Foxit

Alun perin foxit asuivat saukien tavoin Atlantin rannikolla, josta heidän uskotaan yhdessä kulkeutuneen St. Lawrence -jokea myötäillen Suurten järvien alueelle Michiganiin. Irokeesien ahdistelemina foxien on arveltu saapuneen Michiganin alueille ja asettuneen asumaan sen eteläisiin osiin. Vuonna 1666 ranskalaiset raportoivat ensimmäisen kerran foxeista ja saukeista, joita asui suuria määriä keskisessä Wisconsinissa. Illinoisit olivat hävittäneet alkuperäiset maiden omistajat winnebagot lähes tyystin. Foxien määräksi arvioitiin tuolloin noin 5 000 henkeä saukien lukumäärän ollessa 6 500.[3] Ranskalainen jesuiittapappi Claude-Jean Allouez paikallisti vuonna 1667 ryhmän foxeja läheltä Green Bayta ja luki heille evankeliumia.[4]

Seuraavan vuosisadan alussa Euroopan kansojen mukana tulleet kulkutaudit, kuten isorokko, hävittivät arvioiden mukaan puolet foxeista. Vuonna 1710 ranskalaiset pyrkivät foxien suosioon ja taivuttivat nämä ja mascoutenit asettumaan Fort Detroitin linnakkeen ympäristöön. Tuhatkunta foxia vastasi kutsuun muiden jäädessä Wisconsiniin. Detroitin (silloinen Fort Pontchartrain) ympärille oli kuitenkin ehtinyt majoittua jo 6 000 intiaania; pääosin ottawia, wyandoteja ja miameja, jotka eivät halunneet jakaa suppeita metsästysmaitaan foxien kanssa. He vaativat ranskalaisia ajamaan uudet tulokkaat tiehensä. Detroitin komentaja pyysi foxeja ja mascouteneja siirtymään Michiganiin. Nämä osoittivat haluttomuutensa muuttoon. Potawatomit ja ottawat päättivät ajaa vieraat pois ja hyökkäsivät mascoutenien kimppuun. Nämä pakenivat foxien luokse, jotka päättivät kostaa oikeudettoman hyökkäyksen. Detroitin komentaja Sieur du Buisson käski foxien lopettaa mahdolliset sotasuunnitelmansa, mutta tällä ei ollut toivottua vaikutusta. Vuonna 1712 erimielisyydet puhkesivat sodaksi, kun foxit, kickapoot ja mascoutenit hyökkäsivät Fort Pontchartrainin linnakkeeseen. Hyökkäys päättyi wyandotien, ottawien, potawatomien ja ojibwojen vastaiskuun. Yli 1 000 foxia, kickapoota ja mascoutenia sai surmansa. Osa kiinni saaduista foxeista poltettiin eläviltä.[5]

Kanadan kuvernööri Marquis de Beauharnois lähetti sotajoukkoja foxeja vastaan vuonna 1726.[6]

Joitakin foxeja pääsi pakenemaan New Yorkin puolelle, jossa irokeesit antoivat heille turvapaikan. Detroitin tapahtumat olivat kuitenkin ehtineet tehdä foxeista ranskalaisten leppymättömiä vihamiehiä. Kickapoot ja mascoutenit liittolaisinaan he tekivät tuntuvaa vahinkoa ranskalaisten kaupalle ja häiritsivät näiden vesiliikennettä.[7] Uusi-Ranska joutui turvautumaan intiaaniliittolaisiinsa, joiden tuella se kykeni vastaamaan foxien iskuihin. Rauha solmittiin vuonna 1716.[8]

Foxit eivät kuitenkaan unohtaneet kärsimiään menetyksiä, vaan yrittivät koota liittokuntaa Uuden-Ranskan lyömiseen. Foxien johdossa ollut vaikutusvaltainen päällikkö Kiala koetti hyödyntää suhteitaan irokeeseihin, mutta nämä kieltäytyivät lähtemästä mukaan sotaan.[9] Ranskalaisen kaupan vaikutuspiiriin joutuneet dakotat, iowat ja winnebagot eivät myöskään halunneet tukea foxeja.[3]. Sen sijaan vanhat liittolaiset kickapoot ja mascoutenit olivat valmiit seisomaan foxien rinnalla.[10]

Vuoden 1728 aikana foxit aloittivat toisen sotansa ranskalaisia vastaan. Kesken sotatilan foxit riitaantuivat mascoutenien ja kickapojen kanssa, jotka vaihtoivat puolta ja siirtyivät Uuden-Ranskan joukkoihin. Talvella 1729 joukko winnebagoja, menomineja ja ojibwoja tuhosi fox-kylän ja otti kymmeniä vankeja. Kesällä 1730 vihollisten ympäröimiksi joutuneet foxit koettivat päästä turvaan irokeesiliiton senecain luo New Yorkiin. Ranskalaismieliset illinoisit estivät pakolaisten läpikulun maidensa halki. Foxit kostivat tämän ja polttivat sieppaamansa vangin. Illinoisit lähtivät heidän peräänsä ja saavuttivat pakenijoita, joiden menoa naiset ja lapset hidastivat.

Illinoisin maaseudulla lähellä Sangamonjoen alkulähteitä foxit rakensivat itselleen puolustuspaikan puiden peittämään lehtoon avoimella preerialla.[6] Heitä jäljittäneet illinoisit löysivät linnoituksen kuitenkin nopeasti ja lähettivät viestinviejän ranskalaisten luo. Paikalle lähetettiin sata sotilasta vahvistettuna 400 illinois-soturilla. Lisäksi 200 mascoutenia, kickapoota ja potawatomia liittyi piirittäjiin. Foxien yhteydet läheiselle joelle katkaistiin, samoin kaikki mahdolliset pakoreitit.[3]

Kolmen viikon ajan noin tuhat foxia onnistui pitkittämään kohtaloaan. Ruokatarpeiden ja veden loppuessa alkoi foxien sietokyky joutua koville. Syyskuisena yönä he pyrkivät rajuilman ja pimeyden turvin pakoon linnoituksestaan, mutta piirittäjien partiot havaitsivat heidät. Uusi-Ranska ja sen intiaaniliittolaiset surmasivat noin 600–800 miestä, naista ja lasta.[6]

Eloonjääneet foxit pakenivat saukien luo. Ranskalaiset vaativat näitä luovuttamaan foxit heille ja vuonna 1734 lähetettiin ojibwa-soturein vahvistettu Uuden-Ranskan retkikunta noutamaan pakolaisia. Syntyneessä kahakassa ranskalainen komentaja Sier de Villiers sai surmansa.[3] Foxit ja saukit pakenivat Mississippin yli sen länsipuolelle Iowaan. Saukit palasivat takaisin saman vuoden aikana ja aloittivat laajamittaisen aluevaltauksen illinoisien mailla, mutta foxit palasivat Wisconsiniin vasta vuonna 1765, joitakin vuosia sen jälkeen, kun Uusi-Ranska oli jo lakannut olemasta. Heidän väkilukunsa oli sotien jälkeen ollut vain noin 500 henkeä, mutta luonnollinen lisääntyminen nosti jonkin verran populaation määrää. 1770-luvun kuluessa foxit siirtyivät uudelleen Iowaan osallistuen seuraavilla vuosikymmenillä joihinkin sotiin Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka ranskalaisten valta oli murentunut, heidän pohjoiset intiaaniliittolaisensa ojibwat, menomineet ja jotkut siouxien heimoista kävivät yhä sotia foxeja vastaan. Vuonna 1780 foxit liittoutuivat dakotojen kanssa ja hyökkäsivät ojibwojen kylään. Teko osoittautui tuhoisaksi foxeille, jotka yhteenoton seurauksena tuhottiin lähes sukupuuttoon. Jäljellejääneet foxien rippeet sulautuivat saukeihin, mutta säilyttivät oman identiteettinsä.[11]

Black Hawk

Foxit eivät milloinkaan historian aikana omaksuneet valkoisen miehen tuomia tapoja ja kulttuuria, vaan noudattivat omia perinteitään. Vuonna 1832 osa foxeista yhtyi suuren soturin ja johtajan Black Hawkin sauk-armeijaan, joka kävi katkeran sodan Yhdysvaltoja vastaan saadakseen pitää kotimaansa Sautenakin. Heidät oli karkoitettu sieltä jo kertaalleen, mutta Black Hawkin johdolla tuhat saukia palasi takaisin Illinoisissa sijaitsevaan kyläänsä. Presidentti Andrew Jackson antoi täydet valtuudet kenraali Winfield Scottille organisoida riittävän vahvat sotajoukot karkottamaan saukit ja foxit pois. Black Hawk yritti koota liittokuntaa Yhdysvaltoja vastaan, mutta epäonnistui hankkeessaan, kun suurin osa muiden heimojen johtajista halusi pysyä erillään sodasta. Epätoivoisen sodan jälkeen Black Hawk antautui. Hänet passitettiin vankilaan Virginiaan, josta hän palasi kansansa pariin todetakseen, että nuorempi Keokuk oli vallannut hänen paikkansa ylipäällikkönä. Tämä sai Black Hawkin menettämään malttinsa, ja hänen kerrotaan huitaisseen Keokukia alushousuillaan.[12]

Vuonna 1833 foxit ja saukit muuttivat asumaan Des Moines -joen varrelle Iowaan ja vuonna 1846 järjesti Yhdysvaltojen hallitus heille reservaatin Kansasista. Riitaannuttuaan saukien kanssa osa foxeista palasi Iowaan ostaen sieltä hallitukselta palan maata. Ne foxit, jotka jäivät reservaattiin, sulautuivat saukeihin. Iowaan asettuneet foxit alkoivat tarmokkaasti puolustaa oikeuksiaan, sillä valtio painosti heitä luopumaan maapalastaan ja identiteetistään. Foxit säilyttivät molemmat. Kiitos tästä lankesi pitkälti heidän suurelle johtajalleen Nuorelle Karhulle (Maqui Banasha). Hänen johtaminaan foxien onnistui vastustaa Amerikan hallituksen suosimaa akkulturaatiota toisin kuin monien muiden heimojen.[8]

Wapella, fox-päällikkö 1800-luvulta. Charles B. Kingin maalaus.

Nuori Karhu kuoli vuonna 1933, mutta hän oli ehtinyt saada aikaan paljon hyvää kansansa keskuudessa. Uskonto ja riitit olivat säilyneet läpi vaikeiden vuosien. Kristinusko ei ollut juuri saanut heistä otetta sen enempää kuin peyotismikään, joka oli yleistynyt etelän intiaanien keskuudessa. Väkiluku on jatkuvassa kasvussa (1990-luvun lopulla sen arveltiin olevan noin 3 000), ja oma alkuperäinen kieli on säilynyt kotikielenä.