Fentiatsiini

Fentiatsiini eli fenotiatsiini on kolmirenkainen heterosyklinen yhdiste, jonka johdoksia käytetään muun muassa antipsykoottisina lääkkeinä. Fentiatsiinijohdokset ovat kliinisesti merkittävimpiä antipsykootteja.[1]

Fentiatsiini
Tunnisteet
CAS-numero	92-84-2
IUPAC-nimi	10H-fenotiatsiini
SMILES	C1=CC=C2C(=C1)NC3=CC=CC=C3S2
Ominaisuudet
Kemiallinen kaava	C12H9NS
Moolimassa	199,27 g/mol
Tiheys	1,34 g/cm³
Sulamispiste	185 °C
Kiehumispiste	371 °C
Liukoisuus	0,51 mg/l
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Fentiatsiini syntetisoitiin jo 1800-luvulla. Fentiatsiinia käytettiin alun perin kemikaalien stabiliointiaineena, mitä myöhemmin käytettiin myös matolääkkeenä ja hyönteismyrkkynä 1930-luvulla haittaeläinten hermosoluja salpaavan vaikutuksen takia. Aineella ei ollut ihmisen hermosoluille merkittävää vaikutusta.[2] Antihistamiineihin kuuluva fentiatsiinijohdos prometatsiini syntetisoitiin 1940-luvulla, ja sen todettiin aiheuttavan rottakokeissa rottien kyvyttömyyden selviytyä köysikiipeämistestistä. Promatsiinia käytettiin apuaineena eetterinukutuksen yhteydessä hidastamaan ja tasaamaan aivojen palautumista nukutuksesta. Aine on sedatiivinen eli hermostoa lamaava, mutta sillä ei ole mainittavia vaikutuksia psyykkisiin tiloihin.

Ranskassa 1952 syntetisoidun klooripromatsiinin antihistamiinivaikutukset puolestaan olivat heikot, mutta yhdisteellä huomattiin olevan psykomotorista aktiivisuutta, aggressiivisuutta vähentävä vaikutus. Lisäksi se aiheutti välinpitämättömyyttä ulkomaailman ärsykkeitä kohtaan. Sen vaikutukset skitsofreniaan olivat muutakin kuin epäspesifistä sedaatiota ja voitiin puhua antipsykoottisesta lääkkeestä.[1] Klooripromatsiinin vaikutus perustuu ensisijaisesti D2-dopamiinireseptoreita lamaavaan vaikutukseen, kuten kaikki muutkin neuroleptit. D2-reseptori vastaa muiden dopamiinireseptoreiden toiminnasta, jotka toimivat elimistön mielihyvä- ja palkitsemisjärjestelmänä.

Fentiatsiinijohannaisia antipsykoottisia lääkkeitä on kehitetty useita erilaisia, joilla jokaisella on omat haittavaikutuksena. Uudempien epätyypillisten antipsykoottien ulkoiset ja leimaavat haittavaikutukset ovat vähäisempiä kuin vanhemmilla tyypillisillä antipsykooteilla, mutta perinteiset neuroleptit ovat yleisesti voimakkaampia vaikutuksiltaan. Molemmat tyypit ovat vielä nykyään käytössä. Antipsykoottisten lääkkeiden suurimmat haittavaikutukset kuitenkin ilmenevät vasta lääkityksen lopetuksen jälkeen, pitkään jatkunut käyttö ja usea lopetuskerta muuttavat aivojen välittäjäainetasapainoa pysyvästi, jolloin lopettaminen ei ole enää mahdollista ja pahimmillaan seurauksena on lääkepsykoosi.

Monet potilaat lopettavat lääkityksen itsenäisesti, jolloin se tapahtuu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liian nopea lopetus voi johtaa reseptoreiden rajuun välittäjäainekuormitukseen ja mielenterveyden järkkymiseen, kun taas liian hidas lopetus aiheuttaa nopeaa reseptoreiden lisääntymistä ja välittäjäainetoleranssin kasvua reseptoreiden osittaisessa lamauksessa. Lääkkeet myös sitoutuvat eri lailla erilaisiin reseptoreiden alatyyppeihin, joka voi johtaa välittäjäaineiden epätasapainoon ja haittavaikutuksiin. Rauhoittavilla lääkkeillä voi olla apua lopetuksen yhteydessä, etenkin kun käyttö on jatkunut pitkään. Stimuloivia ja psykedeelisiä aineita ei tule missään nimessä käyttää lopetuksen yhteydessä, esimerkiksi ekstaasi voi johtaa hengenvaaralliseen serotoniinisyndroomaan tai ainakin dopamiinijärjestelmän vaurioitumiseen. Lääkkeen käytön lopetuksesta toipuminen voi kestää puoli vuotta, sen jälkeen tulleet haittavaikutukset ovat todennäköisesti palautumattomia.

Yhdisteestä käytetään myös nimiä dibentsotiatsiini, tiodifenyyliamiini ja dibentso-1,4-tiatsiini.