Frances Perkins

Perkinsin isä oli paperikauppias. Perkins opiskeli Mount Holyoke College -koulussa kemiaa ja fysiikkaa, mutta kiinnostui jo tuolloin teollisuustyöläisten työolojen parantamisesta.[1] Valmistuttuaan vuonna 1902 hän toimi muutaman vuoden koulunopettajana sekä sosiaalityöntekijänä, ja muutti vuonna 1904 Chicagoon, jossa hän työskenteli Jane Addamsin perustamassa Hull House -setlementissä.[1][2] Perkins muutti vuonna 1907 Philadelphiaan, jossa hän oli jonkin aikaa Philadelphia Research and Protective Association -nimisen naistensuojelujärjestön sihteerinä.[1] Sen jälkeen hän opiskeli taloustiedettä ja sosiologiaa Pennsylvanian yliopiston Wharton Schoolissa ja New Yorkissa Columbian yliopistossa, jossa hän suoritti tutkinnon vuonna 1910.[2]

Perkins toimi vuosina 1910–1912 Consumers’ League of New York -kuluttajajärjestön sihteerinä, ja kampanjoi erityisesti työläisnaisten ja -lasten palkkojen korottamiseksi ja työolojen parantamiseksi.[2] Vuonna 1911 New Yorkissa yli sadan työläisnaisen kuolemaan johtanut Trianglen paitatehtaan tulipalo toi paljon huomiota hänen vaatimuksilleen työturvallisuuden lisäämisestä.[1] Perkins nimitettiin vuonna 1912 New Yorkin kaupungin uuden turvallisuuskomitean (Committee on Safety) toimeenpanevaksi sihteeriksi.[2] Monet hänen ehdotuksistaan toteutuivat, ja muun muassa New Yorkin osavaltion vuonna 1912 säätämää 54-tuntista työviikkoa on pidetty hänen aikaansaannoksenaan. Perkins loi tiiviit suhteet New Yorkia hallinneeseen demokraattipuolueeseen.[1] Vuonna 1917 hän siirtyi Organization for War Servicen New Yorkin neuvoston johtajaksi.[2] New Yorkin kuvernööriksi valittu Al Smith nimitti hänet vuonna 1919 osavaltion viisihenkisen teollisuuskomission jäseneksi.[1][2] Perkins oli myös osavaltion teollisuushallituksen (State Industrial Board) jäsen vuodesta 1923 ja sen puheenjohtaja vuodesta 1926.[2] Hän tuki Smithin presidentinvaalikampanjaa vuonna 1928.[1]

Smithin seuraajaksi New Yorkin kuvernöörinä tuli Perkinsin vanha tuttava Franklin D. Roosevelt, joka nimitti hänet osavaltion teollisuuskomissaariksi vuonna 1929. Kun Roosevelt neljä vuotta myöhemmin tuli Yhdysvaltain presidentiksi, hän nimitti Perkinsin hallituksensa työministeriksi.[1][2] Perkins jatkoi tässä tehtävässä koko Rooseveltin 12-vuotisen presidenttikauden ajan, ja oli siten yksi Rooseveltin ajan pitkäaikaisimmista ministereistä. Perkins oli jo ennen 1930-luvun lamaa kannattanut työttömyysvakuutusta ja valtion finanssipolitiikan tarkkaa valvontaa.[2] Työministerinä hän ajoi läpi monia tärkeitä uudistuksia, joihin kuuluivat lakisääteinen vähimmäispalkka ja viikoittainen enimmäistyöaika, alle 16-vuotiaan lapsityövoiman käytön rajoittaminen sekä valtion maksamat työttömyyskorvaukset ja yleiset vanhuuseläkkeet. Lisäksi ammattiliittojen asemaa parannettiin ja työllistämistöiden järjestämiseksi perustettiin Civilian Conservation Corps -organisaatio. Perkins luonnosteli vuoden 1935 sosiaaliturvalain (Social Security Act) ja vuoden 1938 työlain (Fair Labor Standards Act) sekä työehtosopimuksia koskeneen pykälän vuoden 1933 lyhytikäiseksi jääneessä laissa talouselämän säätelystä (National Industrial Recovery Act). Perkins myös kehitti merkittävästi Yhdysvaltain työministeriötä ja varsinkin sen tilastotoimistoa (Bureau of Labor Statistics).[2][1] Lisäksi hän rohkaisi Rooseveltia ajamaan Yhdysvaltain liittymistä Kansainväliseen työjärjestöön (ILO).[3]

Yksittäisissä työriidoissa Perkins pyrki pysyttelemään puolueettomana. Hän kuitenkin raivostutti työnantajat kieltäytyessään karkottamasta maasta kommunistitaustaista ammattiyhdistysjohtajaa Harry Bridgesiä, joka johti vuoden 1934 levotonta ahtaajalakkoa. Perkinsiä vaadittiin jopa asetettavaksi virkasyytteeseen, mutta edustajainhuoneen oikeuskomitea hylkäsi ehdotuksen vuonna 1939. Toisen maailmansodan aikana Perkins sai johtavat ammatti- ja työnantajaliitot sitoutumaan sopimukseen, jonka mukaan sodan aikana ei järjestettäisi lakkoja eikä työsulkuja.[1] Perkins jätti ministerintehtävät vuonna 1945 kaksi kuukautta presidentti Rooseveltin kuoleman jälkeen. Hän oli vielä myöhemmin valtion virkamieskomission (civil service commission) jäsenenä Harry Trumanin presidenttikauden loppuun eli vuoteen 1953, jolloin jäi eläkkeelle. Perkins toimi luennoitsijana ja julkaisi teokset People at Work (1934) ja The Roosevelt I Knew (1946).[1][2] Elämänsä viimeisen vuosikymmenen ajan hän oli Cornellin yliopiston vierailevana professorina.[3]

Perkins oli vuodesta 1913 naimisissa Paul C. Wilsonin kanssa. Perkins kuului Chicagon-vuosistaan lähtien episkopaaliseen kirkkoon.[1]

Yhdysvaltain työministeriön toimitalo Washingtonissa sai vuonna 1980 nimekseen Frances Perkins Building.[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Frances Perkins Wikimedia Commonsissa

• Francess Perkins Center (englanniksi)

Yhdysvaltain työministerit

• Wilson
• Davis
• Doak
• Perkins
• Schwellenbach
• Tobin
• Durkin
• Mitchell
• Goldberg
• Wirtz
• Shultz
• Hodgson
• Brennan
• Dunlop
• Usery
• Marshall
• Donovan
• Brock
• McLaughlin
• Dole
• Martin
• Reich
• Herman
• Chao
• Solis
• Perez
• Acosta
• Scalia
• Stewart
• Walsh