Fredrik I Barbarossa

Fredrik oli Svaabian herttua Fredrik II:n ja Judith Baijerilaisen (kilpailevasta Welfin suvusta) poika, mikä teki hänestä hyväksyttävän vaihtoehdon kuninkaaksi. Vuonna 1147 Fredrikistä tuli Svaabian herttua, ja pian tämän jälkeen hän osallistui setänsä, Saksan kuningas Konrad III:n kanssa toiselle ristiretkelle. Retki oli täydellinen epäonnistuminen, mutta Fredrik erottui edukseen ja sai kuninkaan täyden luottamuksen. Vuonna 1152 kuoleva kuningas neuvoi vaaliruhtinaita valitsemaan seuraajakseen oman poikansa sijasta Fredrikin. Fredrik ajoi omaa ehdokkuuttaan voimakkaasti, ja hänet valittiin Saksan kuninkaaksi Frankfurtissa 4. maaliskuuta ja kruunattiin Aachenissa muutamia päiviä myöhemmin.

Uusi kuningas oli innokas palauttamaan keisarikuntaan Kaarle Suuren ja Otto I Suuren aikaisen mahdin[1] ja näki, että järjestyksen palauttaminen Saksaan oli välttämätön edellytys keisarin aseman vahvistamiseen Italiassa. Julistaessaan rauhan Saksaan hän antoi ruhtinaille etuja avokätisesti. Ulkomailla Fredrik puuttui Tanskan sisällissotaan Svend III:n ja Valdemar I:n välillä ja loi keskusteluyhteyden Bysantin keisari Manuel I Komnenoksen kanssa. Luultavasti näihin aikoihin Fredrik erosi vaimostaan Adelheid von Vohburgista vedoten sukulaisuuteen ja yritti turhaan saada vaimoa Konstantinopolista.

Noustessaan kuninkaaksi Fredrik oli ilmoittanut asiasta paavi Eugenius III:lle. Kruunauksesta ei vielä tuolloin sovittu. Maaliskuussa 1153 Konstanzissa sovittiin keisariksi kruunaamisen ehdoista kuurian kanssa. Sopimuksessa Barbarossa lupasi kukistaa Rooman kaupungin ja palauttaa se paavin herruuden alaiseksi. Lisäksi hän lupasi, ettei solmisi rauhaa roomalaisten tai normannien kanssa ilman paavin myöntymystä. Edelleen hän lupasi tukea paavin valta-asemaa ja vastustaa Bysantin valtapyrkimyksiä Italiassa. Paavi puolestaan lupasi kruunauksen keisariksi, tukevansa Fredrikiä valtakunnassa, julistavansa kapinalliset kirkonkiroukseen sekä osallistuvansa bysanttilaisten ajamiseen pois Italiasta. Sopimuksen taustalla oli ajankohtainen tilanne, jossa Etelä-Italian normannialueet uhkasivat siirtyä perinnön kautta Bysantille.

Barbarossan muistomerkki Thüringenissä (1890). Osa Kyffhäuserdenkmalia.

Fredrik järjesti kuusi sotaretkeä Italiaan vakiinnuttaakseen asemansa valtakunnassa. Ensimmäisellä paavi Hadrianus IV kruunasi hänet keisariksi 18. kesäkuuta 1155 Pietarinkirkossa. Välittömästi kaupungissa puhkesivat taistelut Arnold Brescialaisen johtamien tasavaltalaisten pyrkiessä vangitsemaan kaupungin herran, paavi Hadrianus IV:n. Paavin ja keisarin armeijat taistelivat kaupunkilaisia vastaan iltaan saakka. Kapinan kukistuttua keisari ei kuitenkaan lupauksensa mukaisesti palauttanut paaville kaupungin herruutta eikä jatkanut toimia normanneja vastaan. Paavin kanssa tehdyn sopimuksen rikkominen oli yksi syy tulevaan skismaan.

Fredrik lähti Italiasta syksyllä 1155 valmistelemaan vielä suurempaa retkeä. Saksa ja erityisesti Baijeri oli taas ajautunut epäjärjestykseen, mutta Fredrikin voimakkaat toimenpiteet palauttivat rauhan. Henrik Leijona sai Baijerin herttuakunnan läänityksekseen. Aiemmin Baijeria hallinnut Henrik Jasomirgott puolestaan sai hyvitykseksi Itävallan herttuakunnan.

Kesäkuussa 1158 Fredrik lähti toiselle sotaretkelle Italiaan mukanaan Henrik Leijona ja saksilaissotilaat. Milanon kapina tukahdutettiin, kaupunki valloitettiin ja taistelu paavi Aleksanteri III:n kanssa alkoi. Varsinkin oikeushistorian kannalta merkittäviä ovat ns. Roncaglian asetukset: keisari pyysi neljältä Bolognan yliopiston oikeusoppineelta näkemystä valtakunnan juridisesta tilanteesta. Oikeusoppineet totesivat, että keisarillinen oikeus ohittaa perinnäisoikeuden (ius commune). Kaupunkien tulisi myös saada keisarilta vahvistus saamilleen kuninkaallisille etuoikeuksille (regalioille).

Aleksanteri III julisti kuninkaan pannaan, ja Fredrik alkoi tukea vastapaavi Victor IV:tä. Vuoden 1162 lopulla Fredrik palasi Saksaan, missä hän esti Saksin herttua Henrik Leijonan ja muiden herttuoiden välistä konfliktia laajentumasta. Hän myös rankaisi kovalla kädellä Mainzin kaupungin asukkaita, jotka kapinoivat arkkipiispa Arnoldia vastaan. Seuraavalla retkellään Italiaan hänen oli tarkoitus valloittaa Sisilia, mutta suunnitelma ei toteutunut Fredrikin kohdattua laajaa vastarintaa erityisesti Veronan kaupunkiliiton taholta.

Tämän jälkeen Fredrik järjesti suuret juhlat Kaarle Suuren pyhimykseksi julistamisen kunniaksi Aachenissa ja palautti rauhan Reininmaalle. Lokakuussa 1166 Fredrik lähti neljännelle sotaretkelle Italiaan tukeakseen vastapaaviaan, Paschalia, ja kruunauttaakseen vaimonsa Beatricen keisarinnaksi. Retki keskeytyi, kun kulkutauti iski keisarin armeijaan ja pakotti keisarin pakenemaan Saksaan, missä hän pysyi seuraavat kuusi vuotta. Tällä kertaa Henrik Leijona oli kieltäytynyt lähtemästä sotaretkelle Fredrikin kanssa ja keskittyi riitoihinsa naapuriruhtinaiden kanssa, jatkaen levittäytymistään slaavien alueille. Fredrik ratkaisi hiippakuntia koskevia riitoja, ja keisarikunta sai feodaaliherruuden Burgundiin, Tanskaan, Böömiin, Puolaan ja Unkariin.[1] Hän myös loi ystävälliset suhteen Bysantin keisariin ja pyrki lähentymään Englannin kuningas Henrik II:n ja Ranskan kuningas Ludvig VII:n kanssa.

Vuonna 1174 Fredrik teki viidennen sotaretkensä Italiaan, jolloin Italiassa muodostettiin paavia tukeva lombardialaisliiga Fredrikiä vastaan. Kun Henrik Leijona ei suostunut tukemaan retkeä, se epäonnistui täydellisesti. Fredrik kärsi raskaan tappion Legnanon taistelussa Milanon lähellä 29. toukokuuta 1176, jossa hän haavoittui ja hetken aikaa hänen luultiin kuolleen. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa rauhanneuvottelut Aleksanteri III:n ja Lombardian kaupunkiliiton kanssa. Aleksanteri ja Fredrik tekivät sovinnon Venetsian rauhassa 1177. Keisari tunnusti Kirkkovaltion suvereniteetin ja paavi tunnusti keisarin Saksan kirkon hallitsijaksi. Lombardian kaupungit jatkoivat taisteluja vuoden 1183 Konstanzin rauhaan asti, jolloin Fredrik myönsi kaupungeille oikeuden itse valita virkamiehensä.

Fredrik lähettää pojan katsomaan, vieläkö korpit lentävät

Tehtyään rauhan paavin kanssa Fredrik lähti kolmannelle ristiretkelle (1189) Filip II:n johtaman Ranskan armeijan ja Rikhard Leijonamielen johtamien englantilaisten kanssa. Näistä kolmesta hän lähti ensimmäisenä liikkeelle, vaikka oli ilmoittautunut retkelle viimeisenä. Bysantin keisari Isaak II Angelos ei aluksi antanut Fredrikin armeijan kulkea maittensa halki, mutta taipui Fredrikin ryösteltyä hänen maataan talven ajan. Fredrik onnistui toukokuussa valtaamaan ja ryöstämään muslimien hallitseman Ikonionin kaupungin.

Fredrik ei kuitenkaan koskaan päässyt Pyhään maahan, vaan hukkui ylittäessään Salef-jokea Kilikiassa, Kaakkois-Anatoliassa. Hänen ruumiinsa yritettiin palsamoida ja viedä Saksaan haudattavaksi. Tämä kuitenkin epäonnistui, minkä vuoksi keisarin ruumiin lihat haudattiin Antiokiaan ja luut Tyyrokseen.

Fredrikin kuoleman huono-onninen ajankohta jätti ristiretkeläisten armeijan kilpailevien kuninkaiden, Filipin ja Rikhardin komentoon, mikä lopulta johti armeijan hajoamiseen. Rikhard jatkoi itään, missä hän taisteli Saladinia vastaan vaihtelevin tuloksin, mutta epäonnistui päätavoitteessaan, Jerusalemin valloittamisessa.

Fredrik on monien legendojen aihe, joista kuuluisin on nukkuvan sankarin legenda. Sanotaan, että Fredrik ei ole kuollut, vaan unessa ritareidensa kanssa Kyffhäuserin vuoressa Thüringenissä, ja kun korpit lakkaavat lentämästä vuoren ympärillä, Fredrik herää ja palauttaa Saksan sen muinaiseen suuruuteen. Tarinan mukaan hänen punainen partansa on kasvanut läpi pöydän, jonka ääressä hän istuu. Hänen silmänsä ovat puoliksi suljettuina unessa, mutta silloin tällöin hän lähettää pojan ulos katsomaan, ovatko korpit lakanneet lentämästä. Tätä legendaa Hitler käytti nimetessään Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon toisessa maailmansodassa vuonna 1941 operaatio Barbarossaksi.