Frank Zappa

Frank Vincent Zappa[1] (21. joulukuuta 1940 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat – 4. joulukuuta 1993 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen muusikko ja säveltäjä, joka tunnettiin populaarimusiikin omaperäisimpiin kuuluvana persoonana, sähkökitaristina, tuotteliaana lauluntekijänä, laulajana ja yhtyeenjohtajana. Lisäksi hän ohjasi musiikkielokuvia. Zappa käsitteli satiirisissa lauluteksteissään usein yhteiskunnallisia aiheita. Zappa oli myös merkittävä sähkökitaristi ja hän julkaisi kaikkiaan viisi instrumentaalista soolokitaralevyä. Zappa teki töitä myös kamarimuusikkojen ja sinfoniaorkesterin kanssa.lähde?

Frank Zappa
Frank Zappa lavalla vuonna 1977
Frank Zappa lavalla vuonna 1977
Henkilötiedot
Syntynyt21. joulukuuta 1940
Kuollut4. joulukuuta 1993 (52 vuotta)
Ammatti Muusikko, säveltäjä
Muusikko
Aktiivisena 1955–1993
Tyylilajit Rock, jazz, taiderock, progressiivinen rock, fuusiojazz, klassinen musiikki, huumorirock, psykedeelinen rock, doo-wop, konkreettinen musiikki (useita eri tyylilajeja)
Soittimet Laulu, kitara, basso, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet, rummut, vibrafoni, Synclavier
Yhtyeet The Mothers of Invention
Levy-yhtiöt Warner Bros. Records, Zappa Records, Rykodisc, DiscReet, Verve Records, Straight (käännä suomeksi), Bizarre Records ja Barking Pumpkin Records
Aiheesta muualla
www.zappa.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]

Zappan tuotannolle on ominaista suuri vaihtelevuus. Zappa itse oli kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista ja kuunteli eri tyylejä modernista taidemusiikista doo wopiin. Suurimpina innoittajinaan hän piti Edgard Varèsea sekä Igor Stravinskialähde?. Samoin rhythm and blues oli hänelle erityisen tärkeää. Useimmat Zappan tunnetuimmista levyistä sisältävät joko humoristista ja samalla kokeellista rockia tai sitten jazz-vaikutteista instrumentaalirockia.lähde?

Vaikka Zappa oli tupakoitsija, hänet tunnettiin alkoholi- ja huumekielteisen elämäntavan puolestapuhujana aikana, jolloin päihteet kuuluivat monien muusikoiden ja yhtyeiden arkeen. Zappa kuoli eturauhassyöpään vuonna 1993.[2]

Zappa tuli tunnetuksi kulttiyhtye The Mothers of Inventionin perustajana ja johtajana. Jo Mothersin ensimmäinen vuonna 1966 ilmestynyt levy Freak Out! oli erittäin kunnianhimoinen ja kokeellinen. Paul McCartney on sanonut kyseisen levyn olleen yksi keskeisiä inspiraation lähteitä Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -albumille. Mothers of Inventionia onkin syystä kutsuttu ensimmäiseksi underground-yhtyeeksilähde?. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi nopeaa tahtia, usein useampia vuodessa, eikä loppua näkynyt, ennen kuin Zappa sairastui eturauhassyöpään 1980-luvun lopussa. "Hänen kuoltuaan ei ole ilmaantunut ketään, joka taitaisi sekä klassisen musiikin kaanonin että populaarimusiikin lajit ja kykenisi leikittelemään niillä kaikilla yhtä omaperäisesti", luonnehti Helsingin Sanomien kriitikko.[3]

Lapsuus

Frank Zappa syntyi Marylandin Baltimoressa 21. joulukuuta 1940. Hänen isänsä oli Francis Zappa, joka oli kotoisin Sisiliasta ja jolla oli kreikkalaista ja arabitaustaa, Frankin äiti oli Rose Marie Colimore joka oli italialais-ranskalaista sukujuurta. Frank oli nelilapsisen perheen vanhin. Hänellä oli kaksi veljeä ja yksi sisko.[4] Tammikuussa 1951 hänen perheensä muutti länsirannikolle Frankin astman takia. Uusi koti sijaitsi Kalifornian Montereyssä. 1950-luvun alkupuolella perhe muutti useampaan kertaan. Ensin Pomonaan, sieltä El Cajoniin ja lopuksi San Diegoon.lähde?

Zappan varhaislapsuuden aikana hänen isänsä, joka oli kemisti ja matemaatikko, työskenteli Edgewood Arsenal -nimisen yhtiön kemiallisten aseiden yksikössä. Perheen koti oli lähellä yhtiön laitosta, minkä vuoksi isä piti aina käsillä kaasunaamareita onnettomuuden varalta. Tämä askarrutti nuorta Zappaa, jonka myöhemmissä töissä on paljon viittauksia tauteihin, biologisiin aseisiin sekä muihin salaiseen sotateollisuuteen liittyviin asioihin.lähde?

Zappan ensimmäiset musiikkiin liittyvät ostokset olivat rhythm and blues -singlejä. Näistä muodostui vähitellen suuri kokoelma, jota Zappa keräsi koko elämänsä ajan.[5] Hän oli varsinaisen musiikin lisäksi innostunut äänistä niiden itsensä vuoksi, erityisesti rumpujen ja perkussiivisten soittimien tuottamista äänistä. 12-vuotiaana hän sai virvelirummun ja alkoi opiskella orkesterin lyömäsoittajan tehtävien perusteita.[6] 13-vuotiaana alkoi Zappan kiinnostus moderniin taidemusiikkiin,[7] kun hän luki LOOK nimisestä lehdestä jutun Sam Goody nimisestä levykauppaketjusta, jonka omistaja kehuskeli pystyvänsä myymään omituisia levyjä kuten Edgard Varèsen koottuja töitä.[8] Lehtijutussa myös kerrottiin Varèsen perkussiivisesta sävellyksestä Ionisation, jota kuvailtiin "rumpujen ja muiden epämiellyttävien äänien sekamelskaksi". Lehden luettuaan Zappa päätti hankkia käsiinsä Varèsen musiikkia. Kesti kuitenkin yli vuoden ennen kuin Zappa lopulta löysi Varèsen levyn. Zappa sai kauppiaan myymään hänelle levyn näytekappaleen tingittyyn hintaan.[8] Näin alkoi Zappan läpi elämän kestänyt kiinnostus nykymusiikkiin.lähde?

Zappa kasvatti tuntemustaan musiikin alalla kuuntelemalla modernin taidemusiikin säveltäjiä, kuten Varèsea, Igor Stravinskyä, Anton Weberniä sekä näiden lisäksi rhythm and bluesia, doo wopia ja tuon ajan jazzia. Hänen oma monietninen taustansa ja Los Angelesin alueen kirjava kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö olivat omiaan johdattelemaan Zappaa virallisten instituutioiden ulkopuolisen kokeilevan taiteen ("outsider art") pariin.[9] Koko uransa ajan Zappa oli epäluuloinen ja avoimen kriittinen valtavirran yhteiskunnallisia, poliittisia ja musiikillisia suuntauksia kohtaan, ja hän yhtenään kritisoi kulloinkin muodissa olleita populaarimusiikin virtauksia, kuten psykedeelistä musiikkia, purkkapoppia, rock oopperaa ja diskoa, erityisesti näiden kaupallisimpia ilmentymiä.lähde?

Vuonna 1955 Zappan perhe asettui Kalifornian Lancasteriin, joka oli pieni ilmailuun ja maatalouteen keskittyvä kylä lähellä Mojaven aavikkoa ja San Gabrielin vuoria. Zappa sai äidiltään huomattavaa tukea musiikillisten harrastuksiensa kehittämiseen. Vaikka äiti ei pitänyt Varèsen musiikista, hän soi pojalleen 15-vuotislahjaksi luvan soittaa kaukopuhelun New Yorkissa asuvalle säveltäjälle.[8] Pojan epäonneksi Varèse oli tuolloin Euroopassa, joten hän joutui tyytymään keskusteluun säveltäjän vaimon kanssa. Varèse lähetti myöhemmin Zappalle kirjeen, jossa hän kiitti poikaa häneen kohdistuneesta mielenkiinnosta ja kertoi tekeillä olevasta sävellyksestään nimeltä "Déserts", mikä innosti aavikon lähellä asuvaa Zappaa kovasti. Kaksi säveltäjää eivät kuitenkaan koskaan tavanneet Varèsen kutsusta huolimatta, koska tämä kuoli jo vuonna 1965. Saamastaan kirjeestä Zappa kuitenkin sai itselleen aarteen loppuelämäkseen.[7][10]

Uran alku

Zappa aloitti uransa muusikkona soittamalla rumpuja. Opiskellessaan San Diegon Mission Bay High Schoolissa hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä nimeltä The Ramblers.[6] Vaikka Zappa myöhemmin keskittyi kitaraan ja lauluun, oli hän uransa loppuun saakka hyvin viehättynyt musiikin rytmiikasta ja lyömäsoitinosuuksista. Hän pyrkikin saamaan aina yhtyeisiinsä mahdollisimman taitavat rumpalit ja perkussionistit. Lisäksi hänen töissään, esimerkkinä alun perin pelkälle rumpusetille laaditussa "The Black Pagessa", näkyvät hänen käyttämänsä monimutkaiset rytmiset rakenteet, joihin kuuluvat rajut temmonvaihdokset ja tiivis perkussiosovitus.[11][12]

Vuonna 1956 Zappa tapasi Don Van Vlietin opiskellessaan Antelope Valley High Schoolissa. Heistä tuli hyvät ystävät ja he antoivat toisilleen paljon vaikutteita. Myöhemmin Vliet tuli tunnetuksi kuuluisana muusikkona, joka käytti nimeä Captain Beefheart.[13] Zappa tuotti vuonna 1969 Beefheartin tunnetuimman levyn, Trout Mask Replican, ja Beefheart on mukana Mothers-yhtyeen vuoden 1975 livealbumilla Bongo Fury. Yhteisprojektien jälkeen Zappa ja Beefheart eivät enää tapailleet toisiaan, mutta pitivät yhteyttä kirjeitse.[14]

1950-luvun puolivälissä Zappa soitti rumpuja The Blackouts -nimisessä yhtyeessä.[15] Yhtye oli etnisesti kirjava kokoonpano, jossa mukana oli jo Zappan tulevan Mothers-yhtyeen jäsen, Euclid James "Motorhead" Sherwood. Vuonna 1957 Zappa hankki ensimmäisen kitaransa. Hänen varhaisia esikuviaan ja vaikutteenantajiaan olivat Johnny "Guitar" Watson, Howlin' Wolfin yhtye sekä Clarence "Gatemouth" Brown.[16] Zappa kehitti oman persoonallisen lähestymistapansa kitaransoittoon. Omituisesta tyylistään huolimatta hän vakiinnutti asemansa taitavana kitaristina[17][18] etenkin improvisaatiokykyjensä johdostalähde?.

Zappa kiinnostui säveltämisestä ja sovittamisesta ollessaan high schoolissa. Hän kirjoitti, sovitti ja johti koulunsa orkesterin kanssa laatimiaan avantgardesävellyksiä.[19] Perheensä alituisen muuttamisen vuoksi hän kävi kuutta eri high schoolia. Zappa ei viihtynyt hyvin koulun oppitunneilla ja häiritsi usein muita oppilaita tempuillaan.[20] Hän valmistui Antelope Valley High Schoolista 1958. Myöhemmin hän muisti kahta musiikinopettajaansa mainitsemalla heidät nimeltä levynsä kansitiedoissa.[21] Hän lopetti opintonsa yhteen lukukauteen ja suhtautui siitä lähtien muodolliseen opinkäyntiin ylenkatsovasti. Omat lapsensa hän otti koulusta 15-vuotiaina, eikä suostunut rahoittamaan heidän jatko-opintojaan.[22]

Zappa muutti pois kotoa 1959 pieneen huoneistoon Los Angelesin Echo Parkissa. Hän opiskeli hetken yliopistossa, jossa tapasi Kathryn J. "Kay" Shermanin. Pariskunta muutti asumaan yhteen Ontarioon ja meni naimisiin vuoden 1960 joulukuussa.[23] Samoihin aikoihin Zappa työskenteli lyhyesti mainosalalla. Mainosura ei kestänyt kauan, mutta työ opetti hänelle myynninedistämisen lainalaisuuksia.[24] Koko uransa ajan Zappa oli kiinnostunut töidensä visuaalisesta ilmeestä, suunnitteli osan levyjensä kansista ja ohjasi itse yhtyeensä elokuvat ja videot.lähde?

1960-luku

Oma studio

Zappa yritti tienata elantonsa soittajana ja säveltäjänä esiintymällä yökerhoissa usein The Blackouts yhtyeen eri kokoonpanojen kanssa.[25] Keikkoja tuottoisammaksi osoittautuivat kuitenkin Zappan ensimmäiset ammattimaiset levytykset, jotka olivat musiikit kahteen halpaelokuvaan, The World's Greatest Sinner (1962) sekä Run Home Slow (1965). Näistä ensimmäinen levytettiin vuonna 1961 ja oli näyttelijä-tuottaja Timothy Careyn tilaama. Työssä käytetään teemoja, joita voi kuulla myös Zappan myöhemmillä levyillä.[26] Jälkimmäinen työ levytettiin 1963 ja sen oli alun perin tilannut eräs Zappan high school opettajista jo vuonna 1959, joten Zappalla oli ollut vuosia aikaa työskentelyyn ennen levytystä.[27] Katkelmia tästä työstä voidaan kuulla Zappan kuoleman jälkeen julkaistulla levyllä The Lost Episodes (1996). 1960-luvulla Zappa sävelsi ja tuotti monia kappaleita paikallisille esiintyjille. Näihin kuului esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Ray Collins sekä tuottaja Paul Buff, joka omisti pienen itse tekemällään 5-raitanauhurilla varustetun studion Kalifornian Cucamongassa. Tuohon aikaan studioissa työskenneltiin yleensä vielä mono- tai kaksiraitanauhureilla.[28] Vaikka Zappa ei vielä saavuttanut kummempaa kaupallista menestystä, hän sai tarpeeksi rahaa järjestääkseen omaa musiikkiaan esittävän konsertin vuonna 1963. Kyseinen konsertti myös nauhoitettiin ja lähetettiin radiossa.[29]

Säveltämisestä saaduilla tuloilla Zappa osti Paul Buffin Pal Studion ja vaihtoi sen nimeksi "Studio Z". Avioliiton alkaessa hajota vuoden 1963 lopulla Zappa muutti studioonsa ja alkoi tehdä siellä työtä 12 tuntia päivässä kokeillen eri nauhoitustekniikoita. Hän jatkoi ahkeraa studiotyöskentelyä läpi koko uransa.[30] Koska muut artistit käyttivät studiota vain vähän, Zappa suostui vuoden 1965 maaliskuussa 100 dollarin tarjoukseen tehdä kaksimielinen "eroottinen" ääninauha asiakkaansa polttaribileisiin. Kyseinen asiakas osoittautui kuitenkin poliisin siveysosaston valeostajaksi, ja Zappa tuomittiin pornografian tuottamisesta vankilaan kymmeneksi päiväksi.[31] Tapaus jätti Zappaan pysyvän jäljen vahvistaen hänen luontaista auktoriteettienvastaisuuttaan.[32] Kotietsinnässä Zappa menetti studiossa tekemiään nauhoituksia, eikä hänellä ollut enää varaa maksaa paikan ylläpitoa.[33]

The Mothers of Invention

Vuonna 1965 Ray Collins pyysi Zappaa liittymään kitaristiksi rhythm and blues -yhtyeeseen The Soul Giants[4]. Zappa suostui pyyntöön ja otti pian yhtyeen ohjat omiin käsiinsä. Hän laittoi muut jäsenet soittamaan laatimiaan sävellyksiä, jotta yhtye voisi saada levytyssopimuksen.[34] Äitienpäivänä yhtyeen nimeksi vaihdettiin "The Mothers". Ryhmä sai lisää keikkoja saatuaan managerikseen Herb Cohenin ja he saivat vähitellen huomiota Los Angelesin undergroundpiireissä.[35] Vuoden 1966 alussa huipputuottaja Tom Wilson kiinnitti huomiota yhtyeeseen, kun he soittivat vuoden 1965 Los Angelesin mellakoista kertonutta kappaletta "Trouble Every Day".[36] Wilson oli tuottanut Bob Dylanin ja Simon & Garfunkelin levyjä ja oli saanut huomiota myös, koska oli afroamerikkalainen ja toimi silti suuren popmusiikkiyhtiön tuottajana. Wilson hankki Mother-yhtyeelle sopimuksen MGM-levy-yhtiön The Verve-merkille, joka oli saanut suurta mainetta aikaisempien vuosikymmenien jazzlevyillään, ja joka yritti tuolloin laajentaa alaansa kokeellisemman pop- ja rockmusiikin pariin. Verve vaati, että yhtyeen nimi muutetaan muotoon "The Mothers of Invention", koska aikaisemman nimen "Mother" voitiin tulkita lyhennökseksi kirosanasta "motherfucker" ja sen katsottiin epäsovinnaisuutensa lisäksi nostavan epäilyjä artistien kyvyistä.[37]

Wilson pääasiallisena tuottajanaan The Mothers of Invention levytti studiomuusikoiden kanssa uraauurtavan kaksoisalbumin Freak Out! (1966), josta tuli samalla kunnianhimoinen lähtölaukaus Zappan pitkälle diskografialle. Levy sekoitti keskenään rhythm and bluesia, doo-woppia sekä kokeellisia äänimaisemia, jotka heijastelivat Los Angelesin "friikkien" tuon ajan alakulttuuria.[38] Levyn myötä Zappasta tuli rockmusiikin uusi radikaali ääni, joka nähtiin vastalääkkeenä amerikkalaiselle kulutuskulttuurille.[39] Levyn sanoitukset ylistivät epäsovinnaisuutta, halvensivat auktoriteetteja ja sisälsivät lisäksi dadaistisia elementtejä. Levylle mahtui kuitenkin myös pari tavanomaista rakkauslaulua.[40] Levy oli lähinnä Zappan säveltämä, kuten myöhemmät levytkin, ja hänellä oli täysi valta päättää sovituksista ja muista musiikillisista ratkaisuista. Jotkut levyllä soittavista studiomuusikoista olivat hämmentyneitä siitä, että joutuivat opettelemaan kappalerakenteita kaavioista ja soittamaan Zappan ohjatessa muusikkoryhmää. Yleensä poplevyjä tehdessä ei menetelty näin tarkasti.[41] Wilson järjesti yhtyeelle kaikki tarvittavat taloudelliset resurssit.[42]

Debyyttialbumin levytysten aikaan Zappa muutti Los Angelesin Laurel Canyoniin levyllä esiintyvän ystävänsä Pamela Zarubican kanssa.[41] Talosta tuli kohtaamispaikka monille Los Angelesin muusikoille ja jengiläisille.[43] Talossa kuljeksi paljon huumeidenkäyttäjiä ja Zappakin kokeili muutaman kerran marihuanaa, saamatta siitä kuitenkaan miellyttäviä tuntemuksia.[44] Ensilevyn tiimoilta seurasi lyhyt promootiokiertue, jonka jälkeen Zappa kohtasi Adelaide Gail Sloatmanin, johon hän rakastui "muutamissa minuuteissa". Sloatman muutti Zappan asuntoon kesän aikana.[34] He menivät naimisiin vuonna 1967lähde?.

Seuraavat levyt

Wilson toimi tuottajana myös Mothersien seuraavalla levyllä, Absolutely Free (1967), joka levytettiin vuoden 1966 marraskuussa ja miksattiin myöhemmin New Yorkissa. Levyllä yhtyeeseen oli liittynyt lisää jäseniä ja debyyttilevyä useammin sävellykset edustivat nyt Zappan persoonallista tyyliä, jossa käytetään esimerkiksi lukuisia rytminmuutoksia kappaleissa, jotka ovat alun perin parsittu kokoon erillisistä osasista.[45] Kappaleiden teemana oli yhä amerikkalaisen yhteiskunnan tekopyhyyden ja sovinnaisuuden kritisointi, mutta sanoitukset kertovat myös ihmisistä, jotka kamppailivat vallitsevaa asennoitumista vastaan. "Olemme satiirikkoja ja tarkoituksenamme on satirisoida kaikkea", Zappa selitti.[46] Samaan aikaan Zappa levytti materiaalia itse tuottamalleen levylle, johon tulisi hänen orkesterisävellyksiään. Sopimusteknisistä syistä näitä ei julkaistu ennen vuoden 1967 loppupuolta. Omalla nimellä tehdyllä levyllään Zappa sai mahdollisuudet päättää levyn sisällöstä vielä entistä vapaammin ja hän otti mukaan esimerkiksi improvisoitua dialogia[1]). Lopulta vuonna 1968 julkaistun levyn nimeksi tuli Lumpy Gravy.[47] Levy oli vielä aikaisempia selvästi kunnianhimoisempi,[48] ja äänieditoinnin avulla siinä yhdistyivät orkesterin esittämät teemat, puhuttu materiaali, sekä sähköisesti aikaansaadut äänet.[49]

The Mothers of Invention keikkaili New Yorkissa vuoden 1966 lopulla, ja he onnistuivat solmimaan sopimuksen Garrick Theatren kanssa pääsiäisenä 1967. Tämä poiki menestyksekkäitä esiintymisiä ja lopulta sopimusta jatkettiin puolen vuoden mittaiseksi.[50] Tämän seurauksena koko yhtye muutti New Yorkiin.[47] Esitykset Garrick Theatressa olivat yhdistelmä improvisoituja kohtauksia, joissa yhtyeen jäsenet esittelivät omia taitojaan, sekä Zappan säveltämän musiikin soittamista. Zappa johti esitysten kulkua käsimerkein.[51] Näytöksissä nähtiin myös vierailevia esiintyjiä ja lisäksi yleisön osallistumisesta tuli pysyvä osa esityksiä.[52]

New Yorkista käsin yhtye teki ensimmäisen Euroopan kiertueensa ja levytti 1960-luvun tärkeimpänä pidetyn albuminsa, We're Only in It for the Money, joka julkaistiin vuonna 1968.[53] Levyn tuottajaksi merkittiin nyt Zappa, Wilsonin toimiessa kuitenkin edelleen mukana studiossa. Tästä eteenpäin Zappa tuotti kaikki Mothersien, kuten myös omat levynsä, itse. We're Only in It for the Money sisälsi populaarimusiikissa ennen kuulumattoman luovaa äänen editointia ja tuotannollisia keinoja. Levyn kappaleet satirisoivat häikäilemättömästi tuolloin muodikasta hippiliikettä.[54] Albumin kansi on tunnettu, koska se on parodia The Beatlesien Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band levyn kansikuvasta. Tähän liittyi kuitenkin lakiteknisiä kysymyksiä, joiden ratkaisemattomuuden vuoksi varsinainen kansikuva laitettiin levyn sisäkannelle ja etukanteen tuli muita kuvia yhtyeen jäsenistä.[55] Mothersien seuraava levy, Cruising with Ruben & the Jets (1968), keskittyi doo-wopin parodioimiseen. Kriitikot ja muut kuuntelijat eivät osanneet päättää, oliko levy kohdettaan ylistävä vai satirisoiva.[56] Zappa kertoi ajatelleensa tekevän kuten Stravinsky neoklassisella kaudellaan, joka otti vanhemmasta musiikista muotoja sekä kliseitä ja väänteli niitä mielensä mukaan.[57]

New Yorkissa ollessaan Zappa oli alkanut nauhoittaa säännöllisesti omat esiintymisensä.[58] Vuoden 1969 tupla-albumillaan Uncle Meat hän yhdistelee kappaleessa "King Kong" materiaalia studio- ja liveäänitteistä. Tämä oli mahdollista suhteellisen helposti 1960-luvun studiotekniikallakin, koska Zappa käytti live-esiintymisissä mahdollisimman tarkkaa soittimien viritystä ja musiikin tempoa.[59] Myöhemmin hän yhdisteli eri sävellysten eri äänityksistä kokonaan uusia teoksia riippumatta alkuperäisten äänitysten temposta. Hän kutsui tätä tekniikkaa nimellä xenochrony.[48][59] Zappa kehitti myös lähestymistavan säveltämiseen, jota hän kutsui "käsitteelliseksi jatkumoksi". Tämä tarkoitti, että jokainen projekti tai levy oli osa suurempaa projektia. Kaikki musiikki liittyi jollain tapaa yhteen ja eri teemat ja sanoitukset saattoivat esiintyä useissa eri muodoissa tai eri levyillä. Vihjeitä käsitteellisestä jatkuvuudesta on löydettävissä pitkin Zappan koko tuotantoa.[58] 1960-luvun loppupuolella Zappa myös kehitti uransa taloudellista puolta. Hän perusti manageri Herb Cohenin kanssa Warner Recordsin alla toimineet levymerkit Bizarre Records ja Straight Records, joiden avulla hän pyrki rahoittamaan projektinsa ja saamaan niihin tarvittavan määräysvallan.lähde?

The Mothers hajoaa

Zappa palasi yhtyeineen ja vaimoineen Los Angelesiin vuoden 1968 kesällä. Aluksi hän asui Laurel Canyon Boulevardilla sijainneessa talossa, mutta hankki saman vuoden syksyllä asunnon Woodrow Wilson Driveltä.[60] Siellä hän asuikin kuolemaansa asti. Huolimatta Euroopassa yhtyettä kohdanneesta suuresta suosiosta, taloudellinen tilanne oli tiukka.[61] Vuonna 1969 yhtyeessä oli yhdeksän jäsentä, ja Zappa tuki heitä omista rojalteistaan riippumatta siitä, oliko yhtye aktiivinen vai ei. Vuoden lopussa Zappa joutui lopettamaan koko yhtyeensä taloudellisten kustannusten takia. Vaikka tämä aiheutti katkeruutta yhtyeen jäsenissä,[62] jotkut heistä palasivat myöhemmin Zappan riveihin. Jäljelle jääneet Mothersien äänitykset tältä kaudelta on julkaistu levyillä Weasels Ripped My Flesh (1970) ja Burnt Weeny Sandwich (1970).lähde?

Mothers of Inventionin lakkautettuaan Zappa julkaisi ehkä tunnetuimman soololevynsä, jonka nimeksi laitettiin Hot Rats (1969).[63][64] Levyllä Zappa soitti ensimmäistä kertaa pitkiä kitarasoolojaan. Levyn aloittaa yksi Zappan tunnetuimmista sävellyksistä, "Peaches En Regalia".[65] Levyllä soittavat monet jazz-, blues- ja R&B-muusikot, joihin kuuluivat esimerkiksi viulisti Don "Sugarcane" Harris, rumpali John Guerin, Mothersissakin soittanut multi-instrumentalisti Ian Underwood, basisti Shuggie Otis, sekä Captain Beefheart. Levystä tuli hyvin suosittu Englannissa[66] ja se vaikutti suuresti tuolloin aluillaan olevaan jazz-rock-suuntaukseen.[64][65]

1970-luku

200 Motels ja uusi The Mother of Invention

Mothers of Inventionin levyjen ja keikkojen lomassa Zappa sävelsi materiaalia sinfoniaorkesterille. Hän teki sopimuksen kuuluisan kapellimestari Zubin Mehtan kanssa vuoden 1970 toukokuussa järjestettävästä konsertista, jossa Mehta johtaisi rockyhtyeellä vahvistettuja Los Angelesin Filharmonikkoja. Tämän 200 Motels nimisen projektin musiikki oli Zappan mukaan laadittu kolmen vuoden aikana lähinnä kiertueen varrelle sattuneissa motelleissa.[67] Vaikka konsertti oli onnistunut, Zappa ei kokenut työskentelyä sinfoniaorkesterin kanssa miellyttäväksi.[57] Tämä ongelma tuli toistumaan hänen urallaan myöhemminkin, ja hän usein tunsi, ettei klassisen musiikin orkesterin palkkaamiseen käytetyt rahat tuottaneet odotetunlaista tulosta.[68]

Myöhemmin samana vuonna Zappa perusti The Mothersin uuden kokoonpanon. Siihen kuului brittiläinen rumpali Aynsley Dunbar, jazzkosketinsoittaja George Duke, Ian Underwood, basisti ja rytmikitaristi Jeff Simmons sekä kolme jäsentä The Turtles yhtyeestä: basisti Jim Pons ja laulajat Mark Volman ja Howard Kaylan, jotka sopimusteknisistä syistä käyttivät nimeä "The Phlorescent Leech and Eddie" ja "Flo & Eddie".[69]

Tämä kokoonpano teki ensiesiintymisensä Zappan seuraavalla soololevyllä, Chunga's Revenge (1970),[70] jota seurasi kaksoisalbumi elokuvaan 200 Motels (1971). Jälkimmäisellä levyllä mukana oli Royal Philharmonic Orchestra, The Mothers sekä Ringo Starr, Theodore Bikel ja Keith Moon. Zappan ja ohjaaja Tony Palmer yhdessä ohjaama elokuva kuvattiin yhdessä viikossa Lontoon lähettyvillä.[71] Elokuva käsitteli rockmuusikon elämää ja erityisesti kiertue-elämää.[72] Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton.[71] Elokuvan musiikki oli pitkälle orkesterin soittamaa. Zappan suhde klassisen musiikin maailmaan koki kuitenkin ennen kuvausten alkua taas kolauksen, kun hänen suunnittelemansa konsertti Royal Albert Hallissa peruttiin. Syynä peruuntumiseen oli, että Albert Hallin edustajat eivät olleet tyytyväisiä laulujen sanoitusten alatyylisiin ilmaisuihin. Konsertin peruuntuminen tiesi Zappalle rahojen hukkaan menoa sekä tärkeiden harjoitusmahdollisuuksien menetystä. Myöhemmin vuonna 1975 hän hävisi oikeudessa Royal Albert Hallille syytettyään sitä sopimuksen rikkomisesta.[73]

200 Motels -elokuvan jälkeen Zappa lähti yhtyeineen kiertueelle, jolta julkaistiin kaksi konserttitaltiointia, Fillmore East – June 1971 sekä Just Another Band From L.A., joista jälkimmäinen sisältää 20-minuuttisen rockoopperaa satirisoivan raidan "Billy the Mountain". Kyseisessä teoksessa on kuultavissa yhtyeen esiintymisille ominainen teatraalisuus. Kappaleita käytettiin 200 Motels -elokuvan kohtauksissa ja kiertueella sattuneisiin kommelluksiin perustuvien sketsien luomiseen.[74] Ensin mainitun livelevyn tekemisen aikoihin Zappa esiintyi Yoko Onon ja John Lennonin kanssa. Tästä kohtaamisesta on kuultavissa pätkiä vuonna 1992 julkaistulla levyllä Playground Psychotics.lähde?

Vastoinkäymisiä ja Wazoo-orkesterit

Joulukuussa 1971 Zappaa kohtasi kaksi vakavaa vastoinkäymistä. Keikalla Montreux'n kasinolla Sveitsissä yhtyeen varusteet tuhoutuivat, kun joku yleisöstä ampui valoraketin sisätiloissa sytyttäen koko paikan tuleen.[75] Tämä tapaus jäi elämään Deep Purplen kappaleen Smoke on the Water sanoituksissa. Viikkoa myöhemmin The Mothers soitti Lontoon Rainbow Theatressa käyttäen vuokrattuja soittimia. Encoren aikana yleisöstä tullut mies nimeltä Trevor Howell tönäisi Zappan esiintymislavalta orkesterimonttuun, mistä oli seurauksena vakavia luunmurtumia, vammoja päähän, selkään, jalkoihin ja kaulaan. Kurkunpään musertuma aiheutti sen, että Zappan ääni putosi suuren terssin verran alaspäin.[75] Onnettomuuden jäljiltä hän oli pitkään pyörätuolissa eikä voinut keikkailla puoleen vuoteen. Palattuaan lavoille vuoden 1972 syyskuussa hänellä oli yhä jalkatuki, eikä hän voinut seistä lavalla yhtäjaksoisesti kovin pitkään. Toinen jaloista jäi lyhyemmäksi (johon viitataan kappaleissa "Zomby Woof" ja "Dancin' Fool"), mistä seurasi kroonisia selkäkipuja vuosiksi eteenpäin.[75] Mothers-yhtye jäi toipumisloman ajaksi tyhjän päälle. Esiintyessään ilman johtajaansa Mothersin jäsenet muodostivat lopulta Flo and Eddie -taustayhtyeen.lähde?

1971–1972 Zappa julkaisi soolomateriaalinaan kaksi jazz-rocklevyä, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo, jotka tehtiin sairausloman aikana keikkatauolla. Soittajina levyillä on studiomuusikoita sekä Mothersien jäseniä.[76] Levyt muistuttivat tyyliltään hieman aikaisempaa Hot Rats levyä.[77] Aloitettuaan taas keikkailun ensimmäisenä projektina 1972 syyskuussa oli Grand Wazooksi kutsutun 20-jäsenisen big bandin konserttisarja. Tätä kokoonpanoa seurasi myöhemmin Petit Wazooksi kutsuttu pienempi yhtye,[78] joka teki viiden viikon kiertueen Yhdysvalloissa. Virallisesti näiden yhtyeiden materiaalia julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin levyillä Wazoo (2007) ja Imaginary Diseases (2006).lähde?

Wazoo-kokoonpanoja seurasi joukko kiertueita pienempien yhtyeiden kanssa. Näissä soittivat esimerkiksi viulisti Jean-Luc Ponty, basisti Tom Fowler ja rumpali Chester Thompson. Vuonna 1973 Zappan levymerkit Bizarre ja Straight lakkautettiin. Niiden paikalle Zappa ja Cohen perustivat Warner Brosin alaisen DiscReet Recordsin.[79] Zappa jatkoi levyjen tekemistä nopealla tahdilla 1970-luvun alkupuolella. Vuonna 1974 julkaistiin Apostrophe (1974), joka nousi Billboardin albumilistalla sijalle 10 eli korkeammalle kuin mikään muu Zappan albumi[80] Levyn myyntiä vauhditti single "Don't Eat The Yellow Snow."[81] Toinen varsin suosittu levy oli Over-Nite Sensation (1973), jossa oli monia keikoilla usein soitettuja kappaleita, kuten "Dinah-Moe Humm" ja "Montana". Albumeilla Roxy & Elsewhere (1974) ja One Size Fits All (1975) tutustutaan Mothersin uusiin, alati vaihtuviin kokoonpanoihin. Levyillä, joista varsinkin jälkimmäinen on jäänyt suosituksi, kuullaan varsin kunnianhimoisia jazz-rockin ja progen välimaastossa liikkuvia kappaleita, kuten "Inca Roads", "Echidna's Arf (Of You)" ja "Be-Bop Tango (Of the Old Jazzmen's Church)."[82] Vuoden 1975 livelevy Bongo Fury sisältää materiaalia kiertueelta, jossa hän esiintyi jonkin aikaa taas Captain Beefheartin kanssa.[83]

Oikeusjuttuja ja Läther
Zappa ja Captain Beefheart (1975).

Zappan suhde pitkäaikaiseen manageriinsa Herb Coheniin päättyi katkerissa merkeissä vuonna 1976. Zappa haastoi Cohenin oikeuteen syyttäen tätä liian suurien rahamäärien ohjaamisesta itselleen. Lisäksi Cohen oli ottanut DiscReet Recordsille artisteja ilman hänen suostumustaan.[84] Cohen vastasi omalla oikeusjutullaan Zappaa vastaan, mikä jäädytti prosessin ajaksi Zappan tulot varhaisista Mothersin levyistä ja esti häntä käyttämästä omia vanhoja äänitteitään. Tämän takia Zappa vei itse masterkappaleet vuoden 1976 Zoot Allures levystään Warner Brosille ohittaen näin DiscReet merkkinsä.[85]

1970-luvun puolivälissä Zappa oli valmistanut materiaalia Läther-nimellä kulkeneeseen neljän LP:n albumiin. Siihen piti sisältyä kaikkia Zappan musiikin tyylejä: rockia, orkesteritöitä, instrumentaalimusiikkia ja pitkiä kitarasooloja. Warner Bros ei kuitenkaan halunnut julkaista neljän LP:n albumia.[86] Zappa sai Warnerilta luvan lähettää kalifornialaisen KROQ-radioaseman kautta koko levy. Hän käski radiossa ihmisten nauhoittaa se itselleen.[87] Zappa onnistui tämän jälkeen saamaan sopimuksen levyn julkaisusta Mercury-yhtiön kanssa, ja levyt oli tarkoitus julkaista vuoden 1977 pyhäinpäivänä. Warner Bros kuitenkin esti julkaisun, koska sillä oli oikeudet äänitteisiin.[88] Asiasta nousi oikeusjuttu, jonka vuoksi Zappan materiaalia ei julkaistu yli vuoteen. Lopulta Warner Bros. julkaisi suurimman osan Lätheristä vastoin Zappan tahtoa neljänä erillisenä levynä, joihin ei juuri uhrattu markkinointikuluja.[89] Läther julkaistiin alkuperäisessä muodossaan vasta Zappan kuoleman jälkeen 1996 kolmen CD-levyn kokonaisuutena.lähde?

Vaikka Zappa saikin lopulta oikeudet kaikkeen MGM:n ja Warnerin alla äänitettyyn materiaaliin,[90] sai hän oikeusjuttujen ollessa kesken tuloja vain keikkailemalla. Näin ollen vuodet 1975–1977 kuluivatkin kiertue-elämän merkeissä. Yhtyeet olivat pitkään suhteellisen pieniä rockyhtyeitä.[88] Rumpali Terry Bozziosta tuli vakituinen yhtyetoveri, Napoleon Murphy Brock oli myös pitkään mukana ja alkuperäinen Mothers-basisti Roy Estrada liittyi taas Zappan talliin. Muihin tuon ajan muusikoihin kuuluivat Patrick O'Hearn, laulajakitaristi Ray White ja kosketinsoittaja Eddie Jobson. Joulukuussa 1976 Zappa esiintyi musiikkivieraana NBC:n televisio-ohjelmassa Saturday Night Live.[91] Vuoden 1976 loppua kohti yhtyeen jäsenmäärä kasvoi: mukaan liittyi torvisektio, jossa soittivat kuuluisat Breckerin veljekset Michael ja Randy. He olivat mukana New Yorkin joulukonserteissa, joita voidaan kuulla levyllä Zappa in New York (1978). Albumi sisältää instrumentaalimusiikkia kuten "The Black Page, 1 & 2" sekä humoristisia lauluja kuten "Titties and Beer" ja "The Illinois Enema Bandit".[92] Jälkimmäinen kappale kertoo enemmän tai vähemmän tositarinan Michael H. Kenyon -nimisestä seksirikollisesta. Jotkut kriitikot esittivät happamia kommentteja Zappan tavasta käyttää levyillään yhtenään suorapuheisia seksuaalisia sanoituksia.[93] Zappa itse torjui kritiikin sanomalla olevansa ikään kuin journalisti, joka kertoo siitä, mihin maailmalla liikkuessaan törmää.[94] Taistellessaan musiikkisensuuria vastaan Zappa myös päivitteli sitä, miten yhteiskunta voi kuvitella tiettyjen sanojen olevan niin voimakkaita, että niiden käyttö turmelee kuulijansa.[95]

Warner Bros julkaisi ilman Zappan suostumusta vielä levyt Studio Tan (1978) ja Sleep Dirt (1979), jotka sisälsivät vuonna 1973 ja 1976 levytettyjä monimutkaisia instrumentaalikappaleita[96] sekä levyn Orchestral Favorites (1979), joka sisältää orkesterimusiikkia UCLA:ssa Los Angelesissa syyskuussa 1975 järjestetystä konsertista.lähde?

1970-luvun lopun levyt ja elokuva
Zappa Austinissa, Texasissa (1977).

Lakisotkuista selvittyään Zappa julkaisi 1979 vielä kaksi merkittävää levyä, joista toinen, Sheik Yerbouti, oli Zappan myydyin levy[97] ja uuden Zappa Records -levymerkin ensimmäinen julkaisu. Toinen oli kunnianhimoinen Joe's Garage. Sheik Yerboutista julkaistiin singlenä "Dancin' Fool"[98] sekä "Jewish Princess". Jälkimmäinen kappale joutui juutalaisen "Anti-Defamation League" -lobbausryhmän kritiikin kohteeksi. Ryhmä yritti estää kappaleen esittämisen radiossa, koska se piti sen sanoituksia antisemitistisinä.[94] Zappa kielsi syytteet jyrkästi.[99] Albumin menestys perustui pitkälle kappaleen "Bobby Brown" suosioon. Suorasukaisten seksuaalisten sanoitusten vuoksi kappaletta ei kuitenkaan juuri kuultu Yhdysvaltojen radiossa, mutta se oli sitäkin suositumpi Euroopan maissa, joissa englanti ei ollut pääkielenä.[100]

Kolmen LP-levyn mittainen Joe's Garage on eräänlainen rock-ooppera, jonka pääroolissa on laulaja Ike Willis. Tarina kertoo sananvapauden ja musiikin tukahduttamisesta liittyen osin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen[101] sekä yhdysvaltalaisten suhtautumisesta seksuaalisuuteen.[102] Levyn tunnetuimpia raitoja ovat "Catholic Girls", "Lucille Has Messed My Mind Up" sekä nimiraita. Lisäksi mukaan on otettu pitkiä livenä äänitettyjä kitarasooloja, jotka on yhdistetty studioyhtyeen säestykseen. Mukana levyllä on sittemmin kuuluisaksi noussut rumpali Vinnie Colaiuta.[103] Lisäksi albumilta löytyy Zappan yksi tunnetuimpia kitarakappaleita, "Watermelon in Easter Hay."[104]

Zappan elokuva Baby Snakes sai ensi-iltansa 21.12.1979 New Yorkissa. Filmin mainoslause oli "Elokuva ihmisistä, jotka tekevät juttuja, jotka eivät ole normaaleita".[105] Kahden tunnin ja 40 minuutin mittainen elokuva perustuu New Yorkissa vuoden 1977 pyhäinpäivän aikaan kuvattuihin konserttitaltiointeihin, mutta lisäksi mukana oli Bruce Bickfordin laatimaa savianimaatiota.[106] Elokuva ei menestynyt teattereissa hyvin,[107] mutta se voitti vuonna 1981 Premier Grand Prix palkinnon Pariisin ensimmäisillä kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla. Elokuvan DVD-julkaisu tuli myyntiin vuonna 2003.[106]

1980-luku

1980-luvun alun levyt
Zappa lavalla New Yorkissa (1980).

Vietettyään suurimman osan vuodesta 1980 kiertueella Zappa julkaisi tuplalevyn Tinseltown Rebellion 1981. Se oli Barking Pumpkin Records -merkin ensimmäinen julkaisu[108] ja sisälsi vuoden 1979 kiertueen kappaleita, yhden studioraidan sekä vuoden 1980 kiertueen materiaalia. Levy koostuu sekalaisista lauluista sekä taidemusiikissa Arnold Schönbergin ja Alban Bergin käyttämää puhelaulua (sprechstimme) hyödyntävästä materiaalista.[108] Levyä kritisoitiin sanoitusten seksismistä,[109], mutta toisaalta kappaleita kuten nimiraita ja "The Blue Light" on myös kuvattu "hauskana kritiikkinä amerikkalaisten taipumuksesta uskoa mitä tahansa".[110] Rumpali Vinnie Colaiutan lisäksi levyllä soittaa mm. vuoden 1980 syksyllä yhtyeeseen liittynyt ja myöhemmin maineeseen noussut kitaristi Steve Vai.[111]

Samana vuonna ilmestyi toinen kaksoisalbumi You Are What You Is. Levyn materiaali oli enimmäkseen äänitetty Zappan uudessa studiossa nimeltään "Utility Muffin Research Kitchen" (UMRK). Studio sijaitsi Zappan kodissa antaen täydellisen työskentelyvapauden.[112] Levyllä oli yksi instrumentaaliraita, "Theme from the 3rd Movement of Sinister Footwear", mutta muuten se sisälsi satiirisia rock-kappaleita.[113] Kappaleissa "Dumb All Over" ja "Heavenly Bank Account" Zappa hyökkää Jerry Falwellin ja Pat Robertsonin kaltaisia televisiosaarnaajia vastaan, jotka sekä vaikuttivat Yhdysvaltojen poliittiseen johtoon että kahmivat miljoonia uskonnon avulla.[114] Sellaiset kappaleet kuin “Society Pages” ja “I’m a Beautiful Guy” kertovat Zappan inhosta Ronald Reaganin aikakautta ja sen "törkeää vaurauden ja onnellisuuden tavoittelua" kohtaan.[114]

Vuonna 1981 julkaistiin myös kolme instrumentaalilevyä, Shut Up 'N Play Yer Guitar, Shut Up 'N Play Yer Guitar Some More, sekä The Return of the Son of Shut Up 'N Play Yer Guitar, jotka alun perin olivat myynnissä vain postimyynnin kautta. CBS-yhtiö otti ne kuitenkin yleiseen jakeluun kysynnän vuoksi.[115] Nämä levyt sisältävät Zappan improvisoituja kitarasooloja: materiaali on vuosien 1979 ja 1980 livetaltiointeja.[116] Myöhemmin levyt julkaistiin kolmen levyn boksina, ja vuonna 1988 ne saivat seurakseen samanlaisen levyn, Guitar, jonka materiaali oli peräisin vuosilta 1981–82 ja 1984. Kolmas pelkkiin kitarasooloihin keskittyvä levy, Trance-Fusion, viimeisteltiin juuri ennen Zappan kuolemaa ja julkaistiin vasta 2006. Sen materiaali on enimmäkseen vuodelta 1988.lähde?

Toukokuussa 1982 julkaistiin levy Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch, jolla on Zappan parhaiten myynyt single "Valley Girl" (joka nousi Billboardin pop-singlelistalla sijalle #32[98]). Kappaleeseen improvisoimissaan sanoituksissa Zappan tytär Moon Unit satirisoi San Fernando Valleyn teinityttöjen puhetyyliä, minkä johdosta monet alueen fraasit saivat myös laajempaa huomiota.[117] Monet yhdysvaltalaiset tunsivat Zappan vain näiden muutamien listoille nousseiden huumorikappaleina pidettyjen singlejen perusteella.[118] Tästä hiukan harmistuneena[119] Zappa ei koskaan soittanut kappaletta livenä.[118]

Vuonna 1983 ilmestyi kaksi levyä. Ensimmäinen oli The Man From Utopia, jossa käytetään usealla raidalla Tinseltown Rebellion -levyn tapaan “Sprechstimme”-tekniikkaa. Toinen levy oli London Symphony Orchestra, Vol. 1, joka sisältää Zappan orkesterisävellyksiä Kent Naganon johtamana ja Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä. Samoista äänityssessioista julkaistiin toinen levy London Symphony Orchestra, Vol. 2 vuonna 1987. Materiaali äänitettiin nopeassa aikataulussa Zappan itsensä rahoittamana.[120] Zappa ei ollut tyytyväinen ison orkesterin tuotoksiin. Esimerkiksi kappale "Strictly Genteel" äänitettiin trumpetistien lähdettyä juomatauolle.[121] Kyseistä raitaa Zappa editoi 40 kertaa. Kapellimestari Nagano puolestaan oli tyytyväinen kokemukseen ja huomautti orkesteria puolustaakseen, että musiikki oli erittäin vaikeaa.[122] Eräiden arvioiden mukaan äänitykset olivat kuitenkin siihen mennessä parhaat Zappan töiden orkesterilevytykset.[123]

Synclavier

Uransa lopulla Zappa teki suurimman osan musiikistaan synclavierilla, jota hän käytti sekä sävellyksessä että esittämisessä. Synclavier perustui FM-synteesillä muodostettuihin soitinääniin eikä pian muotiin tulleisiin äänitettyihin soitinääniin, sampleihin. Koska hänen sävellyksensä olivat hyvin monimutkaisia, synclavier oli Zappan unelmien täyttymys.[124] Häntä ihastutti, miten kuinka tahansa monimutkainen musiikki voitiin nyt elektronisesti soittaa millä soitinäänillä tahansa, milloin tahansa ja yhden millisekunnin tarkkuudella.[124] Zappa halusi kuitenkin yhä tehdä musiikkia myös oikeiden muusikoiden kanssa.[124] Vuonna 1984 julkaistiin peräti neljä levyä. Boulez Conducts Zappa: The Perfect Stranger sisältää orkesteritöitä kapellimestari Pierre Boulezin johtamana. Boulezin Zappa oli maininnut jo debyyttilevynsä kannessa vaikuttimenaan. Orkesterina oli Boulezin oma Ensemble InterContemporain, jonka lisäksi levyllä kuullaan myös synclavierilla tehtyä musiikkia. Jälleen kerran Zappa oli tyytymätön orkesterin työhön, ja piti esitysten harjoittelua liian vähäisenä, mutta levyn kansitekstissä hän kuitenkin kiittää Boulezia tämän pyrkimyksestä tarkkuuteen.[125]

Thing-Fish on kolmen vinyylin mittainen Broadway-musikaalin tyylinen teos, joka käsittelee moninaisia, myös dystooppisia, aiheita. Sekalaisen kokonaisuuden aiheita ovat ainakin feminismi, homoseksuaalisuus, hallituksen eugeniikka-politiikka ja väite, että Yhdysvaltojen hallitus levittää HIViä. Musikaali sai kantaesityksensä näyttämöllä vasta vuonna 2003.[126] Teos on koostettu jo olemassa olleista nauhoituksista, jotka Zappa yhdisti synclavierilla tehtyyn uuteen materiaaliin ja tuoreisiin lauluosuuksiin.[127] Vuonna 1984 ilmestyi vielä Francesco Zappa -niminen levy, jossa on synclavierilla toteutettuna 1700-luvulla eläneen Francesco Zappan (ei sukua) musiikkia sekä Them or Us, joka on raskaasti editoiduista live- ja studiokappaleista koottu kaksois-LP.lähde?

Politiikkaa

1980-luvun lopulla Zappan kiinnostus Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan tuli entistä suuremmaksi osaksi hänen elämäänsä. Vuoden 1988 kiertueen aikana hän kehotti nuorempia fanejaan käymään äänestämässä ja hänellä oli jopa joskus Yhdysvaltain keikoillaan mukana koppeja, joissa saattoi virallisesti rekisteröityä äänestäjäksi.[128] Zappalle pohdittiin myös Libertaaripuolueen ehdokkuutta presidentinvaaleissa.[129]

9. syyskuuta 1985 Zappa esitti vetoomuksensa Yhdysvaltain senaatin kaupan, teknologian ja kuljetuksen komitean edessä hyökäten Parents Music Resource Center (PMRC) -nimistä musiikin kontrollijärjestöä vastaan. Järjestön oli perustanut senaattori Al Goren vaimo Tipper Gore. Mukana oli monia muitakin näkyvien poliitikkojen puolisoita. Etukäteen valmistellussa puheenvuorossaan Zappa sanoi:

»"PMRC:n lakialoite on surkeasti suunniteltu kasa hölynpölyä, joka ei tuo mitään todellisia hyötyjä lapsille, nakertaa niiden ihmisten kansalaisoikeuksia, jotka eivät ole lapsia, ja pitää oikeussalit vuosia kiireisinä aloitteen aiheuttamien tulkinnallisten ja täytäntöönpanoa koskevien ongelmien kanssa. Ymmärrykseni mukaan, perustuslain ensimmäiseen lisäykseen liittyvät asiat kuuluu päättää sen vaihtoehdon perusteella, joka nähdään vähiten rajoittavana. Tämän huomioon ottaen PMRC:n vaatimukset ovat kuin hoitaisi hilseongelman mestauksella (...) Arviointijärjestelmän perustaminen, vapaaehtoisena tai muunlaisena, avaa ovet loputtomille moraalin säätelyyn pyrkiville hankkeille, jotka perustuisivat tiettyihin kristittyjen vieroksumiin asioihin. Mitä jos seuraava pesue Washingtonin vaimoja vaatisi suurta keltaista J-kirjainta kaikkeen juutalaisten esittämään materiaaliin pelastaakseen avuttomat lapsensa altistumasta piilotettuihin sionistisiin oppeihin?"[130]»

Zappa liitti joitakin pätkiä PMRC-tapauksen kuulemisista kappaleeseensa "Porn Wars" vuoden 1985 albumilta Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention. Kappaleessa Zappan kuullaan puhuvan senaattoreiden Fritz Hollings, Slade Gorton ja Al Gore kanssa sekä keskustelevan erityisesti floridalaisen senaattori Paula Hawkinsin kanssa siitä, millä leluilla Zappan lapset leikkivät (näistä Al Gore sanoi olevansa itse Zappa-fani). Zappa myös väitteli PMRC:n edustajien kanssa CNN:n Crossfire-ohjelmassa vuosina 1986 ja 1987.[131]

Albumi Jazz from Hell julkaistiin vuonna 1986. Tästä julkaisusta Zappa sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa. Se myönnettiin vuonna 1988 parhaan instrumentaalirock-kappaleen sarjassa. Yhtä livenä soitettua kitarasooloa lukuun ottamatta levy koostui synclavierilla toteutetusta musiikista. Vaikka levy oli täysin instrumentaalinen sitä myytiin paikoin "explicit lyrics" -tarralla varustettuna (tarran oli lanseerannut Recording Industry Association of America yhteistyössä PMRC:n kanssa).[132] Ainoa levystä löytyvä epäilyksiä aiheuttava ilmaisu on kappaleen "G-Spot Tornado" nimi.lähde?

Viimeinen rock-kiertue ja remasterointiprojekti

Zappan viimeinen rockyhtyeen kanssa tekemä kiertue alkoi vuonna 1988. Muusikoita oli 12 ja repertuaariin kuului yli sata kappaletta. Yhtye kuitenkin hajosi sisäisiin kiistoihin ennen kiertueen loppua.[133] Kiertueen materiaalia kuullaan useammalla levyllä. Näitä ovat Broadway the Hard Way, jossa on vanhojen lisäksi uusia vahvasti poliittisia kappaleita; The Best Band You Never Heard in Your Life, jossa on Zappan tunnetuimpia vanhoja kappaleita sekä covereita, kuten Maurice Ravelin Boléro ja Led Zeppelinin "Stairway to Heaven"; sekä lähinnä instrumentaalikappaleista ja avantgardemusiikista koostuva Make a Jazz Noise Here. Lisäksi pienempiä pätkiä kiertueelta on otettu mukaan myös levysarjan You Can't Do That on Stage Anymore osille 4 ja 6.lähde?

Vuoden 1986 tienoilla Zappa aloitti suuren projektin aikaisempien levyjensä uudelleenjulkaisemiseksi.[134] Hän valvoi henkilökohtaisesti albumiensa uusien CD-painosten remasterointia. Jotkut fanit kritisoivat kuitenkin uusia painoksia siitä, etteivät ne olleet aina täysin uskollisia alkuperäisille julkaisuille.[135]

1990-luku

1990-luvun alussa Zappa vieraili Tšekkoslovakiassa pitkäaikaisen ihailijansa presidentti Václav Havelin pyynnöstä. Havel kutsui Zappan hallituksensa ulkomaankaupan, kulttuuriasioiden ja turismin avustajaksi. Zappa oli pyynnöstä mielissään ja ehti jo tavata liikemiehiä, jotka olivat kiinnostuneet sijoittamaan Tšekkoslovakiaan, mutta Yhdysvallat painosti Havelia vetämään toimeksiannon takaisin.[136] Zappan poliittinen ura sai joka tapauksessa lopun, kun hänellä diagnosoitiin vuonna 1991 pahanlaatuinen eturauhassyöpä.[137] Tämän jälkeen Zappa omistautui nykymusiikin synclavier- ja orkesteritöille.lähde?

Vuonna 1992 Zappa aloitti yhteistyön saksalaisen kamarimusiikkiryhmän, Ensemble Modernin, kanssa. Sairaudestaan huolimatta Zappa kutsui ryhmän jäsenet Los Angelesiin harjoittelemaan uusia sävellyksiä sekä vanhempien teoksien uusia sovituksia.[138] Zappa oli tyytyväinen lopputuloksiin ja tuli hyvin toimeen muusikoiden kanssa, joten syksyksi päätettiin järjestää vielä konsertit Saksassa ja Itävallassa.[138] Sairautensa vuoksi hän pystyi osallistumaan vain kahteen Frankfurtissa järjestettyyn konserttiin. Ensimmäisessä konsertissa hän johti alkusoiton sekä teokset "G-Spot Tornado", "Welcome to the United States" sekä "Food Gathering in Post-Industrial America". Loput esityksestä johti kamariorkesterin oma kapellimestari Peter Rundel. Yleisön suosionosoitusten kerrotaan kestäneen 20 minuuttia.[139] Konsertti jäi Zappan viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi muusikkona, koska sairauden aiheuttamat kivut alkoivat viedä ilon esiintymisistä.[140] Näiden konserttien materiaalia kuullaan Zappan viimeisellä elinaikanaan julkaisemalla levyllä The Yellow Shark (1993). Ennen kuolemaansa Zappa ehti viimeistellä vielä Jazz From Hell -levyn tyyliä jatkokehittäneen teoksen Civilization Phase III, mutta se julkaistiin postuumisti. Zappan kuoltua hänen vaimonsa ilmoitti taiteilijan lähteneen "viimeiselle kiertueelleen".lähde?

Perhe

Zappa oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen avioliitto Kay Shermanin kanssa oli voimassa vuodet 1959–1964. Tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia. Toisen vaimonsa, Gail Sloatmanin, kanssa Zappa oli aviossa kuolemaansa asti. Perheeseen syntyi neljä lasta, joiden nimet ovat Moon Unit, Dweezil, Ahmet Emuukha Rodan sekä Diva Muffin (Dweezilin nimi oli alun perin "Ian Donald Calvin Euclid", koska sairaalassa ei haluttu laittaa nimeä "Dweezil" syntymätodistukseen. Nimi kuitenkin muutettiin myöhemmin virallisesti). Tonight Show -tv-ohjelmassa juontaja Jay Leno kysyi Zappalta, miksi hän oli antanut lapsilleen niin oudot nimet, jolloin Zappa vastasi: "Siksi että halusin!". Zappa on myös sanonut, että jos lapsilla on vaikeuksia nimiensä takia, se johtuu sukunimestä.lähde?

Ennen kuolemaansa Zappa kehotti vaimoaan jättämään "typerän musiikkibisneksen" ja "myymään kaiken". Vaimo kuitenkin perusti Zappa Family Trustin, jonka avulla hän on valvonut tiukasti Zappan musiikin käyttöoikeuksia ja on esimerkiksi haastanut oikeuteen Zappan musiikkia esittäneitä tahoja, jotka ovat käyttäneet tavaramerkiksi rekisteröityä Zappan sukunimeä ilman lupaa.[141]

Kunnianosoituksia

Uransa aikana Zappa sai lukuisia Grammy-ehdokkuuksia ja kaksi Grammy-palkintoa, joista toinen oli kuoleman jälkeen 1997 saatu elämäntyöstä annettava palkinto. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Vilnaan pystytettiin Zappalle patsas vuonna 1996. Vuonna 2005 levy We're Only in It for the Money valittiin Yhdysvaltain National Recording Registry -listaan, johon valitaan kansankunnan tärkeimpinä pidetyt levytykset. Samana vuonna Rolling Stone -lehti valitsi hänet sijalle 71 kaikkien aikojen suurimpien musiikkiartistien listalla.[142] Vuonna 2007 Zappan synnyinpaikka Baltimore julisti 9. elokuuta viralliseksi "Frank Zappa -päiväksi".[143] Berliinissä nimettiin heinäkuussa 2007 Straße 13 -katu uudelleen Frank Zappa Straßeksi.[144] Zappalla on myös nimikkotähti Hollywood Boulevardin Walk of Famella.[145]

Zappa Suomessa

Väkilukuun suhteutettuna Zappa oli 1970-luvun alussa Suomessa todennäköisesti suositumpi kuin missään muualla. Albumit Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo nousivat Suomessa albumilistan Top 10:een. Zappa esiintyi Suomessa viidesti, vuosina 1973, 1974, 1976, 1977[146] ja 1988. Musa-lehden vuosiäänestyksessä 1973 Zappa oli ylivoimainen voittaja ulkomaisten muusikoiden sarjassa. Suomen arvostetuimmat muusikot ylistivät Zappaa kilpaalähde?.

Zappa vieraili Suomessa ensimmäisen kerran Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 1973. Hän konsertoi Finlandia-talossa ja julkitoi ihastuksensa siitä, että Suomessa hänelle annettiin esiintymispaikaksi loistokas konserttitalo, kun muualla hän sai tyytyä "kaiken maailman rähjäisiin urheiluhalleihin!"[147]. Livetaltiointi julkaistiin postuumisti nimellä Road Tapes, Venue #2 vuonna 2013. Syyskuussa 1974 Frank Zappan yhtye esitti Helsingin konsertissaan oman versionsa Unto Monosen "Satumaa"-tangosta. Esitys ja muuta materiaalia samasta konsertista on live-albumilla You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 2 (1988).lähde?

Zappa sai idean "Ms. Pinky" -kappaleeseensa Eki-sedän hänelle vuonna 1976 lahjoittamasta Kalle-lehdestä.[148] Suomalaisille Zappan tunnetuin sävellys lienee "Bobby Brown Goes Down". Yhtye nimeltä Kontra on myös levyttänyt suomeksi Zappan kappaleen "Let's make the water turn black" nimellä "Mökö ja Luru". Maarit levytti 1970-luvulla suomeksi Juicen sanoittaman Zappa-klassikon "Dog Breath" nimellä "Hikiset henget".lähde?

Suomalainen yhtye Ensemble Ambrosius teki vuonna 2000 levyn The Zappa Album, jossa se soitti barokki-instrumenteilla 15 Zappan sävellystä.lähde?

Kesäkuussa 2009 Zappan poika Dweezil toi Zappa Plays Zappa -yhtyeensä Helsinkiin Kulttuuritalolle, missä Frank oli esiintynyt 35 vuotta aiemmin. Siellä kuultiin Satumaasta vain alkusoitto. Etenkin Roxy & Elsewhere -levyä painottaneen konsertin kohokohtia olivat Helsingin Sanomien kriitikon mukaan "G-Spot Tornado", "The Black Page", "Penguin In Bondage" ja "Zomby Woof". Dweezilin löytämiä muusikoita pidettiin taitavina.[3]

Musiikkilaitteisto

Zappa käytti hyvin paljon Gibsonin ja Fenderin kitaroita, joissa oli joko Seymour Duncanin tai DiMarzion mikrofonit. Hän käytti yleensä Fender Stratocastereissa DiMarzion mikrofoneja saadakseen kitarasta äänekkäämmän.[149]

Zappan kolmella ensimmäisellä levyllä käyttämä kitara oli Gibson ES-5 Switchmaster, ja hän käytti Fender Deluxe -vahvistinta.[150]

Zappa käytti myös kahta tai kolmea vahvistinta yhtä aikaa, ja kytkettynä erilaisiin stereoefekteihin. Vahvistimet olivat Marshall, Acoustic, Carvin, Mesa/Boogie, Pignose ja Orange Amplifiers -merkkisiä, ja hän hyvin usein liitti ne miksauspöytään tai PA-laitteistoon Sennheiser 421 -mikrofoneilla.[149] Hän käytti lavalla useimmiten Marshallin vahvistinta, joka oli kytketty kaiutinkaappiin, jossa oli 4x12-tuumaista JBL:n kaiutinta.[150]

Zappa käytti kitarassaan myös Barcus Berryn kontaktimikrofonia, joka oli asennettu kaulan sisään. Näin hän sai otelaudalta ja kaulasta kuuluvat äänet vahvistettua tavallisen kitarasoundin lisäksi. Zappan plektrat olivat Fenderin heavy-tyyppisiä.[150] Sen sijaan että olisi polkenut wahwahia sen tyypillisen käyttötavan mukaisesti, hän saattoi asettaa sen tiettyyn asentoon saaden näin aikaan omalaatuisia efektejä soundiinsa.[150]

Diskografia

Viralliset albumit

  • Shut Up 'N' Play Yer Guitar  (1981)
  • You Are What You Is  (1981)
  • Ship Arriving Too Late To Save A Drowning Witch  (1982)
  • The Man From Utopia  (1983)
  • Baby Snakes  (1983)
  • London Symphony Orchestra, Vol. 1  (1983)
  • Boulez Conducts Zappa: The Perfect Stranger  (1984)
  • Them or Us  (1984)
  • Thing-Fish  (1984)
  • Francesco Zappa  (1984)
  • Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention  (1985)
  • Does Humor Belong In Music?  (1986)
  • Jazz from Hell  (1986)
  • London Symphony Orchestra, Vol. 2  (1987)
  • Guitar  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 1  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 2  (1988)
  • Broadway The Hard Way  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 3  (1989)
  • The Best Band You Never Heard In Your Life  (1991)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 4  (1991)
  • Make A Jazz Noise Here  (1991)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 5  (1992)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, Vol. 6  (1992)
  • Playground Psychotics  (1992)
  • Ahead of Their Time  (1993)
  • The Yellow Shark  (1993) (Ensemble Modern)

Kuoleman jälkeen julkaistut albumit

  • Civilization Phaze III  (1994)
  • The Lost Episodes  (1996)
  • Läther  (1996)
  • Frank Zappa Plays The Music Of Frank Zappa: A Memorial Tribute  (1996)
  • Have I Offended Someone?  (1997)
  • Mystery Disc  (1998)
  • Everything Is Healing Nicely  (1999)
  • FZ:OZ  (2002)
  • Halloween  (2003)
  • Joe's Corsage  (2004)
  • QuAUDIOPHILIAc  (2004)
  • Joe's Domage  (2004)
  • Joe's XMasage  (2005)
  • Imaginary Diseases  (2006)
  • Trance-Fusion  (2006)
  • The Making Of Freak Out! Project/Object  (2006)
  • Buffalo  (2007)
  • The Dub Room Special  (2007)
  • Wazoo  (2007)
  • One Shot Deal  (2008)
  • Joe's Menage  (2008)
  • The Lumpy Money Project/Object  (2009)
  • Greasy Love Songs  (2010)
  • "Congress Shall Make No Law . . ."  (2010)
  • Hammersmith Odeon  (2010)
  • Feeding The Monkies At Ma Maison  (2011)
  • Carnegie Hall)  (2011)
  • Road Tapes, Venue #1 Vancouver 1968  (2012)
  • Understanding America  (2012)
  • Finer Moments  (2012)
  • Baby Snakes: The Compleat Soundtrack  (2012)
  • Road Tapes, Venue #2 Helsinki 1973  (2013)
  • A Token Of His Extreme (soundtrack)  (2013)
  • Joe's Camouflage  (2014)
  • Roxy by Proxy  (2014)

Kokoelma-albumit
  • The **** of the Mothers  (1968)
  • Mothermania  (1969)
  • The Mothers of Invention  (1970)
  • Worst of the Mothers  (1971)
  • The Guitar World According to Frank Zappa  (1987)
  • Strictly Commercial  (1995)
  • Strictly Genteel  (1997)
  • Cucamonga  (1998)
  • Cheap Thrills  (1998)
  • Son of Cheep Thrills  (1999)
  • The Frank Zappa AAAFNRAA Birthday Bundle  (2006) (iTunes-julkaisu)
  • The Frank Zappa AAAFNRAAA Birthday Bundle  (2008) (iTunes-julkaisu)
  • The Frank Zappa AAAFNRAAAA Birthday Bundle  (2010) (digitaalinen julkaisu)
  • The Frank Zappa AAAFNRAAAAAM Birthday Bundle  (2011) (digitaalinen julkaisu)

Lähteet
  • Courrier, Kevin: Dangerous kitchen: The subversive world of Frank Zappa. ECW Press, 2002. ISBN 1-55022-447-6.
  • Lowe, Kelly Fisher: The Words and Music of Frank Zappa. Praeger Publishers, 2006. ISBN 0-275-98779-5.
  • Miles, Barry: Frank Zappa. London: Atlantic Books, 2004. ISBN 1-843-54092-4.
  • Poroila, Heikki: Compositions by Frank Zappa. Helsinki: Honkakirja, 2017. ISBN 978-952-68711-2-7 (PDF).
  • Poroila, Heikki & Karjalainen, Heikki: Frank Zappa äänitteillä: Esittelevä diskografia 1961-1995. Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1995. ISBN 951-8903-33-6.
  • Poroila, Heikki: Frank Zappan sävellykset. Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2015. ISBN 978-952-5363-78-4.
  • Russo, Greg: Cosmik debris: The collected history and improvisations of Frank Zappa. Crossfire Publications, 1998. ISBN 0-9648157-4-5.
  • Slaven, Neil: Electric Don Quixote: The Definitive Story of Frank Zappa. Omnibus Press, 2003. ISBN 0-711-99436-6.
  • Watson, Ben: Frank Zappa: The Negative Dialectics of Poodle Play. St. Martin’s Press, 1996. ISBN 0-312-14124-6.
  • Zappa, Frank & Occhiogrosso, Peter: The Real Frank Zappa Book. New York: Poseidon Press, 1989. ISBN 0-671-63870-X.

Viitteet
  1. Vasta aikuisena Zappalle selvisi, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan "Francis", jolle nimelle osa hänen ensimmäisistä levyistään oli kirjattu. Oikea nimi oli siis "Frank" Ks. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 15.
  2. Zappa: Coffee & Cigarettes Strictly Zappa. 19.10.2009. Viitattu 29.10.2016.
  3. Isäänsä tarkempi kitaristi, Tero Valkonen, Helsingin Sanomat 8.6.2009
  4. The New Rolling Stone Encyclopedia of Rock & Roll, 1993.
  5. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 36
  6. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 29.
  7. Frank: Edgard Varese: The Idol of My Youth Heinäkuu 1971. Stereo Review. Viitattu 30.12.2007.
  8. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 30–33.
  9. Watson 1996
  10. Monilla varhaisilla levyillään Zappa laittoi kansitekstien sekaan sitaatin Varèselta, jossa lukee "Tämän päivän säveltäjä kieltäytyy kuolemasta."
  11. Brett Clement: Little dots: A study of the melodies of the guitarist / composer Frank Zappa (pdf file) Master Thesis. 2004. The Florida State University, School of Musik. Viitattu 29.12.2007.
  12. Richard Hemmings: Ever wonder why your daughter looked so sad? Non-danceable beats: getting to grips with rhythmical unpredictability in Project/Object Working Paper. 2006. Viitattu 29.12.2007.
  13. Slaven 2003, s. 30
  14. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 372.
  15. Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 30.
  16. The Mike Douglas Show YouTube. Viitattu 7.8.2007.
  17. He is ranked 45th in Template error: argument title is required.
  18. He is ranked 51st in Template error: argument title is required.
  19. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 40.
  20. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 48.
  21. David Walley: No Commercial Potential. The Saga of Frank Zappa. Then and Now, s. 23. E. P. Dutton, 1980. ISBN 0-525-93153-8.
  22. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 345.
  23. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 58.
  24. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 40.
  25. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 59.
  26. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 63.
  27. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 55.
  28. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 42.
  29. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 74.
  30. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 43.
  31. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 57.
  32. Miles, 2004, Frank Zappa, s. XV.
  33. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 87.
  34. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 65–66.
  35. Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 58.
  36. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 103.
  37. Nigel Leigh: Interview with Frank Zappa. BBC Late Show, Maaliskuu 1993. BBC.
  38. Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 60–61.
  39. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 115.
  40. Ben Watson: Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. s. 10–11. Omnibus Press, 2005. ISBN 1-84449-865-4.
  41. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 112.
  42. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 123.
  43. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 122.
  44. Kurt Loden: Rolling Stone Interview 1988. Rolling Stones Magazine. Viitattu 4.1.2008.
  45. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 5.
  46. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 135–138.
  47. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 140–141.
  48. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 56.
  49. François Couture: Lumpy Gravy. Review Allmusic.com. Viitattu 2.1.2008. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 56.
  50. Billy, James: Necessity Is . . .: The Early Years of Frank Zappa & the Mothers of Invention, s. 62–69. SAF Publishing Ltd., 2000. ISBN 0-946-71951-9.
  51. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 147.
  52. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 94.
  53. Steve Huey: We're Only in It for the Money. Review Allmusic.com. Viitattu 2.1.2008.
  54. Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 15. Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 90.
  55. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 151.
  56. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 58.
  57. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 88.
  58. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 160.
  59. Chris Michie: We are the Mothers... and This Is What We Sound Like! January 2003. MixOnline.com. Viitattu 4.1.2008.
  60. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 178.
  61. Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 116.
  62. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 186.
  63. Steve Huey: Hot Rats. Review Allmusic.com. Viitattu 2.1.2008.
  64. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 194.
  65. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 74.
  66. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 109.
  67. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 198.
  68. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 142–156.
  69. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 201.
  70. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 205.
  71. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 94.
  72. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 207.
  73. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 119–137.
  74. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 203–204.
  75. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 112–115.
  76. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 101.
  77. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 225–226.
  78. The Petit Wazoo Tour members.shaw.ca. Viitattu 26.4.2008.
  79. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 231.
  80. Frank Zappa > Charts and Awards > Billboard Albums Allmusic.com. Viitattu 3.1.2008.
  81. Steve Huey: Apostrophe ('). Review Allmusic.com. Viitattu 3.1.2008.
  82. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 114–122.
  83. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 248.
  84. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 250.
  85. Miles, 2004, Frank Zappa, 253; s. 258–259.
  86. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 131.
  87. Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 248.
  88. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 261.
  89. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 267.
  90. Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 49.
  91. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 262.
  92. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 132.
  93. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 261–262; Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 134.
  94. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 234.
  95. John Swenson: Frank Zappa: America's Weirdest Rock Star Comes Clean home.online.no. March 1980. Viitattu 4.1.2008.
  96. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 138.
  97. Don, Menn: {{{Nimike}}}, s. 61. Miller Freeman, 1992. ISSN 1063-4533.
  98. Frank Zappa > Charts & Awards > Billboard Singles Allmusic.com. . Viitattu 6.1.2008.
  99. Chris Peterson: He's Only 38 and He Knows How to Nasty November 1979. Relix Magazine. Viitattu 7.1.2008.
  100. Have I Offended Someone by Frank Zappa toukokuu 1997. Rykodisc. Viitattu 18.3.2007.
  101. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 277.
  102. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 140.
  103. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 180.
  104. Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 61.
  105. Baby Snakes, 2003, DVD cover, Eagle Vision.
  106. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 282.
  107. Adam: Baby Snakes – DVD Sohmer 8.6.2005. Big Picture Big Sound. Viitattu 7.1.2008.
  108. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 161.
  109. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 284.
  110. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 165.
  111. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 283.
  112. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 269.
  113. Steve Huey: You Are What You Is. Review Allmusic.com. Viitattu 7.1.2008.
  114. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 169–175.
  115. FrankZappa: Absolutely Frank. First Steps in Odd Meters, s. 116. Guitar Player Magazine, 1982.
  116. Swenson, John: Frank Zappa: Shut Up 'N Play Yer Guitar, Shut Up 'N Play Yer Guitar Some More, The Return of the Son of Shut Up 'N Play Yer Guitar. Guitar World, marraskuu 1981.
  117. Steve Huey: Valley Girl. Frank Zappa. Song Review Allmusic.com. Viitattu 7.1.2008.
  118. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 178.
  119. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 304.
  120. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 146–156.
  121. Ocker, David: The True Story of the LSO marraskuu1994. Zappa & Other Music Resources Index. Viitattu 27.4.2007.
  122. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 315.
  123. William Ruhlmann: London Symphony Orchestra, Vol. 1. Review Allmusic.com. Viitattu 7.1.2008.
  124. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 172–173.
  125. Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 73.
  126. Thing-Fish – The Return of Frank Zappa britishtheatreguide.info. Viitattu 11.12.2007.
  127. Carr, Paul ja Hand, Richard J.: Frank Zappa and musical theatre: ugly ugly o'phan Annie and really deep, intense, thought-provoking Broadway symbolism Studies in Musical Theatre. 2007.
  128. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 348.
  129. David F. Nolan: Libertarian Zappa dies tammikuu 1994. LP News Archive. Viitattu 15.11.2007.
  130. Record Labeling. Hearing before the committee on commerce, science and transportation. 19.9.1985. U.S. Government printing office. Viitattu 31.12.2007.
  131. Crossfire with Frank Zappa and John Lofton CNN TV debate. YouTube,. Viitattu 7.8.2007.
  132. Nuzum, Eric: Censorship Incidents: 1980s Parental Advisory: Music Censorship in America. Viitattu 23.7.2007.
  133. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 346–350.
  134. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 340.
  135. For a comprehensive comparison of vinyl of CD releases, see The Frank Zappa Album Versions Guide – Index lukpac.org. Viitattu 7.1.2008.
  136. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 357–361.
  137. Nick Freeth ja Cliff Douse: Great Guitarists. Bookmart Limited, 2001. ISBN 1 84044 093 7.
  138. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 369.
  139. Miles, 2004, Frank Zappa, s. 371.
  140. Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 386.
  141. Helsingin Sanomat, 29. marraskuuta, 2013
  142. The Immortals Rolling Stone Issue 972. Rolling Stone. Viitattu 13.3.2007.
  143. Johnathan: Zappa redux Pitts The Baltimore Sun. 5.8.2007. baltimoresun.com. Viitattu 10.8.2007.
  144. Frank Zappa sai nimikkokadun Berliiniin HS. Viitattu 29.7.2007.
  145. The Locations of All Hollywood Walk of Fame Stars Ranker. Viitattu 30.7.2018. (englanniksi)
  146. Mikael Huhtamäki: Live In Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  147. Ilta-Sanomat 12. syyskuuta 1973: "Zappa oli täydellinen pelle", artikkeli konsertista
  148. Barry Miles: Frank Zappa, Esa Kuloniemen kirjoittama Suomea koskeva lisäluku (2007).
  149. http://www.angelfire.com/freak2/arfz/equipment.html
  150. Denyer, Ralph, 1992: Suuri kitarakirja ISBN 951-0-20072-7

    Kirjallisuutta
    • Carr, Paul (toim.): Frank Zappa and the And. Farnham: Ashgate, 2013. ISBN 978-1-4094-3337-8.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.