Fonografisylinteri

Paperilipuke sylinteristä vuodelta 1902.

Osa Columbia Recordsin sylinterikotelon kansipainatuksesta, ennen vuotta 1901. Huomaa, että tallenteen nimi on kirjoitettu kanteen käsin.

Mustasta vahasta tehty Edison Gold Moulded –sylinteri, n. vuodelta 1904.

Amberol-sylinteripakkauksen päätykansi.

Edisonin ”Blue Amberol”-sylinterin reunus.

Thomas Edison keksi fonografin puhelinviestien tallentamista varten 18. heinäkuuta 1877 kokeiltuaan ensin vahattua paperia. Varhaisissa versioissa tallenteet olivat pyörivän metallisen sylinterin ympärille käärityn tinapaperin ulkopinnalla. 1880-luvulla massatuotannossa olivat jo vahasylinterit, joissa äänitallenne oli pehmeähköstä vahasta valmistetun onton sylinterin ulkoreunalla olevissa urissa. Nämä sylinterit oli helppo irrottaa soittimen akselista ja kiinnittää uudelleen. Varhaiset sylinteritallenteet kuluivat yleensä loppuun muutaman kymmenen soittokerran jälkeen. Ostaja saattoi sitten joko palauttaa kuluneet sylinterit kauppiaalle osittaisena maksuna uusista äänitteistä tai hiotuttaa niiden pinnan sileäksi, jotta niihin voitiin tallentaa uudelleen. Vuonna 1890 Charles Tainter patentoi kovan karnaubavahan käytön fonografisylinterien valmistuksessa yleisesti käytetyn parafiinin ja mehiläisvahan sekoituksen sijaan.

Varhaisia sylintereitä toistavia laitteita 1880-luvun lopulta ja 1890-luvulta myytiin usein äänitystoiminnolla varustettuna. Mahdollisuus sekä äänittämiseen että äänen toistamiseen oli sylinterejä käyttävien fonografien etu taistelussa halvempia, äänilevyjä soittavia gramofoneja vastaan. Näitä alettiin massatuottaa 1890-luvun lopulla, ja niillä pystyttiin ainoastaan toistamaan ennalta tallennettua ääntä.

Fonografituotannon alkuvaiheessa valmistettiin useita kilpailevia, keskenään yhteensopimattomia sylinteritallennetyyppejä. 1880-luvun lopulla Edison Records, Columbia Phonograph ja muut yhtiöt sopivat standardoidusta järjestelmästä. Standardisylinterit olivat n. 4 tuumaa (10 cm) pitkiä, halkaisijaltaan 2 ¼ tuumaa (n. 5,7 cm), ja niissä oli noin kaksi minuuttia musiikkia tai muuta ääntä.

Vuosien mittaan sylintereihin käytetystä vahasta tuli parempaa ja kovempaa, ja sylintereitä pystyttiin soittamaan yli sata kertaa. Vuonna 1902 Edison Records esitteli uuden kovaa vahaa olevan sylinterin, joita markkinoitiin nimellä ”Edison Gould Moulded Records”.

Sylintereitä myytiin pahviputkissa, joissa oli pahvinen kansi molemmissa päissä. Nämä pakkaukset auttoivat suojaamaan äänitteitä. Nämä pakkaukset ja sylinterien muoto (yhdistettynä varhaisten äänitteiden ”peltiseen” ääneen elävään musiikkiin verrattuna) sai orkesterinjohtaja John Philip Sousan pilkkaamaan äänitteitä "säilykemusiikiksi". Levy-yhtiöillä oli yleensä yleiskäyttöinen sylinteripakkauksen ulkopuolelle painettu kansilipuke, eikä sisällä ollut mitään tietoja kyseisestä äänitteestä. Tiedot kirjoitettiin alkuaikoina kansilipukkeisiin käsin, yksitellen. Hieman myöhemmin äänitteen numero alettiin leimata ylempään päätykanteen, ja vähän myöhemmin äänitteen nimi ja esittäjä alettiin painaa päätykannessa olevaan lipukkeeseen. Pian 1900-luvun alettua lyhennetty versio näistä tiedoista (sekä levy-yhtiön nimi) alettiin painaa tai leimata itse sylinterin toiseen päähän. Aikaisemmin itse sylintereissä ei ollut tällaista näkyvää tunnistetta. Tallenteen alussa oli kuitenkin puhuttu kuulutus, jossa kerrottiin kappaleen tai esityksen nimi, esittäjä ja levy-yhtiö.

Pakkauksen sisäpuolella sylinterin mukana oli pieni liite, jossa oli tiedot tallenteesta. Aluksi se kirjoitettiin käsin tai koneella jokaiseen lipukkeeseen, mutta painetut versiot yleistyivät, kun tietyt kappaleet alkoivat käydä kaupaksi siinä määrin, että painamisesta tuli taloudellisesti kannattavaa. Huomaa että ylhäällä oikealla olevassa esimerkkikuvassa, Edison Recordsin vuoden 1902 pakkauksesta, ostajaa pyydetään leikkaamaan irti painetut tiedot sisältävä ympyrä. Tämä paperiympyrä voitiin sitten kiinnittää joko sylinteripakkauksen kanteen tai, kuten tässä esimerkissä, erikoiseen levy-yhtiöiden markkinoimaan sylinteriin kiinnitettävään koteloon. Tällaisen kotelon osti kuitenkin vain pieni osa sylinteriäänitteiden ostajista.

Vuonna 1906 Indestructible Record Company alkoi markkinoida sylinteriäänitteitä, jotka oli valmistettu selluloidista, varhaisesta kovamuovista, joka ei särkynyt pudotessa eikä kulunut loppuun tuhansistakaan soittokerroista. Tätä kovaa ja jäykkää materiaalia ei voitu vahasylinterien tavoin hioa uudelleenäänitystä varten, mutta sitä vastoin se oli lähes ikuinen tallennemuoto. (Tällaiset “Indestructible”-mallin sylinterit ovat ehkä kestävin äänitemuoto koko analogiäänityksen historiassa ennen digitaaliäänityksen keksimistä, ne kestävät paljon useampia soittokertoja kulumatta loppuun kuin myöhemmät äänitteet kuten vinyylilevy tai ääninauha.) Columbia Phonograph Company osti oikeudet tähän mullistavaan keksintöön. Edison-yhtiö kehitti sitten oman pitkään kestävän sylinterinsä, missä oli Amberol-nimistä muovia kipsisisuksen ympärillä. Näitä kutsuttiin Amberol-sylintereiksi. Samoihin aikoihin Edison esitteli neljän minuutin sylinterit, joissa oli kaksi kertaa pitempi soittoaika kuin vanhassa standardisylinterissä. Tämä oli saavutettu yksinkertaisesti pienentämällä uran kokoa ja sovittamalla urat kaksi kertaa lähemmäksi toisiaan sylinteriä kiertävässä spiraalissa. Useimmat (ei kaikki) Amberol-sylinterit ovat neljäminuuttista mallia. Näiden kehittyneempien sylinterien soittoon valmistettuja Edisonin fonografeja kutsuttiin nimellä Amberola.

Sylinterijärjestelmässä oli tiettyjä etuja. Kuten sanottu, vahasylinterejä voitiin käyttää kotiäänityksiin, ja ”indestructible”-mallin sylintereitä voitiin soittaa uudelleen ja uudelleen paljon useampia kertoja kuin levyjä. Sylinterit pyörivät yleensä suuremmalla nopeudella kuin levyt, mikä kasvattaa neulan lineaarista nopeutta uralla. Teoriassa tämä parantaa äänenlaatua. Lisäksi sylintereillä on vakiokulmanopeuden (CAV) sijaan vakiouranopeus (CLV), sillä spiraaliraidan säde on vakio, eikä näin synny ongelmia sisemmillä urilla, kuten äänilevyillä. Vuoden 1900 tienoilla sylinterien keskimääräinen äänenlaatu oli todella huomattavasti korkeampi kuin sen aikaisilla levyillä, mutta kun levyjen valmistajien tekniikka kehittyi, vuoteen 1910 mennessä laatuerot parempien levyjen ja sylinterien välillä olivat jo häviävän pieniä.

Fonografeissa käytettiin yleisesti ruuvipyörää neulan liikuttamiseksi oikealla nopeudella uria pitkin, kun useimmissa levysoittimissa taas urat vain vetivät neulaa mukanaan. Tämän seurauksena paljon soitetut sylinteriäänitteet olivat vähemmän kuluneita kuin levyt, mutta tämä lisämekanismi teki fonografeista kalliimpia.

Sekä äänilevyjen että levysoittimien massatuotanto oli halvempaa kuin sylinterijärjestelmän tuotteiden. Myös äänilevyjen varastoiminen oli helpompaa ja halvempaa, sillä ne pystyttiin pinoamaan, tai panemaan paperikansissa riveihin hyllyille kirjojen tapaan.

Monissa fonografeissa akselia pyöritti hihna, jonka pienikin luisto saattoi saada akselin pyörimään epätasaisesti, mikä johti poikkeamiin äänenkorkeudessa. Levysoittimissa käytetty suora hammaspyöräjärjestelmä ei oikeastaan voinut pyöriä epätasaisesti. Raskasmetallinen levylautanen toimi vauhtipyöränä, joka auttoi minimoimaan nopeuden heilahtelut.

Vuonna 1908 Columbia Records alkoi massatuottaa levyjä, joiden molemmille puolille oli prässätty tallenne. Tästä tuli pian standardikäytäntö ääniteteollisuudessa. Levyjen suosijat saivat nyt kaksi tallennetta halvemmalla kuin yhden sylinterimuodossa.

Mainitsemisen arvoinen on myös äänilevy-yhtiöiden parempi mainonta ja markkinointi, jota huomattavimmin harjoitti Victor Talking Machine Company Yhdysvalloissa ja Gramophone Company/HMV Britanniassa. Enrico Caruson tapaisia suuria laulajia palkattiin tekemään yksinomaan levyäänityksiä, jotta yleisön mieliin saatiin ajatus yhtiön tuotteen paremmuudesta.

Äänilevyjä ja sylintereitä.

Sylinteriäänitteet jatkoivat kilpailua kasvavia äänilevymarkkinoita vastaan 1910-luvulle saakka, jolloin levyt voittivat kaupallisen taistelun. Sillä vuosikymmenellä sekä levyjä että sylintereitä valmistanut Columbia siirtyi yksinomaan levyihin, ja Edison alkoi markkinoida omia äänilevyjään. Edison kuitenkin jatkoi uusien sylinterien myyntiä fonografin omistaville kuluttajille vuoteen 1929 asti. Viimeisimmät uusista sylintereistä olivat vain kopioita äänilevyistä, ja niissä on näin huonompi äänenlaatu kuin levyversioissa.