Felix zu Schwarzenberg

Felix Ludwig Johann zu Schwarzenberg[1] (2. lokakuuta 1800 Krummau, Böömi – 5. huhtikuuta 1852 Wien)[2] oli itävaltalainen ruhtinas ja valtiomies, joka toimi Itävallan pääministerinä vuosina 1848–1852. Hän palautti Itävallan sisäisen järjestyksen ja suurvalta-aseman sekasortoisen vallankumousvuoden 1848–1849 jälkeen.

Felix zu Schwarzenberg, litografia 1800-luvun puolivälistä.

Felix zu Schwarzenberg kuului Schwarzenbergin ruhtinassukuun ja oli sotamarsalkka Karl Philipp zu Schwarzenbergin veljenpoika.[1] Hän palveli vuodesta 1818 Itävallan armeijassa ja vuodesta 1824 diplomaattina. Hänestä tuli valtakunnan vahvan miehen Klemens von Metternichin suojatti, ja hän palveli Itävallan lähetystöissä Portugalissa, Venäjällä, Ranskassa, Englannissa, Sardiniassa ja Molempain Sisiliain kuningaskunnassa.[2] Vallankumouksen puhjetessa maaliskuussa 1848 Schwarzenberg joutui pakenemaan asemapaikaltaan Napolista, kun väkijoukko hyökkäsi Itävallan lähetystöön.[1] Sen jälkeen hän liittyi Pohjois-Italiassa marsalkka Joseph Radetzkyn joukkoihin ja haavoittui Goiton taistelussa.[2] Hänet ylennettiin tämän jälkeen sotamarsalkkaluutnantiksi.[1] Vallankumous levisi Wieniin 6. lokakuuta ja viikkoa myöhemmin Schwarzenberg joutui pakenemaan Olmütziin. Hänet oli jo neljä päivää aiemmin kutsuttu liittymään keisarilliseen hoviin. Järjestyksen palauttamisesta vastasi hänen lankonsa, marsalkka Alfred zu Windischgrätz, jonka suosituksesta Schwarzenberg määrättiin 19. lokakuuta muodostamaan hallitus pääkaupunkiin. Hänet julistettiin pää- ja ulkoministeriksi 21. marraskuuta.[2]

Schwarzenberg varmisti joulukuun alussa 1848 keisari Ferdinand I:n vallastaluopumisen nuoren Frans Joosefin hyväksi ja hajotti Kremsierissä kokoontuneen Itävallan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Kremsierissä hyväksytty perustuslaki olisi taannut valtakunnan eri kansallisuuksille laajan autonomian. Sen sijaan Schwarzenbergin tuella 4. maaliskuuta 1849 hyväksytty uusi perustuslaki teki valtakunnasta yhtenäisesti, keskitetysti ja absolutistisesti johdetun valtion, jättäen keisarille laajat valtaoikeudet ja lakkauttaen käytännössä kaikki historialliset alueelliset erityisprivilegiot. Separatistiset hankkeet saatiin estettyä vuoden 1849 aikana, kun Unkarin kapina kukistettiin Venäjän sotilaallisella tuella ja Radetzky sai palautettua Habsburgien vallan Pohjois-Italiassa. Vuoden 1851 viimeisenä päivänä Schwarzenberg suostutteli keisari Frans Joosefin kumoamaan tarpeettomana myös maaliskuun 1849 perustuslain ja palauttamaan siten täydellisen itsevaltiuden.[2]

Schwarzenberg vastusti saksalaisnationalistien Frankfurtin kansalliskokouksessa vuosina 1848–1849 ajamaa ajatusta yhtenäisestä saksalaisvaltiosta, jonka ulkopuolelle Habsburgien valtakunnan ei-saksalaiset alueet jäisivät. Vuonna 1850 Itävalta joutui tämän vuoksi lähes sotaan Preussin kanssa, mutta Venäjän asetuttua Itävallan tueksi Preussin oli peräännyttävä ja luovuttava toistaiseksi suunnitelmista Saksan yhdistämiseksi. Sen sijaan vanha Saksan liitto palautettiin voimaan. Saksan eri valtioiden ruhtinaat kuitenkin hylkäsivät vuonna 1851 Schwarzenbergin esityksen Itävallan valtakunnan liittämisestä kokonaisuudessaan Saksan liittoon ja Saksan tulliliittoon (Zollverein).[2]

Schwarzenbergin ura päättyi huhtikuussa 1852 hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Felix zu Schwarzenbergin veli oli kardinaali ja arkkipiispa Friedrich zu Schwarzenberg.[1]