Ftalaatit

Ftalaatit ovat ftaalihapon estereitä. Niitä valmistetaan hapon ja alkoholin esteröintireaktiolla.

Ftalaatin rakennekaava, jossa R ja R' = CnH2n+1; n = 4-15

Ftalaatteja käytetään laajalti muovien, kuten polyvinyylikloridin (PVC) pehmentämiseen.[1] PVC-muovissa on ftalaatteja tyypillisesti 16–60 %. Laajimmin käytetty ftalaatti on DEHP, ja muita yleisesti käytettyjä ja mahdollisesti terveydelle haitallisia ftalaatteja ovat DBP, BBP eli bentsyylibutyyliftalaatti, DINP ja DIDP[1]. Suomessa DEHP:stä eli di(2-etyyliheksyyli)ftalaatista suurin osa (80–90 %) käytetään muovien pehmittiminä. Viime vuosina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt ja sitä on korvattu erityisesti di-isononyyliftalaatilla (DINP) ja di-isodekyyliftalaatilla (DIDP).

Eräät ftalaatit, kuten di(2-etyyliheksyyli)ftalaatti (DEHP) ja dibutyyliftalaatti (DBP) on luokiteltu lisääntymiselle vaarallisiksi. Ftalaattien epäillään häiritsevän hormonitoimintaa[1]. Viime vuosina useita pehmeitä muovileluja on Suomessa vedetty pois markkinoilta haitallisen suurien ftalaattipitoisuuksien vuoksi.

Ftalaatteja käytetään myös elintarvikekontaktimateriaaleissa, kosmetiikassa ja saippuoissa, pakkauksissa, lääketieteellisissä laitteissa ja elektroniikassa, rakennusaineissa, liimoissa, vahoissa, tekstiileissä, maaleissa ja painomusteissa. Ftalaatteja käytetään myös lääketablettien päällystämiseen, ravintolisien viskositeetin hallintaan, geelin ja filmien muodostusaineina, stabilisaattoreina ja voiteluaineina.[1]

Ftalaatit hajoavat nopeasti ympäristössä ja elimistössä. Niiden puoliintumisaika, eli aika jona puolet yhdisteestä hajoaa, on joistakin tunneista vuorokausiin. Ftalaatit eivät siis kerry ravintoketjussa eivätkä varastoidu elimistöön. Laajan käytön vuoksi niille altistutaan kuitenkin päivittäin.[1]

Ftalaatteja
Nimi Lyhenne Kemiallinen kaava CAS No.
Butyylibentsyyliftalaatti[1] BBP C19H20O4 / 1,2-C6H4(COOCH2C6H5)(COOC4H9) 85-68-7
Di(2-etyyliheksyyli)ftalaatti DEHP, DOP C24H38O4 / C6H4(COOC8H17)2 117-81-7
Diallyyliftalaatti DAP C14H14O4 131-17-9
Dibutyyliftalaatti[1] DBP C16H22O4 / C6H4(COOC4H9)2 84-74-2
Dietyyliftalaatti DEP C12H14O4 / C6H4(COOC2H5)2 84-66-2
Di-isobutyyliftalaatti[1] DIBP C16H22O4 84-69-5
Di-isodekyyliftalaatti[1] DIDP C28H46O4 / C6H4(COO(CH2)7CH(CH3)2)2 26761-40-0
Di-isononyyliftalaatti[1] DINP C26H42O4) 28553-12-0
Di-iso-oktyyliftalaatti DIOP (C24H38O4 / (C8H17COO)2C6H4 27554-26-3
Dimetyyliftalaatti DMP C10H10O4 / C6H4(COOCH3)2 131-11-3
Dimetyylitereftalaatti C10H10O4 / C6H4(COOCH3)2 120-61-6
Di-n-heptyyliftalaatti C22H34O4 3648-21-3
Disykloheksyyliftalaatti DCP (C20H26O4 / C6H4(CO2C6H11)2 84-61-7

Ftalaattien esiintyminen ympäristössä

Ftalaatit eivät ole kemiallisesti sitoutuneita muoveihin, joten muovin laadusta ja kunnosta riippuen niitä voi irrota tuotteista kohtuullisen helposti. Ympäristössä ne hajoavat nopeasti, eivätkä ne siis yleensä kerry maaperään tai eliöihin. On kuitenkin mahdollista, että ftalaatteja päätyy myös elintarvikkeisiin. Ftalaattien pitoisuudet sisäilmassa ovat yleensä suurempia kuin ulkoilmassa ja lisäksi tiheästi asuttujen kaupunkialueiden ilmasta niitä löytyy enemmän kuin harvaan asutuilla alueilla3.

DBP, BBP, DEHP, DINP, DIDP, DIBP ja DNOP kuuluvat REACH-asetuksen rajoitettujen aineiden luetteloon (1907/2006/EC, liite XVII) ja niiden enimmäispitoisuudeksi muovituotteissa, leluissa ja lastenhoitotarvikkeissa on asetettu 0,1 painoprosenttia. Ftalaattien käyttöä on lisäksi rajoitettu tai kielletty Euroopan unionin kosmetiikka-asetuksessa (1223/2009), RoHS-direktiivissä (2011/65/EU), leludirektiivissä (2009/48/EY) ja muoviasetuksessa (10/2011).[1]

Suomessa

Suomalaiset altistuvat ftalaateille pääasiassa ravinnon kautta, mutta osaksi myös suoraan muovi- ja hygieniatuotteiden kautta.[1]

Aiheesta muualla
  1. Ftalaatit - THL Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 21.2.2023.
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.