François Ponsard

François Ponsard (1814 Vienne, Isère, Ranska – 1867 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen näytelmäkirjailija. Hän aloitti 1837 asianajajana kotikaupungissaan, mutta siirtyi sitten kirjallisuuden pariin. Hän julkaisi muun muassa käännöksen lordi Byronin Manfredista.[1]

François Ponsard
François Ponsard. Valokuva: Nadar, 1865.
Henkilötiedot
Syntynyt	1814 Vienne, Isère, Ranska
Kuollut	1867 (52–53 vuotta) Pariisi, Ranska
Kansalaisuus	Ranska
Ammatti	näytelmäkirjailija
Kirjailija
Äidinkieli	ranska
Tuotannon kieli	ranska
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Siihen aikaan oli uusromanttinen koulukunta käynyt ankarimmat kamppailunsa. Niihin oli osallistunut myös Ponsard. Vaikka hän oli 1600-luvun merkittävien teosten ihailija, hän antoi täyden tunnustuksen romantiikan pyrkimyksille, mutta paheksui sen erehdyksiä. Uuden ja vanhan koulukunnan äärimmäisyyksien välissä hän yritti itse kulkea keskitietä, etenkin ensimmäisissä teoksissaan, tragedioissa Lucrèce (1843; Ranskan akatemian palkinto) ja Agnès de Méranie (1846) sekä jossain määrin myös draamassa Charlotte Corday (1850). Lucrèce, joka on voimakkaasti piirretty kuva roomalaisnaisen hyveellisyydestä, herätti ihastusta Elisa Rachelin ollessa nimiroolissa, etenkin kun monet pitivät sitä paluuna klassiseen näytelmään. Kaksi keskiajan ja vallankumouksen historiasta aiheensa saanutta myöhempää teosta, jotka tosin nekin kuvasivat naisen uhrautumista, eivät onnistuneet saamaan kovin suurta menestystä, joskin olivat edeltäjiään parempia. Häntä kuitenkin houkutti klassisen maailman ihailu kirjoittamaan viehättävän yksinäytöksisen komedian Horace et Lydie (1850) ja epäonnistuneen tragedian Ulysse (1852). Ne eivät saaneet yleisöltä vastakaikua, ja pian klassinen perussävy hiipui hänen näytelmistään. Komediat L’honneur et l’argent (1853) ja La bourse (1856) ovat aiheensa ja kielensä puolesta uudemman ajan kuvia, ihmisen heikkouksien ja virheiden tapainkuvauksia. Ulkoisten olosuhteiden ansiosta nämä teokset menestyivät, toisin kuin trilogia Ce qui plaît aux femmes (1860). Runoilijan parhaita teoksia on draama Le lion amoureux (1866), jonka aihe on direktorion kaudelta. Se on, kuten hänen viimeinen runonsa "Galilée" (1867), historiallinen kuvaus ja kirjoitettu lämminhenkisesti.[1]

Ponsardin teokset ovat uskollisia historialle, mutta usein kuivia ja kylmiä. Aina niistä kuitenkin hehkuu hänen rehti, totuutta rakastava ja jalo luonteensa.[1]

Ponsardista tuli 1855 Ranskan akatemian jäsen. Hänelle pystytettiin muistomerkki 1872 Vienneen. Hänen kootut teoksensa ilmestyivät 1866–1876.[1]