Friedrich Martens

Friedrich Martens syntyi vuonna 1845 Pärnussa, joka tuolloin oli osa Venäjän keisarikuntaa ja Liivinmaan kuvernementtia. Martensin lapsuudesta tiedetään hyvin vähän, mutta se oli todennäköisesti hänelle vaikeaa aikaa. Sitä kuvaa se, että hän ei myöhemmin esiin tulleissa päiväkirjoissaan kirjoittanut mitään vanhemmistaan, perheestään tai lapsuudestaan.[1] Martens menetti räätälinä työskennelleen isänsä neljävuotiaana ja äitinsä yhdeksänvuotiaana, minkä jälkeen sukulaiset lähettivät hänet Pietariin Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisen kirkon yhteydessä toimineeseen orpokotiin. Martens kasvatettiin ja hän kävi koulunsa saksan kielellä.[2][3]

Historiankirjoituksessa on erilaisia näkemyksiä Martensin syntyperästä. Erityisesti virolaisissa lähteissä Martensin on esitetty olleen etnisesti virolainen. Sen sijaan varsinkin saksalaisissa lähteissä hänen on esitetty kuuluneen baltiansaksalaiseen sukuun, johon saksalaisperäiseltä kuulostava sukunimi viittaa. Virolaistaustaa puolustaa suvun heikko sosiaalinen asema – saksalaisperäiset suvut edustivat yleisesti Liivinmaan yläluokkaa. Martensin isovanhemmat olivat kuitenkin tiettävästi virolaisia talonpoikia. Saksankielisestä kasvatuksesta ja koulutuksesta etnistä syntyperää ei voida kiistattomasti päätellä. Viro on historian saatossa ollut pitkään Saksan vaikutuspiirissä, joten Martensin lapsuudessa monet virolaiset osasivat saksaa.[2][4] Martensin syntyperäistä virolaisuutta tukevaan päätelmään on päädytty kattavissa kirkonkirjoihin ja orpokotien rekisteriaineistoihin perustuvissa tutkimuksissa.[5] Heinäkuussa 1909 Postimees-lehdessä julkaistussa kuolinuutisessa Martensia kutsuttiin syntyperäiseksi virolaiseksi.[6]

Pietarissa Martens otti käyttöön venäjänkielisen nimen Fjodor Fjodorovitš, jolla hänet myöhemmin yleisesti tunnettiin. Erityisesti ranskankielisissä yhteyksissä ja julkaisuissa hänen nimensä on myöhemmin ilmaistu muodossa Frédéric Frommhold.[7]

Martensin väitöskirja vuodelta 1873.

Vaikeista lähtökohdistaan huolimatta nuori Friedrich menestyi hyvin koulussa. Hyvänä oppilaana hän pääsi siirtymään orpokodin koulusta maineikkaaseen Petrischuleen, josta hän valmistui täyden kymnaasitutkinnon suorittaneena vuonna 1863.[8] Samana vuonna hän kirjoittautui Pietarin keisarillisen yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, josta hänelle myönnettiin maisterin tutkinto vuonna 1869. Martensin maisterin tutkinnon lopputyö käsitteli oikeutta yksityiseen omaisuuteen sota-aikana. Lahjakkaana opiskelijana tunnustettu Martens lähti opintojensa aikana 1867–1868 vuodeksi opintomatkalle ulkomaille, Wienin, Heidelbergin ja Leipzigin yliopistoihin.[2][9]

Tohtorin tutkintonsa Martens sai vuonna 1873, kun hän onnistuneesti puolusti konsuleita ja konsulaarista lainkäyttöä itämaissa käsitellyttä väitöskirjaansa. Väitöskirja heijastelee tuon ajan kolonialistisia ja imperialistisia asenteita, jotka näkyvät muun muassa tavassa jakaa kansakunnat normatiivisesti sivistyneisiin ja ei-sivistyneisiin.[10] Väitöskirjassaan Martens esittää, että orientin sivistyksen taso voi nousta ainoastaan lännen harjoittaman konsulaarisen lainkäytön välityksellä.[11] Martens osoitti väitöskirjassaan ja useissa myöhemmissä kirjoituksissaan uskovansa, että kansainvälisellä oikeudella tuli hallinnoida ainoastaan eurooppalaisten tai eurooppalaisperäisten sivistysmaiden välisiä suhteita. Esimerkiksi useat Aasian ja Afrikan maat eivät hänen ajattelussaan ansainneet kansainvälisen oikeuden täysivaltaista oikeussubjektin asemaa ja oikeuksia, vaan kyseisten maiden ja sivistysmaiden välisiä suhteita tuli hallinnoida luonnonoikeuden kautta.[12][13] Martens näki, että valtion tuli kunnioittaa liberaalien arvojen mukaisia ihmisoikeuksia ja yksilönvapauksia maan sisäisesti ennen kuin se voi saavuttaa aseman kansainvälisen oikeuden subjektina.[10][13] Martensin ajattelussa sivistymättömät kansat eivät kyenneet ymmärtämään kansainvälisiä suhteita määrittäviä juridisia ja moraalisia periaatteita, joten he eivät voineet kantaa kansainvälisen oikeuden edellyttämää vastuuta.[12]

Yliopistourallaan Martens eteni Pietarin yliopiston kansainvälisen oikeuden professoriksi, jossa tehtävässä hän toimi vuosina 1873–1905. Martensin seuraaja professuurissa oli hänen oma oppilaansa Mihail Taube.[2] Tämän tehtävän ohella Martens opetti muissa arvostetuissa oppilaitoksissa. Hän esimerkiksi toimi julkisoikeuden professorin tehtävässä Pietarin keisarillisessa Aleksanterin lyseossa.[3][14]

Martens loi akateemisen uran ohella vaikuttavan uran ulkopolitiikan käytännön tehtävissä, sillä hän työskenteli vuodesta 1868 alkaen neljäkymmentä vuotta Venäjän ulkoministeriön palveluksessa. Hän toimi vuodesta 1874 lähtien ulkoministeri Aleksandr Gortšakovin lakiasiantuntijana ja myöhemmin Venäjää kansainvälisissä yhteyksissä edustaneena diplomaattina.[15] Vuonna 1881 hänet nimitettiin ulkoministeriön valtakunnanneuvoston jäseneksi. Tässä arvovaltaisessa tehtävässä Martens pysyi elämänsä loppuun saakka. Diplomaattina Martens työskenteli kolmen Venäjän keisarin, Aleksanteri II:n, Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n, alaisuudessa.[2][7][16]

Työskennellessään Venäjän ulkoministeriössä Martens osallistui Venäjän valtuutettuna käytännössä kaikkiin kansainvälisiin konferensseihin, joihin maa lähetti edustajansa. Hän esimerkiksi edusti maataan vuoden 1874 Brysselin konferenssissa ja vuodesta 1887 lähtien Punaisen Ristin kansainvälisissä konferensseissa.[3][17] Kansainvälisen oikeuden saralla 1800-luvun jälkimmäinen puolisko oli merkittävää aikaa, sillä tuolloin perustettiin ensimmäisiä hallitustenvälisiä järjestöjä ja solmittiin ensimmäiset monenkeskiset valtiosopimukset.[18] Ensimmäiset yleissopimukset koskivat erityisesti sodankäynnin sääntöjä, joiden laatimiseen myös Martens otti osaa.

Katso myös: Martensin lauseke

Venäjän delegaatio Haagin rauhankonferenssissa 1899 (Martens alarivissä toinen vasemmalta).

Martens oli keskeisessä roolissa järjestämässä Haagin rauhankonferensseja, joissa hän kuului Venäjän delegaatioon. Hän sai jopa tehtäväkseen laatia ohjelman ensimmäiseen rauhankonferenssiin, joka järjestettiin Venäjän ja keisari Nikolai II:n aloitteesta.[19] Ensimmäisessä rauhankonferenssissa vuonna 1899 Martens valittiin puheenjohtajaksi konferenssin toiseen komissioon, joka käsitteli maasodankäynnin lainsäädäntöä ja käytäntöjä määrittävän yleissopimuksen käyttöönottoa. Kyseinen sopimus oli jäänyt neuvotteluista huolimatta hyväksymättä vuoden 1874 Brysselin konferenssissa.[20]

Haagin rauhankonferenssiin osallistuneet valtiot allekirjoittivat komission valmisteleman yleissopimuksen konferenssin päätteeksi.[2][21] Sopimus oli keskeinen humanitaarisen oikeuden kehitysaskel, joka johti myöhemmin oikeuden kohteita yksityiskohtaisemmin määrittelevien Geneven sopimusten laatimiseen.[22] Martensin rooli ensimmäisessä rauhankonferenssissa oli niin huomattava, että hänen on usein todettu olleen ”Haagin konferenssin sielu”.[9][23]

Toisen komission puheenjohtajana Martens muotoili Martensin lausekkeena tunnetun kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaatteen. Lauseketta tarvittiin ratkaisemaan konferenssissa syntynyt suurvaltojen ja erityisesti Belgian edustamien pienten valtioiden välinen koko konferenssin perusteita järkyttänyt kiista, joka koski miehitysarmeijaa aseellisesti vastustaneiden siviilien (erityisesti vastarintaliikkeiden) lainsäädännöllistä asemaa.[20] Lauseke sisällytettiin vuoden 1899 rauhankonferenssin toiseen sopimukseen ja myöhemmin vuoden 1907 rauhankonferenssissa edellisen korvanneeseen neljänteen sopimukseen. Lauseke suojelee yleisiin humanitaarisiin ja julkisen omantunnon periaatteisiin vedoten aseellisen yhteydenoton osallisiksi joutuneita yksilöitä konfliktitilanteissa, joissa ei ole sovellettavissa mitään tiettyä lainsäädäntöä. Lausekkeen tarkoituksena on rajoittaa sodan osapuolten oikeutta valita sodankäyntimenetelmiä ja näin asettaa humanitaarinen minimistandardi tilanteissa, joissa lainsäädäntö jää jälkeen asetekniikan kehityksestä ja laajemmin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Lauseketta on sovellettu historian aikana useissa tapauksissa nykypäiviin saakka, mutta sen tulkinnasta ei kansainvälisen oikeuden keskusteluissa ole päästy yksimielisyyteen.[7][9][24][25][26] Lauseke on eri muodoissaan sisällytetty kaikkiin neljään vuonna 1949 laadittuun Geneven sopimukseen ja molempiin vuonna 1977 hyväksyttyyn lisäpöytäkirjaan.[26][27][28]

Vuonna 1907 järjestettyä toista Haagin rauhankonferenssia ennakoiden Martens kiersi Euroopan suuria pääkaupunkeja, joissa hän kävi keskusteluja valtioiden johtajien kanssa heidän näkemyksistään konferenssin ohjelmasta ja tavoitteista. Matkallaan hän tapasi muun muassa Vilhelm II:n, Edvard VII:n ja Victor Emmanuel III:n. Kierrosta pidettiin erittäin keskeisenä rauhankonferenssia valmistelevana eleenä Euroopassa, jonka suurten valtakuntien välillä oli tuohon aikaan perustavanlaatuisia kiistakysymyksiä. Konferenssissa Martens toimi merisodankäynnin lainsäädäntöä käsitelleen neljännen komitean puheenjohtajana. Konferenssi päätyi vahvistamaan komitean työn, joka oli tärkeä askel merellä käytävän sodankäynnin lainsäädännön määrittelemiseen.[3][29] Martensin rooli oli myös toisessa rauhankonferenssissa merkittävä, joskin olennaisesti vähäisempi kuin ensimmäisessä konferenssissa. Tämä johtui todennäköisesti hänen heikentyneestä terveydentilastaan.[7][17]

Portsmouthin rauhansopimuksen delegaattien vastaanotto vuonna 1905 (Martens alarivissä 6. vasemmalta).

Haagin rauhankonferenssien konkreettisena tuloksena perustettiin – osin Martensin aloitteesta – Haagin kansainvälisiin tuomioistuimiin kuuluva pysyvä välitystuomioistuin. Välitystuomioistuimen perustamisen valmistelusta vastasi ensimmäisessä rauhankonferenssissa kolmas komissio, jonka työhön Martens otti toisen komission puheenjohtajuuden ohella aktiivisesti osaa.[7][30] Pysyvän välitystuomioistuimen tehtäväksi annettiin valtioiden välisten sekä valtioiden ja yksityishenkilöiden välisten kansainvälisten riitojen rauhanomainen ratkaisu erityisesti välimiesmenettelyn kautta. Tuomioistuimesta tuli ensimmäinen maailmanlaajuinen ratkaisumekanismi, jonka tähtäimenä oli valtioiden välisten riitojen sovittelu. Martens onnistui myöhemmin houkuttelemaan Andrew Carnegien rahoittamaan pysyvälle välitystuomioistuimelle soveltuvat toimitilat. Carnegien 1,5 miljoonan dollarin sijoituksen ansiosta Haagiin rakennettiin välitystuomioistuimen päämajana toimiva Rauhanpalatsi, joka otettiin käyttöön vasta Martensin kuoleman jälkeen vuonna 1913. Nykyisin samassa rakennuksessa toimii pysyvän välitystuomioistuimen ohella myös kansainvälinen tuomioistuin.[9]

Martens nimitettiin välitystuomariksi kahden ensimmäisen riidan käsittelyyn, jotka tuotiin pysyvän välitystuomioistuimen käsiteltäväksi vuosina 1902 ja 1904.[7][29] Ensimmäinen tapaus oli Meksikon ja Yhdysvaltojen välillä kiistaa aiheuttanut niin kutsuttu Pious Fund -tapaus, kun taas toisessa oli kyse Saksan, Britannian ja Italian vaatimuksista Venezuelan velvollisuuteen maksaa velkansa ensisijaisesti merisaartoon ryhtyneille valtioille.[31][32]

Pysyvään välitystuomioistuimeen tuotujen tapausten lisäksi Martens toimi välittäjänä useissa muissa kansainvälisissä rauhanprosesseissa. Esimerkiksi vuonna 1891 hän oli ratkaisemassa Ranskan ja Ison-Britannian välistä kiistaa, joka koski Newfoundlandia ja sen kalastusoikeuksia. Vuonna 1897 hän puolestaan toimi ainoana välitystuomarina Britannian ja Alankomaiden välisessä Costa Rica Packet -nimisen laivan miehistön pidätyksestä juontuneessa riidassa, jonka tuomiossa esitellyt kansainvälisen oikeuden periaatteet ovat edelleen voimassa. Vuonna 1899 Martens oli puheenjohtajana välitystuomioistuimessa käsiteltäessä Venezuelan ja Britannian välistä kiistaa, jossa oli kysymys Venezuelan ja Brittiläiseen imperiumiin kuuluneen kruununsiirtomaan Brittiläisen Guayanan välisestä rajasta Orinocojoen varrella.[7][33] Venezuelan ja nykyisen Guyanan välinen raja on edelleen Martensin ehdottamilla sijoilla, joskin rauhanprosessin vaiheet ja rajan sijainti sekä välitystuomioistuimen toiminta ovat aiheuttaneet erimielisyyttä nykypäiviin saakka.[7][34] Myöhemmin Martens toimi Sergei Witten johtaman Venäjän delegaation asiantuntijana Venäjän–Japanin sodan rauhanneuvotteluissa, jotka johtivat vuonna 1905 Portsmouthin rauhansopimukseen. Martens osallistui rauhansopimuksen luonnosteluun, mutta pettymyksekseen hän ei päässyt varsinaisissa sopimusneuvotteluissa läsnä olevaksi jäseneksi.[9][35]

Kansainväliset konferenssit olivat Martensilla mahdollisuus edistää diplomaattista tavoitettaan määrittää oikeussääntöjä sodankäynnille. Sodankäynnin sääntelyn kautta pyritään lieventämään sodasta ja muista aseellisista selkkauksista aiheutuvaa, myös siviiliväestöön kohdentuvaa, inhimillistä kärsimystä. Martensin aikana asetekniikan kehitys oli saavuttanut sellaisen vaiheen, jossa rajoittamaton sodankäynti saattoi aiheuttaa erittäin laajamittaista vahinkoa sodan osapuolille.[22] Rauhanprosessien välittäjänä Martens pyrki kehittämään menettelyjä, joilla maiden väliset erimielisyydet voidaan ratkaista ilman aseellista konfliktia. Hänen diplomaattista toimintaansa määrittävä periaate oli yleisten ihmisoikeuksien puolustaminen. Martensin inhimillisyyttä korostaneessa, ajalleen radikaalissa ajattelussa kansainvälisen elämän keskiössä oli ihmisyksilö. Hänen mukaansa valtioiden voimankäytön ja pakkovallan ei tule toimia lainsäädännön perusteena, vaan myös kansainvälisen oikeuden lähtökohtana tulee olla kansalaisten kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien takaaminen.[3][29]

Martensin kuolinuutinen julkaistiin Postimees-lehdessä kesäkuussa 1909.

Friedrich Martens kuoli 20. heinäkuuta 1909 Valgan rautatieasemalla saatuaan sydänkohtauksen. Hän oli junamatkalla kesäasunnoltaan kohti Pietaria. Martens haudattiin Pietariin.[2][3] Postimees-lehdessä julkaistussa kuolinuutisessa oli seuraava teksti: ”Professori Martens, entinen Pietarin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori, ulkoministeriön pysyvä jäsen, on sähkeen mukaan kuollut Virossa Valgan rautatieasemalla 7. heinäkuuta. Edesmennyt oli syntyperäinen virolainen.”[6]

• O prave tšastnoi sobstvjennosti vo vremja voiny (1869, suom. Oikeudesta yksityisomaisuuteen sodan aikana), maisterin tutkinnon lopputyö
• O konsulah i konsul'skoi jurisdiktsii na Vostoke (1873, suom. Konsulien ja konsulaattien toimivallasta Itämaissa), väistöskirja
• Recueil des traités et conventions conclus par la Russie avec les puissances etrangeres (1874–1909, suom. Kokoelma Venäjän ja ulkovaltojen välisiä valtiosopimuksia ja yleissopimuksia)
• Vostotšnaja voina i Brjussel'skaja konferentsija 1874–1878 (1878, suom. Itämainen sota ja Brysselin konferenssi 1874–1878)
• La question Égyptienne et le droit international (1882, suom. Egyptin kysymys ja kansainvälinen oikeus)
• Sovremennoje meždunarodnoje pravo tsivilizovannyh narodov (1882, suom. Sivistyneiden kansakuntien moderni kansainvälinen oikeus)

Friedrich Martens vuoden 2014 venäläisessä postimerkissä.

Friedrich Martens oli yksi aikansa kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, jonka merkitys rauhan, humanitaarisen oikeuden ja kansainvälisen yhteisön edistäjänä on huomattava.[3][9][37] Oxfordin, Cambridgen, Edinburghin ja Yalen yliopistot ovat myöntäneet Martensille kunniatohtorin arvon.[37][38] Lisäksi hänet valittiin Ranskan instituutin ja useiden muiden yliopistollisten instituuttien jäseneksi. Vuonna 1874 Martens kutsuttiin jäseneksi vuotta aiemmin perustettuun kansainvälisen oikeuden instituuttiin (ransk. Institut de Droit International), jonka varapuheenjohtajaksi hänet myöhemmin valittiin kahteen otteeseen.[7][39] Hän oli aktiivinen instituutin jäsen ja oli kirjoittamassa useita sen nimissä annettuja julkaisuja, jotka käsittelivät muun muassa Suezin kanavan suojelualuetta (1879) ja purjehdusta kansainvälisillä joilla (1887).[2]

Martensia esitettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi jo vuonna 1901, jolloin palkinto jaettiin ensimmäisen kerran. Myöhemmin häntä esittivät eri tahot rauhanpalkinnon saajaksi kaikkina seuraavina vuosina aina vuoteen 1908 saakka. Neljällä ensimmäisellä kerralla hän päätyi ehdotusten pohjalta laaditulle lyhyelle listalle, jolta palkinnon saaja lopulta valitaan. Esitysten tekijöiden joukossa olivat muun muassa tanskalainen poliitikko Henning Matzen ja itävaltalainen oikeustieteilijä Heinrich Lammasch.[40][41] Encyclopædia Britannican 11. painoksessa vuonna 1909 ilmoitettiin virheellisesti, että Martens olisi saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1902.[16]

Virossa on vuonna 2004 perustettu Martensin perintöä vaaliva seura Martensi Selts, jonka tarkoituksena on edistää tieteen ja opetuksen kehitystä kansainvälisen oikeustieteen ja kansainvälisten suhteiden aloilla. Tarkoitusta toteuttaakseen yhdistys julkaisee näitä aloja käsitteleviä teoksia ja tieteellistä aikakausjulkaisua.[42]

Sekä Martens itse että muut käyttivät nimen edessä 1870-luvulta lähtien aatelisuuteen viittaavia von- ja de-prepositioita. On kuitenkin epäselvää, milloin ja millä tavoin hänet on aateloitu. Martensin nimeä ei ole rekisteröity Liivinmaan aatelismatrikkeleihin eikä alueen ritarikuntien kirjoihin. On pidetty mahdollisena, että henkilökohtaisen tai perinnöllisen aatelisuuden sijaan nimimuodot viittaavat Martensin korkeaan asemaan Venäjän hallinnossa.[37]

Vajaat kymmenen vuotta Martensin kuoleman jälkeen keisarillinen Venäjä joutui väistymään bolševikkien valtaannousun ja Neuvostoliiton synnyn tieltä. Kommunistisessa Neuvostoliitossa keisarin ajan diplomaattien arvostus ei ollut pelkästään positiivista, joten muun muassa Martensin kansainvälisen tason saavutuksia vähäteltiin tietoisesti. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen kunnioitus Martensin perintöä kohtaan on kuitenkin jälleen noussut erityisesti Venäjällä, jossa hänen kunniakseen on muun muassa julkaistu postimerkki vuonna 2014. Hänen alun perin vuonna 1882 ilmestyneestä oppikirjastaan on otettu Venäjällä uusintapainos vielä 2000-luvulla.[2]

Nykypäiviin saakka on huomiota herättänyt Martensin ristiriitaiselta vaikuttava asema riippumattomana kansainvälisen oikeuden oikeustieteilijänä ja toisaalta yksittäisen valtion ulkopoliittisena edunvalvojana. Martensin kärkkäänä kriitikkona mainitaan usein saksalais-amerikkalainen oikeushistorioitsija Arthur Nussbaum, joka vuonna 1952 julkaistussa artikkelissaan syytti Martensia kansainvälisen oikeuden oikeusperiaatteiden vääristelystä ja objektiivisen näkökulman puutteesta. Nussbaumin mukaan Martens ei ollut oikeustieteilijänä ja rauhanvälittäjänä riippumattomassa asiantuntija-asemassa, vaan hän ajoi Venäjän etua ja häntä jopa ohjailtiin Venäjän valtionjohdon taholta.[2][7][43] Martensin päiväkirjoista on selvinnyt, että hän kävi usein itse kamppailua juuri tämän ristiriidan parissa. Martens joutui usein vastoin omia vakaumuksiaan käyttämään oikeudellista osaamistaan kehittääkseen perusteluita despoottisenakin näkemänsä Venäjän keisarikunnan kansainvälisille toimille.[12]