G

Historiaa

Latinalainen aakkosto ei aluksi tuntenut G-kirjainta. Kreikan gammasta (Γ) juontuvalla C-kirjaimella merkittiin sekä äännettä k että sen soinnillista vastinetta g. Lisäksi k-äännettä merkittiin K-kirjaimella A:n edellä ja Q-kirjaimella V:n edellä.[1]

G-kirjaimen syntyminen on selitetty siten, että C-kirjaimeen lisättiin tarke. Näin C-kirjaimesta saatiin G, jolla merkittiin g-äännettä. C-kirjain jäi k:n merkiksi.[1][2]

Aakkosissa G sijoitettiin seitsemänneksi, F:n jälkeen. Ratkaisuun vaikutti mahdollisesti se, että tällä kohdalla aakkosissa oli aikoinaan ollut Z, kreikkalaisen zeetan vastine, mutta kun Z oli jäänyt latinassa pois käytöstä, sen paikka ikään kuin oli jäänyt vapaaksi. Kun Z myöhemmin tuli uudestaan käyttöön latinaan omaksutuissa kreikkalaisperäisissä lainasanoissa, se lisättiin aakkosten loppuun.[3]

Toisen selityksen mukaan G-kirjain on kehittynytkin zeetasta. Se sijaitsi kreikan aakkostossa kohdalla, johon G myöhemmin tuli. Zeetan tarkoittamalle äänteelle ei latinassa ollut käyttöä. Kirjoitusasultaan eräät zeetan ja gamman muodot muistuttivat kulmikasta C-kirjainta. Kun zeeta, gamma ja myös kappa muistuttivat toisiaan, niitä käytettiin sekaisin g- ja k-äänteen merkkeinä. Myöhemmin gammasta kehittynyt C-kirjain vakiintui k-äänteen merkiksi ja zeetasta kehittynyt G-kirjain g-äänteen merkiksi. Kapasta kehittynyt K-kirjain jäi vain rajattuun käyttöön.[2]

G-kirjaimen keksijänä on vanhastaan mainittu 200-luvulla eaa. elänyt Spurius Carvilius Ruga,[1][4] mutta kirjain on kuitenkin ollut käytössä jo ennen häntä. Myös Appius Claudius Caecus on mainittu G:n keksijäksi.[2]

C:n ja G:n samankaltaisuus mahdollisti aiempien kaiverrusten korjailemisen.lähde?

G suomen kielessä

G-kirjain esiintyy suomessa vieras- ja slangisanoissa soinnillisen velaariklusiilin eli [ɡ]-äänteen merkkinä. G:n ääntämyksessä on vaihtelua ja se saattaa ääntyä myös puolisoinnillisena tai soinnittomana (g ~ ɢ ~ k).[5]

Kirjainyhdistelmä ng merkitsee suomen kielessä velaarista nasaalia [ŋ] eli ns. äng-äännettä. Suomen kielessä se esiintyy pääasiassa nk-yhdistelmän astevaihteluparina heikossa asteessa, esimerkiksi sanassa kengät (lausutaan keŋŋät). Joissakin lainasanoissa esiintyy myös yhdistelmä gn, joka tavallisimmin lausutaan ŋn, esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali.

Vanhassa kirjasuomessa g-kirjaimella tai yhdistelmällä gh merkittiin myös frikatiiviäännettä ɣ esimerkiksi sanoissa wlgos (ulos), jalghan tai jalan (jalan) ja lugun (luvun). Tämä äänne esiintyi suomen kielessä vielä tuohon aikaan k:n astevaihteluparina heikossa asteessa[6], ja se muistutti heikosti äännettyä g:tä. Jo 1700-luvulle tultaessa tämä äänne kuitenkin hävisi suomen kielestä kadoten useimmissa tapauksissa kokonaan, mutta eräissä tapauksissa sen vastineena on nykyisin v tai j.[6] Vain Rauman seudun murteissa ɣ säilyi 1900-luvun alkuun asti. Suomen oikeinkirjoituksessa g kuitenkin säilyi 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin kirjoitettiin esimerkiksi sugun (suvun).[7]

Katso myös: Suomen vanhat spirantit: ɣ

Tämän lisäksi g-kirjainta on aikoinaan käytetty ng-yhdistelmässä k-äänteen merkkinä kuten sanassa hengi (henki), ja j-äänteen merkkinä kuten sanassa welgilleni (veljilleni).[8]

G muissa kielissä

G on eri kielissä saanut muita äännearvoja niiden historiallisen kehityksen aikana tapahtuneiden äänteenmuutosten vuoksi. Palatalisaation myötä jo kansanlatinassa lienee tunnettu etuvokaalien (i e) edellä äänneasu postalveolaarisena affrikaattana [dʒ], joka edelleen esiintyy italiassa.[9] Ranskassa tämä äänne on yksinkertaistunut frikatiiviksi [ʒ], ja vielä pidemmälle se on kehittynyt espanjassa ja portugalissa, joissa se on menettänyt soinnillisuutensa ja takaistunut jälleen velaariseksi: [x][9]; amerikanespanjan murteissa jopa [h].lähde? Kaikki nämä äänteet kuitenkin kirjoitetaan mainituissa kielissä edelleen G-kirjaimella.[9]

Englannin kielessä g:n ääntämys e:n ja i:n edellä vaihtelee riippuen sanan alkuperästä. germaanisperäisissä sanoissa se ääntyy silloinkin yleensä soinnillisena velaariklusiilina (g), esimerkiksi sanoissa get ja give, mutta latinasta tai kreikasta lainatuissa sanoissa affrikaattana [dʒ], esimerkiksi general, magic.[9]

Latinalaisen aakkosiston omaksuneiden kielten joukossa muutoksia ovat mm. puolivokaalinen äänneasu [j] ruotsissa myöhemmän, erillisen palatalisaation myötä ja soinniton [k] islannissa.

Näistä erillään tulee pitää ne tapaukset, joissa G:lle on asetettu eroava äännearvo jo kielen kirjoitusjärjestelmää luotaessa, esim. fidžin velaarinen nasaali [ŋ].

Muita esitystapoja

G g
ASCII 71 103
Unicode U+0047 U+0067

G-kirjaimen merkityksiä

Pienen g:n merkityksiä

Ison G:n merkityksiä

Lähteet
  1. Appius Claudius Caecus and the Letter Z James Grout. Viitattu 20.8.2014. (englanniksi)
  2. Hempl, George: The Origin of the Latin Letters G and Z. Transactions and Proceedings of the American Philological Association, 1899, nro 30. The Johns Hopkins University Press. doi:10.2307/282560. Artikkelin verkkoversio.
  3. Jukka Korpela: ”C:stä syntynyt”, Kirjainten tarinat, s. 64. , 2011. Teoksen verkkoversio.
  4. Questions by Plutarch kohdat 54 and 59
  5. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 6, 7. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  6. Jukka Korpela: ”Vanhan kirjasuomen gh tai g”, Kirjainten tarinat, s. 66. , 2011. Teoksen verkkoversio.
  7. Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: Kirjasuomen kehitys, s. 76. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.
  8. Häkkinen, Kaisa: ”Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys”, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  9. Jukka Korpela: ”G:n äänteellinen kehitys”, Kirjainten tarinat, s. 67. , 2011. Teoksen verkkoversio.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.