Fat acceptance

Aktivistien mukaan huomion kiinnittäminen ylipainoon voi olla sen taustalla oleva syy. Syrjinnän tuntemukset voivat saada ylipainoisen syömään lisää lohdutukseksi. Lihavia on pidetty laiskoina ja tyhminä ja syyllistetty eri asioista, kuten ilmastonmuutoksesta tai terveydenhuoltojärjestelmän ylikuormittamisesta. Argumenttien mukaan oman kehonsa hyväksyminen voisi johtaa positiivisiin vaikutuksiin terveyden kannalta.[1]

Aktivistit käyttävät lihavuuteen liittyvästä negatiivisuudesta termiä Fat Shaming.[2] Vastaavasti normaalipainoiset katsotaan "etuoikeutetuksi" (Thin Privilege).[3] Toisaalta Charlotte Gill kirjoittaa The Independent -lehdessä, että naisten fat-shaming on paljon vähemmän hyväksyttyä kuin miesten short-shaming (lyhyyden häpäisy), vaikka jälkimmäinen on pahempi teko.[4]

Kuitenkin vuonna 2018 julkaistun brittiläisen tutkimuksen mukaan terveellistä lihavuutta ei ole, vaan lihavuus vaikuttaa aina heikentävästi terveyteen. Lihavuustutkija Aila Rissasen mukaan ison suomalaisaineiston uusi analysointi on tuottanut saman tuloksen.[5] Lihavalla tarkoitettiin tässäkin painoindeksiä yli 30.[6]

Pienikin painonpudotus tuottaa huomattavia terveyshyötyjä monien sairauksien suhteen. Tavoitteen ei välttämättä tarvitse olla normaalipaino.[7]

Lääkäri Pippa Laukan mukaan kehopositiivisuusaatteessa on paljon hyvää, mutta ylipaino pitää silti voida ottaa puheeksi selkeästi, ainakin terveydenhuollossa. Olennaista on, että puhumisen syynä ei ole ulkonäkö vaan terveysseikat, hyvinvointi. Ylipainosta puhuminen tulee tehdä oikein muttei myöskään hyssytellen, ja ennen ongelmien ilmaantumista.[8]

Läskiaktivismin[9] ensimmäinen vaihe ajoittuu sosiologi Charlotte Cooperin mukaan vuosiin 1967–1989.[10]

Mahdollisesti ensimmäinen tempaus tapahtui 1967, kun newyorkilainen WBAI-radioaseman juontaja Steve Post järjesti Fat-In-kokoontumisen Central Parkissa kesäkuussa 1967. Mielenosoittajat kantoivat kylttejä, joissa luki mm. "Fat Power" ja "Buddha Was Fat". He polttivat laihdutusoppaita ja Twiggyn kuvan ja tarjoilivat tilaisuutta varten hankittuja ruokia.[10]

Ylipainoisuus oli jo tuolloin suhteellisen yleistä Yhdysvalloissa; 1960-luvun alussa 45 % amerikkalaisista oli ylipainoisia (2005 68 %) ja liikalihavia (obesity) 13 % (35 % vuonna 2005).[11]

Vuonna 1967 Lew Louderback kirjoitti Saturday Evening Postiin artikkelin "More People Should be FAT". Sen seurauksena William "Bill" Fabrey perusti 1969 järjestön National Association to Aid Fat Americans, joka nykyisin nimeltään National Association to Advance Fat Acceptance (NAAFA).[10] NAAFA oli Fat Pride -liikkeen peruskivi. Louderback kirjoitti kirjan Fat Power (Hawthorne Books, 1970), joka kuvasi lihavien syrjintää ja laihdutusteollisuuden nousua.[12]

Vuonna 1972 perustettiin NAAFA:n sisällä feministinen ryhmä The Fat Underground. Ryhmän mukaan Yhdysvaltain kulttuuri pelkää lihavuutta, koska se pelkää voimakkaita naisia ja vaati muutosta yhteiskunnan arvoihin. The Fat Underground käytti radikaalia retoriikkaa kuten "lääkärit ovat vihollisia" ja "painonpudotus on kansanmurha". Ryhmän mainstream-tukijat yliopistoissa ja muualla kehottivat sitä maltillistamaan retoriikkaansa, mutta omaksuivat sen logiikan.[12] NAAFA ei hyväksynyt ryhmän radikalismia ja se erosi ja muutti nimekseen The Women's Center.[10]

Brittiläinen Susie Orbach julkaisi 1978 kirjan Fat is a Feminist Issue, josta tuli nopeasti bestseller. Kirjassa Orbach popularisoi ideat, joiden mukaan laihdutus ja tyytymättömyys kehoon ovat sortoa ja ruumiinkuvan häiriöt ja syömishäiriöt johtuvat misogyniasta. Orbachin kirjaa markkinoitiin alun perin laihdutusoppaana, mutta myöhemmissä painoksissa sille on lisätty alaotsikko "anti-diet guide".[10][13]

Vuonna 1979 Carole Shaw perusti Big Beautiful Woman -muoti- ja lifestyle-lehden. Lehti myytiin myöhemmin LFP-julkaisijalle, mutta paperiversion julkaisu päättyi 1990-luvun lopulla.[14]

Fat acceptance levisi ensimmäisen kerran ulkomaille kun Lontoossa perustettiin 1980-luvun puolivälissä The London Fat Women's Group.[10]

Läskiaktivismin toinen vaihe alkoi 1990-luvulla, kun ideat levisivät yksittäisistä ryhmistä ja toimijoista valtakulttuuriin. Lihavuudesta alettiin käyttää yleisesti kiertoilmaisuja, kuten "iso" tai "pluskokoinen".[10] Liike myös käyttänyt vaikutusvaltaansa politiikassa. Esimerkiksi entinen Fat Underground -aktivisti Lynn McAfee vaikuttaa Council on Size and Weight Discrimination -järjestössä, joka lobbaa poliitikkoja, ja hän on ollut Yhdysvaltain kauppaministeriön Federal Trade Commissionin, National Institutes of Healthin ja Federal Drug Administrationin kuulemisissa. Monimuotoisuuslakimies Sondra Solovay sai ajettua vuonna 2000 San Franciscon lainsäädäntöön pituus- ja painosyrjimättömyyden.[10]

Pulh ja Brownwell julkaisivat 2001 ensimmäisen tutkimuksen ylipainoisia ja lihavia vastaan kohdistuvista asenteista. Ennakkoasenteiden on tutkimuksissa todettu lisääntyneen tutkimuksen jälkeisen vuosikymmenen aikana, mutta myös tietoisuuden lihaviin kohdistuvasta syrjinnästä.[15]

Vuonna 2012 alkoi ilmestyä Taylor & Francis -tiedekustantamon julkaisema lehti Fat Studies. [16] Lehti on ensimmäinen alan akateeminen tiedelehti, joka julkaisee alkuperäisartikkeleita ja katsauksia lihavuudesta ottaen huomioon intersektiot sukupuoleen, rotuun/etnisyyteen, seksuaalisuuteen, ikään, vammaisuuteen ja sosioekonomiseen tasoon. Lehti puolustaa kaikkien yhdenvertaisuutta ruumiinpainoon katsomatta. Se tutkii tapoja, joilla lihavia sorretaan, selvittää ketkä siitä hyötyvät ja tutkii, miten lihavat ihmiset voidaan vapauttaa sorrosta. [17]

Feministi Saara Särmä on kertonut oppineensa hyväksymään itsensä vasta, kun löysi läskiaktivismin ja netin läski-blogosfäärin.[18] Särmä on sanonut läskiaktivismin saapuneen Suomeen vasta 2016. Särmä erottaa kehopositiivisuuden varsinaisesta läskiaktivismista siten että jälkimmäisen tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa, eikä vain saada hyväksyntää.[19]

Läskiaktivismin argumentteja on esitellyt myös Yleisradion Vaakakapina ja sen juontaja Jenny Lehtinen.[20]

Helen Pluckrose ja James Lindsay ovat kuvanneet "Fat Studies" -liikkeen kehitystä osana postmodernia oikeudenmukaisuusliikettä ja esittävät sitä koskevaa kritiikkiä teoksessaan Cynical theories (2020). Kirjoittajien mukaan liike on avoimesti tiedevastainen ja kieltää lääketieteellisen tiedon ylipainoisuuden haitoista. Sellaisena se on kannattajilleen vahingollinen ja mainostaa vääriä asenteita terveyttä kohtaan. [21]

• Cynical Theories

• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3. (englanniksi)