Italia (1922–1945)

Fasistinen aikakausi alkoi Fasci Italiani di Combattimento -järjestön pohjalta 7. marraskuuta 1921 perustetun Kansallisen fasistipuolueen (Partito Nazionale Fascista, PNF) vallankaappauksella. 20 000 puolueen jäsentä marssi 28. lokakuuta 1922 Roomaan ja sai kuningas Viktor Emanuel III:n suostumaan Benito Mussolinin nimittämiseen pääministeriksi.[3] Aluksi PNF oli yhteistyössä myös muiden puolueiden kanssa sosialistista puoluetta lukuun ottamatta, johon suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. PNF:n puheenjohtaja Mussolini oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikana sosiaalidemokraatti, mutta joutunut syrjään siksi, että oli kannattanut Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan, mikä oli ollut sosiaalidemokraattien rauhanaatteen vastaista.

Vallan keskittäminen tapahtui vaalilain muutoksella. Valtiopäiväedustaja Giacomo Acerbon ehdottamalla Legge Acerbolla päätettiin, että puolue, joka sai 1/4 äänistä, sai 2/3 valtiopäiväpaikoista. Laki hyväksyttiin 18. marraskuuta 1923. PNF:n muiden samanhenkisten kanssa muodostama yhteistyövaaliliitto, La Lista Nazionale (”Kansallinen vaalilista”), sai 6. huhtikuuta 1924 61,3 prosenttia äänistä. Sosialistijohtaja Giacomo Matteotti murhattiin 10. kesäkuuta 1924.[3] Mahdollisuus yksipuoluevaltaan muodostui.

Vuonna 1925 Italiasta tehtiin yksipuoluevaltio. Muut kuin PNF tulivat kielletyiksi. Vuonna 1923 perustettu Fasistien suuri neuvosto (Gran Consiglio del Fascismo) koordinoi valtion politiikan 9. joulukuuta 1928 – 25. heinäkuuta 1943.

Fasistihallinto pyrki vakauttamaan maan taloutta ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta. Fasistien kontrolloiman ammattiyhdistysliikkeen, hallituksen ja työnantajien välille pyrittiin muodostamaan neuvottelujärjestelmä, jotka estäisi työläisten lakkoilun.

Ulkopolitiikassa johtoajatuksena oli Mare Nostrum, ”meidän meremme”. Tarkoituksena oli vahvistaa Italian kuningaskunnan asemaa kaikkialla Väli­merellä, mihin liittyi siirtomaiden hankkiminen Väli­meren rannoilta. Italia valloitti myös Etiopian keisarikunnan 1935–1936 huolimatta maan keisarin Haile Selassien yrityksistä saada Kansainliiton maat tueksi vastustamaan valtausta.

Italia liittyi myös kolmen vallan sopimukseen ja oli aktiivinen myös pohjoisessa Keski-Euroopan asioissa. Tämä vei Italian mukaan toiseen maailmansotaan, johon se liittyi aluevaatimusten osoittamiseksi Ranskalle vasta sitten, kun Ranska oli jo melkein kukistunut saksalaisten hyökkäyksestä 1940.

Italia kävi sotaa Afrikassa Isoa-Britanniaa vastaan, mutta koska se alkoi jäädä häviölle, joutuivat saksalaiset tulemaan Afrikakorps-nimisenä joukkona tueksi.

Vuonna 1941 Italia ryhtyi hyökkäämään Albanian kautta Kreikkaan, mutta tuli torjutuksi. Tämän vuoksi Saksa joutui hyökkäämään Jugoslaviaan ja Kreikkaan, mistä aiheutui operaatio Barbarossan myöhästyminen ainakin kahdella kuukaudella, mistä puolestaan seurasi se, että hyökkäys joutui osittain aikaisempaa ankarammin Neuvostoliiton talven olosuhteiden vaivaamaksi ja pysähtyi marras–joulukuussa Moskovan taisteluun.

Heinäkuun 1943 Sisilian maihinnoususta alkaen fasistinen Italia joutui uhanalaiseksi liittoutuneiden edetessä Etelä-Italiasta kohti pohjoista. Tämä johti Italian irrottautumiseen sodasta marsalkka Pietro Badoglion tekemän vallankaappauksen avulla. Italian kuningas antoi pidättää Mussolinin. Badoglion hallitus solmi aselevon liittoutuneiden kanssa 3. syyskuuta 1943 ja se julkistettiin viisi päivää myöhemmin.

Saksalaiset pelastivat Mussolinin vankeudesta ja tekivät hänestä tukemansa uuden Italian sosiaalisen tasavallan valtionpäämiehen siksi ajaksi, kun Pohjois-Italia oli Saksan miehittämä ja kävi sotaa Italiaa ja liittoutuneita, pääasiassa yhdysvaltalaisia vastaan.