Evelyn Baring Cromer

Evelyn Baring kuului saksalaistaustaiseen Baringin sukuun, joka oli asettunut 1700-luvulla Englantiin ja vaurastunut kauppiaina sekä pankkiireina. Evelyn Baring oli pankkiiri Sir Francis Baringin pojanpoika, ja hänet useat setänsä ja serkkunsa olivat 1800-luvulla näkyviä poliitikkoja.[2]

Baring ryhtyi aluksi sotilasuralle ja valmistui tykistöupseeriksi Woolwichin kuninkaallisesta sotilasakatemiasta 17-vuotiaana vuonna 1858. Palveltuaan tykistössä Korfulla, Maltalla ja Jamaikalla hän suoritti 1869 esikuntakoulun ja toimi sen jälkeen pari vuotta sotaministeriössä. Vuonna 1872 hänen serkunpoikansa Thomas George Baring (sittemmin lordi Northbrook) nimitettiin Intian varakuninkaaksi, ja Evelyn Baring työskenteli seuraavat neljä vuotta hänen yksityissihteerinään. Vuonna 1877 hänet nimitettiin Ison-Britannian edustajaksi hiljattain perustettuun kansainväliseen komissioon, joka valvoi Egyptin valtionvelan hoitoa ulkomaisten velkojien puolesta. Baring oli keskeisenä henkilönä perustamassa erityistä tutkintakomissiota, jonka oli tarkoitus tutkia Egyptin kediivi Ismail paššan tuhlailevaa rahankäyttöä. Kun kediivi aluksi kieltäytyi noudattamasta saamiaan neuvoja, Baring erosi tehtävästään ja palasi Englantiin, mutta Ismail paššan syrjäyttämisen jälkeen hänet kutsuttiin vuonna 1879 yhdessä ranskalaisen de Blignièresin kanssa valvomaan Egyptin valtionvelan hoitoa.[1][2] He kaksi käytännössä johtivat Egyptiä jonkin aikaa.[2]

Vuosina 1880–1883 Baring toimi Intian varakuninkaan neuvoston jäsenenä, mistä hyvästä hänet palkittiin 1883 ritarinarvolla. Samana vuonna hän palasi Egyptiin, jonka Iso-Britannia oli miehittänyt 1882. Hän sai Ison-Britannian pääkonsulina ja edustajana täysivaltaisen lähettilään aseman.[1][2] Alun perin hänen tehtävänään oli hoitaa vararikon partaalla ja sisäisen sekasorron tilassa olleen Egyptin asiat sellaiselle tolalle, että brittiläiset miehitysjoukot voitaisiin lähitulevaisuudessa vetää pois maasta. Baring kuitenkin oli sitä mieltä, että egyptiläisille tärkeiden yhteiskunnallisten uudistusten toteuttaminen edellyttäisi miehityksen pitkäaikaista jatkumista, sillä hän ei luottanut paikallisiin hallitsijoihin. Hän sijoitti brittiläisiä siirtomaahallinnon virkamiehiä avainasemiin Egyptin hallituksen neuvonantajiksi, ja toimi itse Egyptin kediivien yläpuolella, maan tosiasiallisena hallitsijana. Järjestelyä kutsuttiin verhoilluksi protektoraatiksi. Järjestely toimi juohevasti ensimmäiset 10 vuotta, sillä kediivi Tewfik pašša oli heikko hallitsija, joka jätti asiat brittien hoidettaviksi. Vuoteen 1887 mennessä Egyptin maksukyky saatiin palautettua.[1]

Ison-Britannian ulkoministeriössä Baringin tehokkuutta arvostettiin ja häntä pidettiin omana aikanaan yhtenä Brittiläisen imperiumin aikaansaavimmista siirtomaajohtajista. Hänet tunnettiin luonteeltaan ankarana ja hän vaiensi usein Egyptin ministerien ja kediivin eriävät mielipiteet.[2][1] Hänestä tehtiin vuonna 1892 Cromerin paroni, 1899 varakreivi ja 1901 jaarli.[2] Vuonna 1892 kediiviksi tullut Abbas II pyrki nostattamaan Egyptissä kansallismielistä liikehdintää tarkoituksenaan heikentää brittien valtaa, mutta Cromer piti maan ohjakset edelleen käsissään.[1] Egyptin hallitus oli hänen kontrollissaan ja pääministerinä lähes yhtäjaksoisesti vuosien 1891 ja 1908 välillä toiminut Mustafa Fahmi pašša totteli häntä uskollisesti. Vuonna 1894 Cromer pakotti kediivin esittämään julkisen anteeksipyynnön brittiläisten joukkojen komentajalle Herbert Kitchenerille, jota tämä oli aiemmin julkisesti moittinut.[3] Cromer myötävaikutti Ison-Britannian ja Ranskan välillä vuonna 1904 solmittuun entente cordiale -sopimukseen, joka sinetöi brittien miehitysvallan Egyptissä ja vahvisti siten hänen asemaansa.[1][2] Cromer kuitenkin laiminlöi Egyptin keskiluokan keskuudessa nousseen nationalismin huomioimisen.[3] Hänellä ei ollut kosketusta maan valtaväestöön, sillä hän ei kielitaidostaan huolimatta osannut arabiaa.[1]

Kesäkuussa 1906 egyptiläisessä Dinšawain kylässä sattui välikohtaus, jossa kuoli brittiläinen upseeri. Seurauksena oli ankaria rangaistuksia kyläläisille. Tämä synnytti Egyptissä kuohuntaa, jota nationalistijohtaja Mustafa Kamil onnistui hyödyntämään.[3][1] Ison-Britannian uusi liberaalihallitus katsoi tarpeelliseksi toteuttaa henkilövaihdoksia Egyptin hallinnossa. Cromer oli ollut välikohtauksen aikana lomalla kotimaassa eikä siten vastuussa dinshawailaisten ankarista rangaistuksista, mutta hän arvasi silti joutuvansa ottamaan vastuun tapahtumista.[1] Niinpä hän erosi terveyssyihin vedoten toukokuussa 1907. Sen jälkeen hän toimi parlamentin ylähuoneessa, jossa hän tuli tunnetuksi vapaakaupan puolustajana. Vuonna 1916 Cromer nimitettiin puheenjohtajaksi niin sanottuun Dardanellien komissioon, joka oli asetettu tutkimaan epäonnistunutta Gallipolin maihinnousua. Hän kuitenkin kuoli työnsä rasittamana jo seuraavan vuoden alussa.[4][1]

Cromer julkaisi teokset Modern Egypt (1908), Ancient and modern imperialism (1910), Political and literary essays 1908–1913 (1913) ja Abbas II (1915).[4]