Fysiognomia
Fysiognomia (< m.kreik. φυσιογνωμονία, fysiognomonia) on oppi, jonka mukaan ihmisen ulkomuoto, erityisesti kasvonpiirteet, ovat yhteydessä henkilön persoonallisuuteen. Sen avulla ajateltiin esimerkiksi henkilön luonteenpiirteiden olevan pääteltävissä kasvonpiirteistä ja ruumiin ominaisuuksista.[1] Fysiognomia on läheistä sukua frenologialle.
Fysiognomia on erittäin vanha oppi, sillä siihen on viittauksia jo Vanhassa testamentissa. Ensimmäiset havainnot opin kehittyneistä muodoista ovat 400-luvun eaa. Kreikasta. Nykyaikojen ensimmäisenä fysiognomina pidetään sveitsiläistä pastoria Johann Kaspar Lavateria, joka eli (1741—1801). Fysiognomia oli suosittua erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla.
Antiikin fysiognomia
Fysiognomia perustuu antiikin ajalle ominaiseen ajatteluun ruumiin ja sielun keskinäisistä kytköksistä. Ajattelun tausta voidaan nähdä jo hippokraattisissa teksteissä: niissä ruumiin ja sielun vuorovaikutus oletetaan suoraksi, ja sieluun perinteisesti liitettyjä kykyjä käsitellään usein ruumiin ominaisuuksina.[1]
Fysiognomiset jaottelut
Fysiognomisin menetelmin pyrittiin tunnistamaan ja tekemään jaotteluja hyviin ja huonoihin piirteisiin. Toinen yleinen jaottelu tehtiin maskuuliinisten ja feminiinisten piirteiden välillä. Miehisyyteen yhdistyivät usein sellaiset positiiviset piirteet kuten jalous, oikeudenmukaisuus, kunnianhimo ja urheus; naisiin taas nautinnonhalu, hillittömyys, salakavaluus ja pelkuruus. Usein tehtiin myös ikään liittyviä erotteluja, sekä vertailuja eläinkuntaan.[1]
Fysiognomia oli käytännönläheinen oppi; siitä haluttiin hyötyä kanssaihmisten ominaisuuksien, etenkin huonojen ominaisuuksien, tunnistamiseen. Siksi fysiognomiaa käsittelevät teokset olivat usein luettelonomaisia, sisältäen ulkoisten piirteiden kuvauksia ja niitä vastaavien sielullisten ominaisuuksien kuvauksia. Tulkinnat keskittyivät usein miehiin, ja myös useimmat kuvaillut ihmistyypit ovat miehiä; tavoitteena vaikuttaa usein olleen arvio henkilön luotettavuudesta ja kyvykkyydestä esimerkiksi politiikassa ja liiketoimissa. Teoreettinen puoli on teoksissa usein vähäisempää, eikä fysiognomian toimivuutta perustella kovin syvällisesti.[1]
Antiikin aikana ajateltiin yleisesti esimerkiksi, että pohjoiset kansat, joiden iho ja silmät ovat vaaleat, hiukset vaaleat ja karkeat ja ruumis rehevä, ovat luonteeltaan tyhmänpuoleisia mutta kuumaverisiä ja urheita. Eteläiset kansat, joiden iho on tumma sekä hiukset kiharat ja pehmeät, ovat puolestaan arkoja, nopeaälyisiä, kieroja, valehtelemaan taipuvaisia ja nautinnonhaluisia.[1]
Näiden väliin kreikkaiset sijoittivat ihannetyyppinä itsensä; heidän ulkonäkönsä edusti harmonista keskiväliä. Roomalaiset omaksuivat myöhemmin saman ajattelun mutta asettivat itsensä kuitenkin ihannetyypiksi.[1]
Teoksia
Antiikin kenties tunnetuin fysiognominen teos on Pseudo-Aristoteleen Fysiognomia.
Toinen tunnettu teos on Markos Antonios Polemonin aihetta käsitellyt teos. Polemonin teoksen kreikankielinen teksti on kadonnut, mutta se tunnetaan toisaalta arabiankielisenä käännöksenä (Leidenin Polemon) että erilaisina kreikankielisinä katkelmina ja parafraaseina. Teos jakaantuu kahteen kirjaan, joista ensimmäinen käsittelee kokonaisuudessaan silmiä, "sielun paljastavia portteja", ja toinen muita merkkejä, joita tulkitaan suhteessa silmiin.[1]
Kolmas merkittävä fysiognominen teos on niin kutsuttu Anonymus Latinus, joka on tuntemattoman kirjoittajan kirjoittama laaja latinankielinen teos. Teosta on toisinaan pidetty Apuleiuksen kirjoittamana. Se perustuu varhaisempiin teoksiin, erityisesti Polemonin teokseen.[1]
Poseidoniokselta tunnetaan joitakin fysiognomisia ajatuksia. Galenos ei kehittänyt fysiognomista teoriaa, mutta piti oppia perusteltuna.[1]
Lähteet
- Ahonen, Marke: Antiikin fysiognomiaa. Niin & näin, 2010, nro 3, s. 68–74.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fysiognomia Wikimedia Commonsissa
- Forsius, Arno: Fysiognomia.
- Selin, Risto: Fysionomia. Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja.