Fabian Langenskiöld (kirurgi)

Fabian Wilhelm Gustaf Langenskiöld (21. maaliskuuta 1886 Viipuri – 25. elokuuta 1957 Sipoo[1]) oli suomalainen kirurgi, joka ansioitui Simo Brofeldtin ohella vammaisten hoidon ja koulutuksen kehittämisessä sekä sairaaloiden suunnittelussa[2].

Langenskiöld kuului sotilas-, liikemies- ja virkamiessukuun, jonka juuret olivat Porvoossa. Hänen isänsä Gustaf Langenskiöld (1852-1931) oli senaattori. Hän valmistui lääkäriksi 1913 ja keskittyi aluksi patologiaan ja neurologiaan. Hänen väitöskirjansa vuodelta 1914 käsittelee elävän kudoksen kykyä vastustaa valkuaisen hajoamisessa syntyvien entsyymien vaikutusta. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänen kiinnostuksensa suuntautui kirurgiaan, ja hän sai kirurgin pätevyyden 1918. Seuraavana vuonna hän sai kirurgian dosentuurin suoritettuaan joitakin alan tutkimuksia.

Vuonna 1919 Langenskiöldistä tuli Helsingin Diakonissalaitoksen kirurgisen osaston esimies ja vuonna 1931 koko laitoksen ylilääkäri vuoteen 1945 saakka, jolloin hän väistyi kasvaneen työtaakan ja uusien haasteiden vuoksi.

Langenskiöldistä oli 1920-luvulla tullut myös raajarikkoisten hoitolaitoksen ortopedisen sairaalan ylilääkäri ja Föreningen för lyttas väl r.f. –yhdistyksen puheenjohtaja. Hän totesi, että Suomen vammaishuollossa oli suuria puutteita, koska hoitopaikkoja oli vähän ja vammaisten mahdollisuudet saada ammatillista koulutusta ja edelleen työtä olivat heikot. Alan kehittäminen sai vauhtia talvisodan aikana, jolloin Langenskiöld pääsi toteuttamaan keskitettyä vammaishuoltoa. Hänen apunaan oli vuodesta 1940 professori Kalle Emil Kallio. Välirauhan aikana 1940 perustettiin Invalidisäätiö, ja 1943 valmistui Invalidisäätiön sairaala ja ammattikoulu Helsingin Ruskeasuolle. Langenskiöldistä tuli sairaalan ylilääkäri. Koska hän oli osallistunut sairaalan suunnitteluun ja rakentamiseen, hänestä tuli tällä alalla pätevä asiantuntija. Talvisodassa Langenskiöld toimi helsinkiläisistä sairaaloista muodostetun 1. Sotasairaalan päällikkölääkärinä ja jatkosodassa saman sairaalan johtajalääkärinä, lääkintäeverstin (1940) sotilasarvolla. Langenskiöld toimi myös Päämajan lääkintäosaston sotasairaaloiden tarkastajana ja julkaisi sota-aikana erityisesti raaja-amputaatioista.[3]

Sairaalatyön ohella Langenskiöld hoiti myös Helsingin yliopistossa kirurgian dosentuuria. Hän haki professorin virkaa, mutta jäi toiseksi. Vuonna 1948 hän kuitenkin sai ruotsinkielisen professuurin, josta hän eläkkeelle 1953, mutta jatkoi Invalidisäätiön ylilääkärinä kuolemaansa saakka. Hänen poikansa Anders Langenskiöld jatkoi tässä tehtävässä isänsä jälkeen. Langenskiöldin työ herätti myös kansainvälistä arvostusta. Hänelle myönnettiin ensimmäisenä suomalaisena Lasker Awards-palkinto 1957[4]. Hän oli luottamustehtävissä useissa lääkäreiden ammatillisissa ja tieteellisissä yhdistyksissä. Hänet kutsuttiin 1947 Suomen Tiedeseuran jäseneksi. Hän oli lähes 25 vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa, ja toimi myös liike-elämässä. Hän kuului Andelslaget Varubodenin perustajiin sekä toimi Pohjoismaiden Yhdyspankin hallintoneuvostossa. Hän oli myös Stockmannin hallituksen jäsen ja puheenjohtajana lähes 20 vuotta.