Fulham FC

Fulham perustettiin 1879 nimellä Fulham St Andrew's Church Sunday School, ja sen perustivat West Kensingtonin Star Roadilla sijaitsevat anglikaanisen seurakunnan seurakuntalaiset. Se voitti Itä-Lontoon amatööricupin 1887, ja lyhennettyään nimen nykyiseen muotoon vuonna 1888 se voitti ensimmäisellä yrityksellä vuonna 1893 Itä-Lontoon liigan.

Joukkue sai ammattilaisstatuksen 12. joulukuuta 1898, samana vuonna kun se aloitti Southern Leaguen 2. divisioonassa. Kaudella 1902–1903 se voitti divisioonan ja nousi porrasta ylemmäs 1. divisioonaan. Joukkue voitti liigan kahdesti vuosina 1905–1906 ja 1906–1907.

Fulham nousi Englannin liigaan syyskuussa 1907 ja sijoittui heti ensimmäisellä kaudella neljänneksi ja pääsi FA Cupissa välieriin. Fulham pelasi 2. divisioonassa vuoteen 1928, jolloin se putosi 3. divisioonaan. Seura palasi 2. divisioonan neljä kautta myöhemmin. Vuonna 1936 Fulham ylsi jälleen FA Cupin välieriin. Kaudella 1948–1949 Fulham voitti 2. divisioonan mestaruuden ja nousi ensimmäistä kertaa pääsarjatasolle, 1. divisioonaan. Ensimmäinen vierailu pääsarjatasolle ei kuitenkaan kestänyt pitkään – Fulham jäi sarjan viimeiseksi kaudella 1951–1952 ja putosi.[3][4]

Seuralegenda Johnny Haynes patsas Craven Cottagen edessä.

Fulham pelasi kolmannen kerran FA Cupin välierissä 1958 ja seuraavalla kaudella se nousi takaisin pääsarjatasolle. Tällä kertaa seura säilyi 1. divisioonassa yhdeksän kautta. Tuona aikana Fulhamissa pelasi muun muassa Englannin maajoukkuetta edustaneet Johnny Haynes, George Cohen, Alan Mullery ja Bobby Robson. Parhaimmillaan Fulham oli sarjassa kymmenes. Pudottuaan kauden 1967–1968 jälkeen, Fulhamin alamäki jatkui ja se putosi heti seuraavan kauden jälkeen 3. divisioonaan.[3][5]

Fulham palasi toiselle sarjaportaalle kahden kauden jälkeen. Kaudella 1974–1975 Fulham eteni ensimmäistä kertaa FA Cupin loppuotteluun. Finaalissa 1. divisioonan West Ham voitti Fulhamin lukemin 2–0. 1970-luvulla Fulhamissa pelasivat muun muassa Bobby Moore ja George Best, mutta nimekkäistä pelaajista huolimatta seura ei onnistunut tekemään paluuta takaisin 1. divisioonaan. Vuonna 1980 putosi taas sarjaporrasta alemmas.[3][5]

1980-luvulla Fulham vuorotteli 2. ja 3. divisioonassa, ja kärsi talousvaikeuksista. Vuonna 1987 Fulhamia yritettiin yhdistää Queens Park Rangersin kanssa, mutta se kariutui ja Fulham oli lähellä ajautua konkurssiin. Seuran entisen pelaajan, Jimmy Hillin, johtama ryhmä pelasti lopulta seuran. Vuonna 1994 Fulham putosi neljännelle sarjaportaalle, josta oli Valioliigan perustamisen myötä tullut 3. divisioona. Kaudella 1995–1995 jäi historiansa heikoimpaan tulokseen sijoittuen sarjassa sijalle 17.[3][5]

Fulhamin nousu alkoi entisen pelaajan, Micky Adamsin, tultua valmentajaksi maaliskuussa 1996. Hänen johdollaan Fulham nousi kauden 1996–1967 päätteeksi. Kesällä 1997 Mohamed Al-Fayed osti seuran, palkkasi valmentajaksi Kevin Keeganin ja investoi uusiin pelaajiin. Fulham voitti 2. divisioonan 1999 ja nousi toiselle sarjaportaalle. Kaksi kautta myöhemmin Fulham voitti 1. divisioonan mestaruuden ja nousi pääsarjatasolle, Valioliigaan, 33 vuoden tauon jälkeen.[3][5]

Van der Sar ja Malbranque Fulhamissa.

Ennakolta Fulhamin odotettiin menestyvän jopa todella hyvin Valioliigassa. Moni ennusti joukkueen yltävän UEFA Cup-paikkaan, tai jopa Mestareiden liigaan. Ensimmäinen kausi oli kuitenkin pettymys. Huolimatta muutamista hyvistä otteluista ja ajoittaisista loisteliaista välähdyksistä lopullinen sijoitus sarjassa oli 13.

Seuraavalla kaudella Fulham ajautui vaarallisen lähelle putoamista ja puheenjohtaja Mohamed Al-Fayed kertoi Jean Tiganalle, että tämän sopimusta ei enää jatkettaisi kauden päätyttyä. Surkeat esitykset, jotka kulminoituivat 4–0-kotitappioon Blackburn Roversille, johtivat kuitenkin siihen, että Tigana sai lähteä jo ennen kauden päätöstä. Tigana teki seuran ennätysoston, kun hän osti Steve Marletin Olympique Lyonnaisista 11,5 miljoonalla punnalla. Hän ei kuitenkaan vastannut odotuksiin ja pelasi vain 54 ottelua kolmessa vuodessa, tehden niissä vain 11 maalia. Hänet lainattiin Olympique de Marseilleen 18 kuukaudeksi, kun Coleman otti ohjat, ja oli siellä sopimuksensa loppuun saakka.

Chris Coleman otti ohjat kauden 2002–2003 viiden viimeisen ottelun ajaksi, joista Fulham otti 10 pistettä 15 mahdollisesta. Colemanille tarjottiin pysyvä sopimus kesällä 2003 siitäkin huolimatta, että arveltiin kokemattoman Colemanin palkkaamisen johtavan Fulhamin tippumiseen sarjasta. Coleman kuitenkin vastasi epäilijöille hienosti nostamalla Fulhamin kaudella 2003–2004 yhdeksännelle sijalla Valioliigassa, joka oli samalla Fulhamin kaikkien aikojen paras sijoitus sarjassa. Tämä olisi saattanut olla parempikin sijoitus ellei joukkueelle olisi tullut kovia taloudellisia paineita myydä Louis Saha Manchester Unitediin, mistä he saivat seuran ennätyksellisen summan 13 miljoonaa puntaa. Kauden viimeisessä ottelussa Fulham voitti Boltonin 2–0 vieraissa – kolmas maali olisi nostanut joukkueen sarjassa kahdeksanneksi. Coleman onnistui kaudella 2004–2005 myös varsin mallikkaasti ja joukkue sijoittui sarjassa sijalle 13. Kausi 2005–2006 oli kuitenkin huomattavasti vaikeampi, mutta onnistui kauden kolmanneksi viimeisessä ottelussa voittamaan Wigan Athleticin 1–0 ja varmisti paikkansa sarjassa jo tässä vaiheessa. Kaudella nähtiin muun muassa voitot Chelseasta, 2–0 voitto vuoden 2005 Euroopan mestarista Liverpoolista ja 6–1 voitto West Bromwich Albionista. Fulhamin kotivire oli sarjan 6 parhaan joukkueen ulkopuolelta paras koko sarjassa, 12 voittoa 18 mahdollisesta, kun taas vieraissa joukkue oli sarjan huonoin 1 voitolla ja neljällä tasapelillä 18 ottelusta. Kauden vaikeuksista huolimatta joukkue saavutti sarjassa 12 sijan.

Fulham vaaleansinisissä Boltonia vastaan FA Cupissa 2005.

Lawrie Sanchezin ensimmäinen ottelu oli vierastappio Readingille. Kolmannessa ottelussa näytti jo siltä, että hän saisi kauan kaivattuja pisteitä Arsenalia vastaan, kun Simon Davies tasoitti ottelun 78 minuutilla, mutta Arsenal teki vielä aivan loppuhetkillä kaksi maalia ja voitti ottelun 3–1. Sanchezin seuraava ottelu oli Liverpoolia vastaan, joka lepuutti avainpelaajiaan mestareiden liigan ottelun jäljiltä. Clint Dempseyn maali toikin Sanchezille ensimmäisen voiton Fulhamin peräsimessä. Voitto yhdistettynä muihin otteluihin kierroksella pelasti Fulhamin putoamiselta. Perjantaina 11. maaliskuuta 2007 Sanchez lopetti työnsä Pohjois-Irlannin maajoukkueen valmentajan ja aloitti pysyvästi Fulhamissa. 9. kesäkuuta 2007 Sanchez teki ensimmäisen ostonsa Fulhamille, kun hän osti Diomansy Kamaran West Bromwichistä kuudella miljoonalla punnalla.

Sanchez ei saanut Fulhamia iskuun kaudella 2007–08. Joukkue ei onnistunut kääntämään otteluitaan voitoksi ja putosi sarjan häntäpäähän. Sanchez sai potkut 21. joulukuuta 2007 kun Fulham oli liigassa sijalla 18 voitettuaan vain kaksi pelaamastaan 17 ottelusta.

Roy Hodgsonin ensimmäiseksi otteluksi osui FA Cupin ottelu Bristol Roversia vastaan, joka päättyi tasan 2–2. Hodgson ymmärsi nopeasti mitä joukkueesta puuttui ja aloitti täsmähankintojen tekemisen. Ensimmäinen joukkueeseen hankittu pelaaja oli kolossimainen puolustaja Brede Hangeland joka tuli FC Kööpenhaminasta 3,5 miljoonalla punnalla. Seuraavat hankinnat olivat Leon Andreasen Werder Bremenistä, Eddie Johnson Kansas City Wizardsista, Erik Nevland FC Groningenista ja viimeisimmät hankinnat ovat Suomen maajoukkueen pitkäaikainen kapteeni Jari Litmanen[6] sekä Toni Kallio BSC Young Boysista.

Kaudella 2008-2009 hieman yllättäenkin Fulham onnistui nappaamaan kautta aikojen parhaan pääsarjasijoituksensa ja sijoittui seitsemänneksi. Samalla aukeni paikka kauden 2009-2010 Euroopan Liigaan. Hodgson johdatti joukkueensa komeaan suoritukseen ja tyylilleen uskollisena joukkue oli yksi sarjan vähiten maaleja päästäneistä joukkueista. Toisaalta taas maalinteko kangerteli välillä pahemmastikin, mutta silti joukkue onnistui napsimaan arvokkaita pisteitä lähes ottelusta, kuin ottelusta. Kovimpina saavutuksina kaudella voidaan pitää voittoja Arsenalista ja Manchester Unitedista. Kotonaan Hodgsonin suojatit hävisivät vain neljä ottelua. Saavutuksen ehkä suurimmat tekijät olivat onnistuneet hankinnat. Edellis kauden lopun täsmähankinnat saivat jatkoa keesällä 2008, kun Hodgson hankki ilmaisella siirrolla Middlesbroughista Mark Schwarzerin, joka osoittautui kaudella ehkä jopa koko sarjan kovimmaksi hankinnaksi. West Hamista tuli kaksikko Bobby Zamora ja John Paintsil 6,3 miljoonaan punnan yhteissummalla. Fredrik Stoor saapui joukkueeseen Rosenborgista, Dickson Etuhu taas Sunderlandista noin 1,5 miljoonan punnan hinnalla. Kallein hankinta oli Andrew Johnson Evertonista arvioiden mukaan 10,5 miljoonan punnan siirtosummalla.

Kaudella 2009–2010 Fulhan sijoittui Valioliigassa 12:nneksi[7]. Uudessa Eurooppa-liigassa seura eteni loppuotteluun. Sijoituttuaan alkulohkossaan AS Roman jälkeen toiseksi se kukisti pudotuspeleissä FK Šah’tar Donetskin, Juventuksen, VfL Wolfsburgin ja Hamburger SV:n. Loppuottelussa Fulham hävisi Atletico Madridille jatkoajan jälkeen 1–2.[8] Hodgson allekirjoitti Liverpool FC:n kanssa kolmivuotisen sopimuksen 1.7.2010.

Elokuun alussa 2010 Fulham nimesi lopulta Hodgsonille seuraajan tehtyään sopimuksen walesilaisen Mark Hughesin kanssa.[9] Hughesin johdolla Fulham jatkoi edellisvuosien positiivisia esityksiään ja sijoittui lopulta Valioliigan kahdeksanneksi. Sijoitus oli seuran historian toiseksi paras. Lisäksi Fulham selvisi UEFA:n fair play -joukkueena Eurooppa-liigaan kaudelle 2011−2012. Menestyksestä huolimatta Hughes erosi tehtävistään kesäkuun alussa. Hän perusteli lähtöään halulla kehittyä ja edetä omalla valmennusurallaan.[10]

Seuraa edelleen edustavat pelaajat lihavoitu.

#	Nimi	Vuodet	Ottelut	Maalit
1	Johnny Haynes	1952–1970	658	157
2	Eddie Lowe	1950–1963	511	8
3	Les Barrett	1965–1977	491	90
4	Frank Penn	1915–1934	479	55
5	George Cohen	1956–1969	459	6

• FA Cup
  • Toinen – 1975
  • Välierät – 1908, 1936, 1958, 1962, 2002

• Liigacup
  • Paras suoritus (puolivälierät) 1968, 1971, 2000, 2001, 2005

• Anglo-Scottish Cup
  • Toinen – 1975
• Intertoto Cup
  • 2002
• Eurooppa-liiga
  • Toinen – 2010

• West London Cup
  • 1886
• West London Observer Cup
  • 1891
• London Challenge Cup
  • 1910