Nietzsche ja nykyisyys. Suom. Jussi Kotkanvirta. niin & näin 2/1997, 15–21.