Fjodor Sologub

Fjodor Sologubin isä Kuzma Afanasjevitš Teternikov oli tilanomistajan avioton poika, joka oli ollut maaorjana[3] Pultavan kuvernementissä, työskenteli vapauduttuaan maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen Pietarissa räätälinä. Isän kuoltua tuberkuloosiin vuonna 1867, lukutaidoton talonpoikaistaustainen äiti Tatjana Semjonovna (k. 1894) joutui ottamaan paikan Agapovin aatelisperheestä palvelijana, jossa hän oli palvellut ennen naimisiinmenoaan. Fjodorin lapsuus ja murrosikä kuluivat nuoremman sisaren Olgan kanssa Agapovien talossa.[4] Fjodorin äiti piti piiskaamista tärkeimpänä koulutuskeinona ja rankaisi poikaansa ankarasti pienimmästäkin laiminlyönnistä. Tästä hänelle muodostui sadomasokistinen kompleksi, jolla oli merkittävä vaikutus kirjailijan työhön.[5]

Lapsena Fjodor luki paljon. Vuonna 1876 hän meni Agapovien tuen avulla kouluun Vladimirissa, vuotta myöhemmin hän siirtyi dekabristikouluun ja vuonna 1879 Pietarin opettaja instituuttiin, jossa hän opiskeli ja asui täysihoidossa neljä vuotta. Valmistuttuaan 19-vuotiaana vuonna 1882 hän pelasti äitinsä palvelijan ankarasta elämästä ja otti tämän ja sisarensa Olgan mukaansa ja lähti kymmeneksi vuodeksi opettamaan matematiikkaa pohjoisten maakuntien kouluihin Kresttsyyn, jona aikana hänen äitinsä kuoli, Velikije Lukiin vuonna 1885 ja Vytegraan vuonna 1889.[1][3]

Vuosina 1892–1907 Sologub toimi opettajana, rehtorina ja koulutarkastajana Pietarissa ja asui sisarensa Olgan kanssa hänelle myönnetyssä pienessä työsuhdeasunnossa Vasilinsaarella, jossa kokoontui sunnuntaisin kirjallinen piiri sekä taiteilijoita että kirjailijoita kuten Aleksandr Blok, Mihail Kuzmin, Aleksei Remizov, Sergei Gorodetski, Vjatšeslav Ivanov, Andrei Belyi, Valeri Brjusov, Nadežda Teffi, Léon Bakst, Mir iskusstva-ryhmään kuulunut kaupunkimaisema maalauksistaan tunnettu taidemaalari Mstislav Dobujinsky (1875-1957) ja Sergei Auslender. Olga kuoli tuberkuloosiin vuonna 1907.[6][7][8]

Sologub julkaisi ensimmäiset runonsa vuonna 1884,[9] mutta hänen kirjailijanuransa alkoi varsinaisesti 1890-luvulla. Hän julkaisi runoja, kirjallisuuskritiikkiä ja artikkeleita Severnyi vestnikissä ja muissa pietarilaisissa lehdissä. Vuonna 1896 ilmestyivät maaseudun opettajaelämästä kertova romaani Tjažolyje sny (ven. Тяжёлые сны, ”Raskaita unia”), jota on pidetty yhtenä ensimmäisistä dekadenssia edustavista venäläisistä romaaneista, runokokoelma Stihi (ven. Стихи, ”Runoja”) sekä kertomus- ja runokokoelma Teni (ven. Тени, ”Varjoja”).[1]

Sologubin merkittävin teos on vuonna 1905 ilmestynyt romaani Riivattu (ven. Мелкий бес, Melki bes), joka kuvaa groteskisti maaseutukaupungin pikkuporvarillista elämää. Samaa teemaa jatkoi trilogia Tvorimaja legenda (ven. Творимая легенда, ”Luotu legenda”, 1914). Sen skandaalimainen menestys perustui eroottisiin kuvauksiin, jotka kritiikki yksimielisesti tuomitsi. Sologub kirjoitti myös suosittuja näytelmiä vuosina 1907-1917,[1] kuten Riivatun näyttämösovitus vuonna 1909[10] ja 'Kuoleman voitto' (ven. Победа Смерти, 1907). Hänen ja Aleksandr Blokin symbolismin hengessä tehdyt näytelmätekstit toimivat näyttämöllä parhaiten.[11]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Sologub sepitti yltiöisänmaallisia runoja, jotka vähensivät hänen suosiotaan. Hän suhtautui innostuneesti helmikuun 1905 vallankumouksen mutta tuomitsi jyrkästi bolševikkien 1917 vallankaappauksen. 1920-luvun alussa hän julkaisi useita runokokoelmia, jotka jäivät täysin vaille huomiota. Vuonna 1908 hän meni naimisiin kirjailija Anastasia Tšebotarevskajan (1876-1921) kanssa, jonka parina Sologub toimi myös kääntäjänä.[1]

Vuodesta lähtien 1910 Sologubin ja Tšebotarevskajan kotona pidettiin kirjallista salonkia, johon symbolistirunoilija, Mir iskusstva -ryhmään kuulunut taideteoreetikko Konstantin Erbergin (1871-1942) mukaan "lähes kaikki silloinen teatteri-, taiteellinen ja kirjallinen Pietari kokoontui." Salongissa pidettiin uusien mielenkiintoisten runoilijoiden teema-iltoja, joissa esiintyivät Anna Ahmatova, Sergei Jesenin, Kornei Tšukovski ja Igor Severjanin.[7]

Fjodor Sologub ja Anastasia Tšebotarevskaja, Karl Bullan valokuva, 1910-luku

Vaikka Sologub periaatteessa vastusti Venäjältä poismuuttamista, hän ja hänen vaimonsa olivat epätoivoisessa taloudellinen tilassa, koska bolševikit estivät heidän julkaisutoimintansa ja myyntituloja ei tullut. Sologub haki joulukuussa 1919 lupaa poistua maasta saamatta vastausta. Puoli vuotta myöhemmin hän kirjoitti Leninille henkilökohtaisesti, jälleen ilman tulosta. Heinäkuun puolivälissä 1921 hän lopulta sai Trotskilta kirjeen, jossa hän sai luvan lähteä, ja suunnitteli lähtöä Tallinnaan 25. syyskuuta. Anastasia Tšebotarevskajan, joka oli puutteen heikentämä ja epätoivoinen pitkän epävarmuuden aiheuttamien kärsimysten vuoksi, putosi 23. syyskuuta Tutškovin-sillalta ja hukkui. Vaimon kuolema vaikutti syvästi Sologubiin hänen loppuelämänsä ajan, ja hän viittasi siihen usein myöhemmissä kirjoituksissaan.[12][7]

Sologub kuului symbolistien vanhempaan sukupolveen, mutta hänen tuotannossaan on myös eurooppalaisen dekadenssin vaikutusta. Sen ominaispiirteitä ovat omaelämäkerrallisuus, psykologismi ja filosofisten ongelmien käsittely.[13]

Fjodor Sologub ja hänen vaimonsa kirjailija Anastasia Tšebotarevskaja n. 1910

Fjodor Sologubin kaunokirjallisuudessa ja lehtiartikkeleissa toistuva teema on lasten epäoikeudenmukainen ja välinpitämätön kohtelu. Runoudessa puolestaan toistuvat dekadentit teemat. Vaikka Sologub piti itseään ennen muuta runoilijana, hänen proosansa on kestänyt aikaa paremmin. Huomattavin ja jo omana aikanaan suosittu teos on romaani Riivattu (ven. Мелкий бес, Melki bes, 1907, suom. 1918), joka kertoo vainoharhaisuuteen vaipuvan kansakoulunopettajan aiheuttamista onnettomuuksista. Riivattu on yksi venäläisen modernismin ilmaisuvoimaisimpia ja omintakeisimpia romaaneja. Trilogia Tvorinaja legenda (ven. Творимая легенда, Luomislegenda, 1907-1913) pyrkii symbolististen ihanteiden toteuttamiseen. Siinä ajankohtaiset aiheet limittyvät mielikuvituksellisten maailmojen, linnojen kuninkaiden ja subtrooppisten puutarhojen kanssa. Pyrkimyksestä huolimatta romaani ei saanut ymmärrystä omana aikanaan, mutta siitä otettiin kuitenkin 10 painosta kirjailijan elinaikana.[3]

• Riivattu. Suom. Werner Anttila. Hämeenlinna: Karisto, 1918.

Runo

• Hyvän vaitiolon enkeli (Angel blagogo moltšanija), teoksessa: Lähteenkirkas hiljaisuus: uskonnollista runoutta 1900-luvun Euroopassa, suom. ja toim. Anna-Maija Raittila, Kirjapaja 1983 ISBN 951-621-403-7

• Fjodor Sologubille omistettu sivusto (venäjäksi)
• Fjodor Sologubin teoksia Lib.ru -sivustolla (venäjäksi)
• Fjodor Sologubin elämäkerta sologub.narod.ru -sivustolla, 2004 (venäjäksi)
• Zinaida Hippius, Eräitä muistokuvia venäläisestä runoilijasta Feodor Sologubista, suom. Antti Tiittanen. Väinämöinen 1926 nro 5 s. 85–89