Franz Conrad von Hötzendorf

Conrad von Hötzendorf nimitettiin Itävalta-Unkarin pääesikunnan päälliköksi 18. marraskuuta 1906[2] arkkiherttua Frans Ferdinandin suosituksesta. Conrad von Hötzendorf katsoi Serbian ja Italian havittelevan Itävalta-Unkarin alueita ja kannatti ennaltaehkäisevää sotaa kumpaakin vastaan.[3] Kun Italian–Turkin sota syttyi vuonna 1911, Conrad von Hötzendorf yritti painostaa ulkoministeri Alois von Aehrenthalia, jotta Itävalta-Unkari julistaisi sodan Italialle, mutta von Aerenthal ei ollut siihen halukas.[4] Hän yritti myös saada taistelulaiva SMS Szent Istvánin rakentamiseen varatun summan muutetuksi lainaksi armeijalle, joka hänen mukaansa tarvitsi sitä kipeästi. Hänen ja von Aerenthalin välisten erimielisyyksien seurauksena hänet erotettiin esikuntapäällikön tehtävästä marraskuussa 1911.[2][5]

Erottamisensa jälkeen Conrad von Hötzendorf toimi armeijan tarkastajana. Hänet kuitenkin nimitettiin uudelleen esikuntapäälliköksi 12. joulukuuta 1912.[4][2][5]

Frans Ferdinandin murhasta seuranneen niin sanotun heinäkuun kriisin aikana vuonna 1914 Conrad von Hötzendorf vaati jälleen sodan aloittamista Serbiaa vastaan.[4] Tällä kertaa hän sai ulkoministeri Leopold von Berchtoldin tuella tahtonsa läpi. Conrad von Hötzendorf oli kehittänyt Itävalta-Unkarin armeijaa kaukonäköisesti ja tukenut muun muassa uudenaikaisten tiedustelumenetelmien käyttöönottoa, kuten Emil Uzelacin komentamia ilmajoukkoja.[6] Tämä osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Liikekannallepano heinäkuussa 1914 toteutettiin monimutkaisesti ja ristiriitaisia määräyksiä noudattaen[4], eikä armeija tosiasiassa ollut valmis 28. heinäkuuta alkaneeseen sotaan.[7]

Conrad von Hötzendorfin suunnitelmana oli hyökätä sodan syttyessä sekä Serbiaa että Venäjää vastaan. Serbia piti lyödä nopealla hyökkäyssodalla. Itävaltalaiset valtasivat Belgradin kahdesti syksyllä 1914, mutta joutuivat vetäytymään kummallakin kerralla serbien tehtyä vastahyökkäyksen. Itärintamalla Conrad von Hötzendorf luotti joukkoihinsa liikaa ja käski ne hyökkämään. Hän ei kuitenkaan käskenyt valmistella hyökkäyksiä riittävästi tykistötulella eikä vaatinut ylläpitämään yhtenäistä rintamalinjaa. Venäläiset olivat yhtä hyvin varustettuja kun itävaltalaiset, mutta heillä oli ylivoima. Itävaltalaiset kärsivät suuret tappiot hyökkäyksissään ja joutuivat saarrostuksen uhkaamaksi. He joutuivat perääntymään. Näin sodan alku ei ollut lupaava itävaltalaisille. Syyskuun 1914 puoleenväliin mennessä Itävalta oli kärsinyt yhteensä yli 300 000 miehen tappiot haavoittuneina ja kaatuneina sekä 100 000 vangiksi jäänyttä. Erityisesti alemmat upseerit ja aliupseerit kärsivät pahoja tappioita, eikä menetyksiä pystytty korvaamaan sodan aikana.[8]

Itävallan itärintamalla tekemän perääntymisen yhteydessä Przemyśliin jäi piiritetyksi suurehko määrä itävaltalaisjoukkoja, joiden vapauttaminen oli Conradin tavoitteena tammikuussa 1915. Venäläiset pysäyttivät tammi–maaliskuussa kaksi itävaltalaisten hyökkäystä. Przemyśl antautui 23. maaliskuuta, ja 120 000 miestä jäi sotavangiksi. Näiden joukossa oli myös yhdeksän kenraalia. Vankien lisäksi Conradin armeija kärsi 400 000 miehen tappiot. Erityisesti kokeneemmat upseerit ja aliupseerit kärsivät pahoja tappioita. Tästä eteenpäin Itävallan armeijalla ei ollut enää kykyä käydä itsenäistä hyökkäyssotaa. Conrad von Hötzendorf ei kuitenkaan vaikuta havainneen tätä tosiasiaa.[9]

Heinäkuusta 1914 huhtikuuhun 1915 Itävalta-Unkarin kokonaistappiot olivat noin kaksi miljoonaa miestä. Lisäksi oli tiedossa, että Italia neuvotteli ympärysvaltojen kanssa sotaan liittymisestä. Tässä vaiheessa Conrad von Hötzendorf vihjasi mahdollisuudesta neuvotella rauhasta. Pitääkseen Itävallan sodassa Saksa joutui siirtämään joukkojaan länsirintamalta itärintamalle.[10] Syksyllä 1915 saksalaiset löivät itävaltalaisten ja bulgarialaisten tukemana serbit.[11] Saksan tuen avulla itärintamalla käyty sotakin kääntyi menestyksekkääksi.[3]

Italia julisti sodan Itävalta-Unkarille 23. toukokuuta 1915, mutta rintama juuttui Alpeille.[12] Conrad von Hötzendorf suunnitteli Italiaa vastaan hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli toukokuussa 1916 edetä aina Venetsiaan asti ja pakottaa Italia ulos sodasta. Hyökkäys oli alussa menestys: 40 000 italialaista jäi vangiksi, mutta hyökkäys pysähtyi ennen kuin itävaltalaiset etenivät Venetsian tasangolle.[13] Osasyynä tähän oli joukkojen siirtäminen takaisin uhattuna olleelle Venäjän-vastaiselle rintamalle.[3] Itävalta-Unkarin armeija menetti käytännössä itsenäisyytensä, kun Brusilovin hyökkäyksen jälkimainingeissa se alistettiin Saksan sotilasjohdon alaisuuteen. Tämä ärsytti Conrad von Hötzendorfia, joka alkoi puhua ”Ludendorffin ajasta” viittauksena saksalaiskenraali Erich Ludendorffiin.[14]

Conrad von Hötzendorf ylennettiin kenraalieverstiksi 23. kesäkuuta 1915 ja sotamarsalkaksi 25. marraskuuta 1916. Uusi keisari Kaarle I erotti hänet esikuntapäällikkön tehtävästä 1. maaliskuuta 1917[4][15] ja nimitti uudeksi esikuntapäälliköksi kenraali Arthur Arz von Straussenburgin.[7] Conrad von Hötzendorf toimi tämän jälkeen armeijaryhmän komentajana Italian rintamalla kesään 1918 saakka[3], minkä jälkeen Kaarle I siirsi hänet nimelliseen tehtävään kuninkaallisen henkivartiokaartin päälliköksi.[16]

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Conrad von Hötzendorf asettui Innsbruckiin, mistä muutti vuonna 1922 Wieniin.[16] Hän kirjoitti muistelmateokset Mein Anfang 1878–82 (”Alkuni”, 1925) ja Aus meiner Dienstzeit 1906–18 (”Palvelusajaltani”, viitenä osana 1921–1925).[3] Hän kirjoitti joulukuussa 1924, että olisi ollut parempi, että Itävalta-Unkarin valtio olisi kuollut keisari Frans Joosefin mukana jo vuonna 1916, sen sijaan että oli sinnitellyt kaksi vuotta pidempään.[14]

Franz Conrad von Hötzendorfin hautamonumentti Wienissä

Conrad von Hötzendorf kuoli Bad Mergentheimissa Württembergissä Saksassa 25. elokuuta 1925.[16] Hänet haudattiin surumarssin jälkeen Wienin Hietzingin hautausmaalle.[2]