Grumman F4F Wildcat

1930-luvun puolivälissä Yhdysvaltain laivasto aloitti kaksitasoisten lentokoneiden korvaamisen yksitasoisilla. Laivaston käytössä olleiden hävittäjien, Curtiss BF2C-1 ja Grumman F2F-1, nopeusero laivaston Martin B-10 -pommikoneisiin oli ainoastaan alle 20 mailia tunnissa. Kaksitasoinen vuonna 1935 tilattu Grumman F3F-1 ei parantanut tilannetta. Elokuussa 1935 laivaston ilmailutoimisto (engl. Bureau of Aeronautics) toimitti yksipaikkaisen hävittäjän kilpailuvaatimukset, joiden mukaan suoritusarvojen tuli olla parhaat mahdolliset. Huippunopeuden tuli ylittää 250 mailia tunnissa ja sakkausnopeus sai olla maksimissaan 65 mailia tunnissa. Vaatimuksissa ei määritelty koneiden tasojen määrää ja siipien taittamista ei pidetty suotavana.[2]

Grumman vastaanotti 2. maaliskuuta 1936 tilauksen kilpailuun lähettämästään XF4F-1, joka oli F3F-1 koneesta edelleen kehitetty kaksitasoinen hävittäjä. Koneessa oli tehokkaampi 800 hevosvoiman Pratt & Whitney tai Wright moottori, mikä mahdollisti huippunopeudeksi 264 mailia tunnissa. Aseistuksena oli nokassa .303 tuuman ja .50 tuuman konekiväärit. Kesäkuussa 1936 laivasto tilasi yksitasoisen Brewster XF2A-1, jolloin Grumman hylkäsi alkuperäisen suunnitelmansa ja valmisti yksitasoisen XF4F-2:n. Grumman vastaanotti tilauksen uudesta koneesta 28. kesäkuuta 1936. Uuteen koneeseen asennettiin laivaston toiveiden mukaisesti 14-sylinterinen 1 050 hevosvoiman Pratt & Whitney XR-1830-66 -moottori, jonka teho 9000 jalassa vielä 900 hevosvoimaa. Grumman laski, että valitulla moottorilla saavutettaisiin huippunopeudeksi 290 mailia tunnissa.[2]

Ensilento XF4F-2:lla tehtiin 2. syyskuuta 1937, minkä jälkeen se toimitettiin NAS Anacostiaan testattavaksi. Anacostiassa konetta verrattiin Brewster XF2A-1:een ja Sikorsky NF-1:een, joka oli laivastolle tehty versio P-35:stä. Testaus saatiin päätökseen huhtikuussa 1938. XF4F-2:n testausta haittasi moottorin aiheuttamat ongelmat, jotka aiheuttivat myös yhden onnettomuuden. Vaikka kone saavutti suuremman nopeuden kuin XF2A-1, laivasto esitti kesäkuussa 1938 voittajaksi Brewsterin, jolta tilattiin 54 hävittäjää.[2]

Laivasto oli kuitenkin kiinnostunut Grummanin esityksestä ja tilasi lokakuussa 1938 parannetun XF4F-3:n, johon tuli asentaa 1200 hevosvoiman Pratt & Whitney XR-1830-76-moottori. Moottorin teho 11000 jalassa oli 1050 hevosvoimaa ja vielä 19000 jalassa 1000 hevosvoimaa. Koneen siipien kärkiväliä kasvatettiin 34 jalasta 38 jalkaan, millä palautettiin raskaamman moottorin aiheuttama siipikuorman kasvu sallittuihin rajoihin. XF4F-3 lensi ensikerran 12. helmikuuta 1939, mikä aloitti kuuden kuukauden koelennot Bethpagessa ja Anacostassa. Testeissä kone saavutti huippunopeudeksi 333,5 mailia tunnissa. Laivaston tarkastusvirasto esitti konetta tuotantoon. Kuukautta myöhemmin laivasto tilasi Grummanilta 54 konetta.[2]

Lentokone toimitettiin tuulitunnelitesteihin, joilla pyrittiin parantamaan koneen laskeutumis- ja nousuominaisuuksia. Testien tuloksena koneen peräsintä suurennettiin ja siirrettiin taaksepäin, jolloin pituus kasvoi 19 tuumaa. Lisäksi peräsinpintoja nostettiin 20 tuumaa ylemmäs ja tehtiin kyhmy pyrstön ja ohjaamon väliin ilmavirtojen ohjaamiseksi. Ensimmäinen tuotanto F3F-3:lla tehtiin ensilento helmikuussa 1940. Kahden ensimmäisen koneen aseistuksena oli nokassa kaksi .303 tuuman ja kummassakin siivessä .50 tuuman konekivääri. Myöhemmissä koneissa nokan konekiväärit poistettiin ja korvattiin toisilla .50 konekivääreillä siipiin. Koneisiin asennettiin myös panssarointia, mutta ei itsesulkeutuvia polttoainetankkeja.[3]

Ranskan antauduttua lisättiin koneiden tuotantoa ja vuoden loppuun mennessä tilauksia oli kaikkiaan 578 koneesta. Syksyllä jatkuvat ongelmat ahtimissa johtivat moottorin vaihtamiseen Pratt & Whitney R-1830-90:ksi, jolloin XF4F-6:n huippunopeus laski 319 mailiin tunnissa. Laivasto tilasi kuitenkin 95 lentokonetta varustettuna uudella moottorilla. Malli sai nimekseen F4F-3A. Näistä 30 liitettiin Kreikan tilaukseen, mutta luovutettiin Kreikan antauduttua akselivalloille Britannian laivastolle nimellä Martlet III. Yhdysvaltain laivasto ilmoitti 1. lokakuuta 1941 nimeävänsä lentokoneensa, jolloin F4F sai nimen Wildcat.[3]

Laivaston halusi koneeseen taittuvat siivet, jotta koneita voisi sijoittaa enemmän lentotukialuksille. Maaliskuussa 1940 Grumman valmisti mekanismin siipien taittamiseksi ja asensivat sen F4F-3:een. Siipien taittamisella kärkiväli supistui 38 jalasta hieman yli 14 jalkaan. XF4F-4 teki ensilentonsa 14. huhtikuuta 1941. Aluksi taittomekanismi oli hydraulinen, mutta painon säästämiseksi se muutettiin käsikäyttöiseksi. Paino palautettiin lisäämällä kumpaankin siipeen .50 tuuman konekivääri.[3]

Wildcatin tuotanto lopetettiin 1943 uudemman F6F Hellcatin tuotantoon oton jälkeen, mutta General Motors jatkoi koneiden valmistamista Yhdysvaltain laivastolle ja Fleet Air Armille. Aluksi mallina oli identtinen FM-1, mutta pian valmistukseen tuli Grummanin F4F-8 -prototyyppiin perustunut FM-2, jossa oli tehokkaampi moottori (1 350 hv) ja pidempi sivuvakain väännön kompensoimiseksi.

Eastern Aircraft Division valmisti laivastolle 4437 FM-2 Wildcatiä, joissa oli tehokkaampi, kevyempi rakenne ja aseistus supistettu neljään .50" konekivääriin. FM-2 koneiden suorituskyky oli siten merkittävästi parempi kuin F4F-4:n.[4]

Koneiden ensimmäinen vastaanottaja oli Britannian kuninkaallisen laivaston ilmavoimat, joka sai Ranskan antautumisen jälkeen Ranskan tilaamat 100 Wright Cyclone -moottorein varustettua F4F-3-konetta. Laivasto antoi koneille nimenMartlet I. Kone saavutti ensimmäisen ilmavoittonsa 25. joulukuuta 1940, kun Saksan ilmavoimien Junkers Ju 88 ammuttiin alas Scapa Flow’n yläpuolelta.[3] FM-1 nimen Martlet V ja FM-2 nimen Martlet VI.

Yhdysvaltain laivasto vastaanotti 20. elokuuta 1940 Anacostassa ensimmäisen F4F-3 koneensa (BuNo 1845) ja joulukuussa alkoivat luovutukset laivueihin, kun USS Rangerin VF-4 ja USS Waspin VF-7 vastaanottivat ensimmäiset F3F-3-koneensa. Kone osoittautui selkeästi paremmaksi kuin F2A. Japanin hyökätessä Pearl Harboriin Yhdysvaltain laivastolla oli kahdeksan laivuetta varustettuna F4F kalustolla, minkä lisäksi kolmella merijalkaväen laivueella oli F4F:t. Grumman oli tuohon mennessä toimittanut kaikkiaan 183 F4F-3 ja F4F-3A:ta.[3]

Ensimmäinen F4F-4 luovutettiin helmikuussa 1942 USS Waspin VF-71:lle ja seuraavaksi USS Hornetin VF-8:lle. Kumpikin aluksista oli Atlantin laivastossa. Toukokuun loppuun mennessä pääosa laivaston hävittäjälaivueista ja kaksi merijalkaväen hävittäjälaivuetta oli varustettu F4F-4 koneilla. Vuoden loppuun mennessä Grumman oli luovuttanut 1 164 F4F-4:ää Yhdysvaltain laivastolle ja merijalkaväelle.[3]

Merijalkaväen Guadalcanalilla ollut VMF-124 vastaanotti 12. helmikuuta 1942 ensimmäiset Vought F4U-1 Corsairit. Seuraavina kuukausina Corsairit korvasivat F4F:t eteläiselle Tyynellemerelle sijoitetuissa merijalkaväen hävittäjälaivueissa ja elokuussa kaikki kahdeksan laivuetta oli varustettu Corsairein. Laivaston F4F laivueet säilyivät kesän 1943 loppuun, jolloin Grumman F6F Hellcat korvasi ne. F4F kalusto jatkoi kuitenkin edelleen pienillä saattuetukialuksilla, joille ei voinut sijoittaa uusia koneita.[4]

Yleiset ominaisuudet

• Miehistö: 1
• Pituus: &&&&&&&&&&&&&&08.08000008,8 m
• Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&011.060000011,6 m
• Korkeus: &&&&&&&&&&&&&&02.08000002,8 m
• Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&&024.020000024,2 m²
• Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&&02610.&&&&002 610 kg
• Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&01.&&&&001 × Pratt & Whitney R-1830-86 -tähtimoottori; &&&&&&&&&&&&0895.&&&&00895 kW (&&&&&&&&&&&01200.&&&&001 200 hv)

Suoritusarvot

• Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0515.&&&&00515 km/h
• Lentomatka: &&&&&&&&&&&01240.&&&&001 240 km
  

Aseistus

• 4 × - 6 × (F4F-4) 12,7 mm Browning-konekivääriä (F4F-4) [5]
• 2 × 45 kg pommia

• Young, Edward M.: F4F Wildcat vs A6M Zero-sen Pacific Theatre 1942. Duel 54. Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1-78096-322-8. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Grumman F4F Wildcat Wikimedia Commonsissa

• Air Vectors
• AcePilots