Flatheadit

biisonilauma, tasankointiaanin unelma.

Juan de Fucan otaksutaan tehneen vuonna 1592 ensimmäisenä valkoisena miehenä tehneen vierailuja salish-kielisten heimojen maille Tyynen valtameren rannikolle.[3] Tämän jälkeen espanjalaisten merenkulkijoiden alukset purjehtivat vuosikausien ajan useimmiten ohi salishien maan ja rantautuivat kauempana pohjoisessa. On kuitenkin lähes varmaa, että Ylätasangon ja suuren altaan intiaaneista flatheadit, shoshonit ja kutenait kävelivät tasangoilla jalan biisonien perässä. Arkeologisten tutkimusten mukaan useat ryhmät jopa saattoivat asua tasangoilla.[4] 1600-luvulla flatheadit saivat hetkeksi naapurikseen Columbia-joen seuduilta Kanadasta vaelluksensa aloittaneet kiowat.[5]

Flatheadit saivat ensimmäiset hevosensa vuoden 1730 seuduilla. He saattoivat varastaa ne shoshoneilta tai ostaa niitä Tyynenmeren rannikon espanjalaisilta kauppiailta.[6] Kalastusta ja pienriistan metsästystä flatheadit eivät jättäneet kokonaan, mutta hevosten hankkiminen sai heidät suuntaamaan yhä enemmän kulkunsa itäisille preerioille biisonien perään. Heistä kehittyi mestarillisia ratsastajia. Saman vuosisadan puolivälissä shoshonit ja kutenait pitivät hallussaan Montanan pohjoisia tasankoja.[7]

Idästä elintilojaan ja metsästysmaitaan laajentavat ”Rautaliiton” assiniboinet, creet, mustajalat ja tasankojen ojibwat muuttivat vallitsevaa voimatasapainoa.[8] Hyvin aseistetut maahanmuuttajat murskasivat alleen shoshonien ja kutenaiden vastarinnan. Näissä yhteenotoissa myös flatheadit ajettiin luoteisiin vuoristoihin pois Montanan tasangoilta.[9]

Monien muiden luoteisten intiaanien tavoin flatheadit kävivät tuottoisaa kauppaa Hudson Bay Companyn kanssa. Valkoisille kelpasivat turkikset, flatheadeille huovat, tupakka, viski ja tuliaseet.[6] Myöhemmissä sotaisissa kohtaamisissa mustajalkojen kanssa flatheadit onnistuivat kääntämään monet yhteenotot edukseen kivääriensä ja sukulaiskansojen tarjoaman avun ansiosta. Flatheadit saivat tuekseen nez percet, coeur d'alenet, kalispelit ja spokanet, jotka ylivoimansa turvin metsästivät mustajalkain ja crowien omikseen väittämillä alueilla.[2] Tasankojen rautaliitto oli murtunut, ja siihen kuuluneet kansat sotivat keskenään. Kostoretkillä Kalliovuorille mustajalat tekivät gros ventresien kanssa useita voimakkaita hyökkäyksiä flatheadien kyliin.[10]

Flatheadien alkuperäiset asuinalueet.

Montanan uudisasukkaat eivät halunneet puuttua näihin sotiin, vaan pysyttelivät omaa etuaan ajatellen erillään intiaanien keskinäisistä yhteenotoista. 1840-luvulla flatheadit saivat tietoa kristinuskosta, kun jesuiitat alkoivat käännyttää heitä katolisiksi. Esityön oli tehnyt siouxien surmaamaksi joutunut irokeesinverinen turkismetsästäjä Ignace Lamoose, joka oli liittynyt flatheadeihin vuonna 1816 ja ehtinyt tehdä kristinuskoa tutuksi.[10] Yleisesti alueen intiaanien keskuudessa esiintyi hurmoksen kaltaisia uskonnollis-poliittisia liikkeitä, jotka muuttivat vanhetessaan muotoaan ja saivat kristinuskosta lainattuja piirteitä. Näiden liikkeiden perimmäisenä tarkoituksena oli palauttaa intiaanien elämä ennalleen ja häätää uudisasukkaat pois. Intiaanien intoa ryhtyä suurimittaisiin levottomuuksiin laimensi kuitenkin vuonna 1853 puhjennut isorokkoepidemia. Saman vuosikymmenen puolivälissä Washingtonin muuttuessa osavaltioksi alkoi Yhdysvaltain voimakas painostus flatheadeja ja muita alueen intiaaneja kohtaan näiden maiden luovuttamisesta. 1870-luvulla enin osa flatheadeista siirtyi reservaattiin lähelle alkuperäisiä kotiseutujaan heidän kunniakseen nimetyn järven eteläisille rannoille. Ylipäällikkönä toimiva Karhunkynsi kieltäytyi tottelemasta muuttokäskyä, mutta joutui lopulta luopumaan päällikkyydestään. Pieni osa flatheadeja pysyi hänen takanaan, kunnes vuonna 1891 Karhunkynsi antoi periksi Yhdysvaltojen vaatimusten edessä ja käsitti intiaanien ajan olevan ohi. Siirryttyään reservaattiin hän sai takaisin ylipäällikön aseman.[10]

Taiteilija Paul Kanen näki flatheadnaisen hyvin suippopäisenä, mutta tutkijoiden mukaan kallonmuotoilua harrastivat muut ympäristön heimot, eivät flatheadit.[12]

Flatheadeita pidettiin yleisesti urheina, vieraanvaraisina ja rehellisinä ja heimon naiset olivat kuuluja korkeasta moraalistaan. Flatheadit eivät latistaneet lastensa päitä, niin kuin joskus on väitetty. Heidän nimensä saattoi tulla preeriaintiaanien elekielestä, jossa heidän oma merkkinsä oli kädellä tehty viittaus päälaen kohdalla, joskus myös käsien painaminen molemmin puolin päätä niin kuin he olisivat litistäneet sitä. [12]

Alun perin flatheadit olivat kalastajia ja jylhien vuoristo- ja metsäalueiden riistanpyyntiin erikoistuneita metsästäjiä. Heidän esihistorialliset juurensa on muinaislöytöjen valossa päätelty olleen Montanan länsiosissa, Idahossa ja Washingtonissa. Aikojen alussa he olivat olleet samaa kansaa kaikkien salishanien kielikuntaan kuuluvien heimojen kanssa.[13] Kylmien talvien tuoma nälänhätä hajotti kansan useaksi eri joukoksi ja näin kulkeutuivat flatheadit hieman idemmäksi kuin muut heidän sukulaisistaan, jotka jäivät enimmäkseen Kalliovuorten läntiselle puolelle.

Flatheadien uskonto oli hyvin sielukasta ja siihen sisältyi useita monimuotoisia tansseja. Heidän kulttuurissaan oli paljon läntisten kansojen perinteitä, mutta myös tasankojen heimoilta omaksuttuja tapoja. Tämä näkyi mm. heidän tavassaan rakentaa kahdenlaisia täysin toisistaan poikkeavia veneitä. Läntisimmät flatheadit tekivät puunkuorella päällystettyjä kanootteja, kun taas itäisimmät ryhmät olivat omineet tasankojen heimoilta biisininnahkaiset pyöreät "härkäveneet". Miesten kampaustyyli noudatteli Crow-intiaaneilta lainattua tapaa kääntää hiukset otsalta ylös korkeaksi kiehkuraksi. [14] Pään yli kietaistut liinat vaihtuivat sulkiin ja sulkapäähineisiin. Alkuperäiset esihistoriallisella ajalla käytetyt osittain maahan kaivetut ja kaislamatoin päällystetyt asumukset vaihtuivat satulakattoisiin majoihin, jotka puolestaan saivat antaa tilaa tiipiille. Vuoristoissa yleisesti miesten käyttämät puun sisäkuorista tehdyt lannevaatteet ja paksut viitat korvattiin preeriaintiaanien suosimilla nahkavaatteilla. Ihonväriltään flatheadit eivät olleet niin kuparinruskeita kuin itäisemmät intiaanit, vaan heidän ihossaan oli havaittavissa häivähdys kellertävää vaaleutta.[14]

Flatheadien vaaleampi iho ja heidän outo murteensa herättivät ihmetystä Lewisin ja Clarkin retkikunnan jäsenien keskuudessa heidän tehdessään tuttavuutta heimon erään leirikunnan kanssa syyskuussa 1805. Retkikunnan jäsenen John Ordwayn toteamus flatheadeista: "Niillä intiaaneilla oli oudoin kieli mitä olin siihen mennessä kuullut. Ajattelimme, että he saattoivat olla Walesilaisia intiaaneja."[12] Toteamuksen takana oli legenda walesilaisesta prinssi Madokista, joka jo ennen Kristoffer Kolumbusta oli purjehtinut Amerikkaan ja perustanut siirtokunnan. Vaaleaihoiset intiaanit, kuten mandanit, yhdistettiin prinssi Madokin jälkeläisiin ja legenda on työllistyttänyt monia tutkijoita, jotka ovat yrittäneet kaivaa esille todistusaineistoa Madokista ja hänen kadonneesta siirtokunnastaan.[15]

Flatheadien ja muiden salishankielisten kansojen muodostaman liiton ylipäälliköllä oli paljon valtaa. Hänen alaisuudessaan olivat kaikki heimopäälliköt, jotka valittiin tehtäviinsä viisautensa, rohkeutensa, jalomielisyytensä tai jonkun muun arvostetun ominaisuuden vuoksi. Heidät evästettiin päällikkyyteen monin neuvoin ja ohjein kylänvanhempien valistuksessa.[13] Taitojensa mukaan he myös kunnostautuivat eri osa-alueilla kuten sodissa, metsästysretkillä tai kylien sisäisten asioiden järjestämisessä. Heimojen ja kyläkuntien kesken vallitsi yhteisymmärrys. Niin sodan kuin rauhan asioissa sanoi ylipäällikkö kuitenkin viimeisen sanan. Urheimmat soturit palkittiin urotöistään kunniamerkein. Joskus flatheadit saattoivat ottaa vankeja, joita pidettiin orjan asemassa. Ystäville he olivat anteliaita ja lojaaleja, mutta vihollisten kohtelu oli julmaa.[16]