Framin retkikunta Jäämerelle

Pääartikkeli: Fram (laiva)

Framin piirustukset.

Naparetkeiljät olivat huomanneet, että jää nostaa alusta ylöspäin; Fram rakennettiin näiden huomioiden pohjalta.[1] Tarkoitus oli, että laiva ajelehtisi jäiden mukana ja veisi tutkimusmatkailijat pohjoisnavalle. Laiva oli suunniteltu kestämään jäiden puristusta ja nousemaan jäissä ylöspäin, ei rutistumaan. Aluksen runko oli kaksinkertainen ja pyöreä sekä sileä, ja uloin runko kaksoislaudoitettu. Uloin laudoitus oli eteläamerikkalaisesta lujasta puusta tehty ”jäänahka”. Myös sisäosien tukirakenteet suunniteltiin rungon vahvistamiseksi.

Fram oli ensimmäinen varta vasten naparetkeilyyn tarkoitettu alus. Seinät oli lämpö- ja kosteuseristetty muun muassa huovalla ja korkilla toisin kuin aikaisemmissa naparetkilaivoissa, joissa kosteus pääsi sisään. Miehillä oli eristyksen ansiosta mukavat olot sisällä, vaikka ulkona olisi kova pakkanen.[2]

Alukseen varastoitiin tarvikkeita nimenomaan paikallaan oleskelua varten. Laivassa oli viiden vuoden tarvikkeet 13 miehelle. Aluksessa oli yksinkertainen purjesysteemi, jotta pienikin miehistö pystyisi sitä käsittelemään. Tämän lisäksi laivassa oli vielä höyrykone. Framin rakennutti laivanrakentaja Colin Archer.

Framin reitti.

Nansen lähti purjehtimaan Framilla kohti pohjoisnapaa 24. kesäkuuta 1893.[3] Syksyllä meri alkoi jäätyä, ja miehet jännittivät sitä, miten alukselle kävisi. Kasautuva ahtojää puristi metelin säestämänä päiväkaupalla alusta, ja sen pelättiin särkyvän. Fram kesti jään puristuksen niin kuin oli suunniteltukin ja nousi jään pinnalle.

Kiinni jäätyneessä laivassa miehistö oli toimettomana paikoillaan. Miehet kävivät välillä jäällä, mutta suurimman osan ajastaan he viettivät pelaamalla korttia, laulamalla, lukemalla kirjoja ja laittamalla ruokaa. Samaan aikaan tehtiin myös jää- ja säähavaintoja sekä mitattiin Jäämeren syvyyttä.[4]

Nansen ja Johansen lähdössä koiravaljakkoineen kohti pohjoisnapaa.

Nansen lähimpänä pohjoisnapaa.

Laiva eteni välillä hyvin hitaasti kohti pohjoisnapaa ja välillä jopa täysin päinvastaiseen suuntaan. Joulun aikaan 1894 Nansen laski, että heillä menisi 7–8 vuotta pohjoisnavalle pääsemiseksi ja oli mahdollista, että he kulkisivat jopa kokonaan sivuun pohjoisnavasta. Nansen teki lopulta päätöksen, että hän lähtisi yrittämään pohjoisnavalle suksin. Hän tiesi pystyvänsä jättämään aluksen Otto Sverdrupin johtoon, kun hän itse lähtisi Hjalmar Johansenin kanssa kohti napaa. He lähtivät alukselta 26. helmikuuta 1895.[5]

Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun reet olivat liian painavia ja olosuhteet turhan vaativat. Toinenkin yritys epäonnistui, mutta he pääsivät lopulta matkaan 14. maaliskuuta.[5] Aluksi matkanteko oli helppoa, kun jää oli tasaista, mutta sitten he tulivat alueelle, jossa oli ahtojäätä röykkiöinä. Jääröykkiöt, tuuli ja pakkanen alkoivat hidastaa matkaa. Jääsolia, harjanteita ja lohkareita oli loputtomiin. Reet kaatuivat ja niitä oli kannettava jäälohkareiden yli, mikä oli äärimmäisen väsyttävää. Koirat uupuivat ja miehet vetivät itse rekensä. Ruumiista haihtunut kosteus muutti vaatteet koviksi panssareiksi, ja vaatteet hiersivät hihansuihin syvät haavat. Päivällä syntyi yöllä jäätyviä jään läpi tunkeutuvia porevesiä, joiden kohdalla ei ollut jäätä tai se oli ohutta. Jää paheni pohjoista kohti mennessä.[6] Kaiken lisäksi matkaajat huomasivat jäänalaisen merivirran puskevan heitä vastaan.

Lopulta he etenivät vain muutamia kilometrejä päivässä alkuperäisen 20 kilometrin sijaan. Päivä päivältä Nansenia alkoi epäilyttää yhä enemmän päästäisiinkö pohjoisnavalle.[7] Miehet kulkivat kohti pohjoista 26 päivässä yhteensä 200 kilometriä, ja olivat lopulta 8. huhtikuuta 1895 leveyspiirillä 86° 4′ eli 360 kilometrin päässä pohjoisnavasta.[8][9].

Nansenin talvimaja.

Paluumatka reillä aallokkoa muistuttavien jääröykkiöiden keskellä oli menomatkaa pahempi. Nyt kaiken lisäksi kevät sulatti jäätä. Uusi lumi oli sohjoa, ja suuria railoja avautui joskus jäälauttojen väliin. Railoihin jäätynyt uusi jää oli liian ohutta reille, mutta pystyisi repimään kajakit. Ruokatarpeet ja erityisesti koiranruoka alkoivat loppua. Heikoimpia koiria jouduttiin tappamaan vahvemmille ruoaksi. Kesäkuun puolivälissä oli jäljellä enää kolme koiraa, ja miehet vetivät rekiään itse tekemillään valjailla.[7] Naparetkeilijät onnistuivat löytämään talvehtimispaikan Frans Joosefin maan pohjoisosasta, minne he purjehtivat kajakeilla, kun viimeisetkin koirat oli ammuttu ja syöty.

Nansen ja Johansen rakensivat talvimajan mudasta, kivistä ja sammalista.[10][11] Maja muistutti hieman eskimojen käyttämiä talvimajoja. Majassa oli kalusteina muun muassa jääkarhujen taljoja. Sitä valaistiin ja lämmitettiin mursun rasvaa polttavalla kynttilämäisellä lampulla. Miehet metsästivät jääkarhuja ja metsästivät mursuja ja tekivät työkaluja itse puusta ja luista.[12] Talven myrskyaikana retkikunta oli sisällä ja nukkui jopa 20 tuntia. Aikaa tapettiin muistelemalla kotiaikojen mukavuuksia, kirjoja ja saippuaa. Hyvillä ilmoilla he ihailivat revontulia.

Keväällä retkikunta lähti reillä ja kajakeilla liikkeelle kohti Frans Joosefin maan eteläisempiä saaria.[12] He kohtasivat sattumalta 17. kesäkuuta 1896 Frederick George Jacksonin johtaman brittiläisen naparetkikunnan. He sopivat, että Nansen ja Johansen palaisivat brittien mukana Norjaan. He olivat takaisin Norjassa elokuussa 1896, jolloin oli myös jo tiedossa, että Fram oli turvassa. Se oli ajautunut lähelle Spitsbergeniä ja lähtenyt purjehtimaan takaisin Norjaan vapauduttuaan jäistä. Fram ja koko sen miehistö olivat Norjassa vain viisi päivää Nansenin ja Johansenin jälkeen.[5]

• Tutkimusmatkat pohjoisnavalle

• Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule – pohjoiset löytöretket. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9,.
• Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.
• Maailmanhistorian suuret löytöretket. Helsinki: Valitut Palat, 1980. ISBN 951-9078-76-2.

• Framiin ja Nanseniin liittyvää materiaalia Internet Archivessa