Siirtoväki

Siirtoväki tarkoittaa Suomen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena luovuttamilta alueilta eli talvisodan jälkeen luovutetusta Karjalasta, Kuusamon ja Sallan silloisista itäosista ja Petsamon Kalastajasaarennon luoteisosasta, jatkosodan jälkeen samoilta alueilta sekä koko Petsamosta ja Porkkalan vuokra-alueelta, vuonna 1947 Jäniskosken–Niskakosken alueelta evakuoituja henkilöitä, evakkoja, jotka viimeistään jatkosodan päätyttyä oli ryhdyttävä asuttamaan pysyvästi Suomen uuden rajan sisäpuolelle. Evakoista suurin osa oli karjalaisia. Siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.

Evakkoja siirtymässä luovutetusta Karjalasta jäljelle jääneen Suomen alueelle talvisodan päätyttyä.

Suomen siirtoväki on maailman miljoonien karkotettujen, pakolaisten jne. joukossa siinä mielessä erityisasemassa, että se on koko ajan säilyttänyt täydet kansalaisoikeutensa ja sen hyväksi on harjoitettu aktiivista siirtoväkipolitiikkaa. Siirtoväkeä varten tehdyt erityisjärjestelyt koskivat ensisijaisesti maataloussiirtoväkeä, vaikkakin myös muille siirtoväkeen kuuluville myönnettiin etuuksia asunnon hankkimisen helpotukseksi säännöstelynalaisista huoneistoista ja toisaalta kaikki luovutetuilla alueilla siihen asti asuneet Suomen kansalaiset olivat velvollisia kuulumaan siirtoväkeen ja siten muuttamaan Suomen jäljelle jääneelle alueelle, koska heidän evakuointinsa kuten evakuoinnit yleensäkin oli pakkotoimi.

Siirtoväkijärjestelyissä otettiin pääperiaatteeksi, että muut suomalaiset luovuttavat osan omaisuudestaan siirtoväen asuttamista varten. Vuosien 1942 ja 1945 omaisuudenluovutuslaeilla ei saatu riittävää tuottoa, joten päädyttiin hankkimaan varoja verotuksella. Vuoden 1940 korvauslaki jäi panematta toimeen ja vuoden 1942 niin sanottu ensimmäinen korvauslaki rakentui sen toivon varaan, että Suomi saisi luovutetut alueet pysyvästi takaisin, joten vuonna 1945 säädettiin toinen korvauslaki. Maataloussiirtoväki pyrittiin asuttamaan Helsingistä ja Jyväskylästä katsoen suunnilleen samaan järjestykseen kuin oli alueluovutukseen asti asunut Viipurista ja Sortavalasta katsoen[1]. Muun siirtoväen sijoittumiseen vaikutti muun muassa se, että esimerkiksi tehtaan johtaja lupasi, että työntekijät saavat uudelta tehdaspaikkakunnalta työpaikan jos sitä tahtoisivat ja muuttaisivat työnantajan uudelle paikkakunnalle.

Keväällä 1946 siirtoväki marssi eduskuntatalolle ja presidentin linnan edustalle, ja karjalaisten edustajat kävivät neuvotteluja eduskuntaryhmien kanssa siirtoväkeä koskeneiden ongelmien ratkaisemisesta.[2] Suhtautuminen karjalaiseen siirtoväkeen muualla Suomessa oli aihetta tutkineen filosofian tohtori Heli Kanasen mukaan karumpaa kuin jälkeenpäin on yleisesti haluttu muistaa. Sotien aikana tuli täytenä yllätyksenä, että paikkakunnalle ilmestyi äkkiä suurin joukoin vierasta murretta tai kokonaan outoa kieltä, karjalaa, puhuvaa väkeä, jolla oli oudot tavat ja jotka sotkivat paikkakunnan totuttua järjestystä. Pika-asutus- ja maanhankintalakien nojalla siirtoväelle otettiin maata elämiseen, minkä jotkut maata luovuttamaan joutuneet kokivat ”varastamiseksi”. Torjuva suhtautuminen johtui uusien tulijoiden vieroksumisen ohella myös siitä, että myös sodan tuhoilta säästyneillä alueilla oli kaikesta pulaa eikä omasta vähästä oltu halukkaita luovuttamaan muille. Täysin luterilaisilla alueilla suhtauduttiin erityisen kylmästi ortodokseihin. Erityisen vaikeaa sopeutuminen näyttää olleen Vaasan läänissä, josta muutti vuoteen 1949 mennessä pois lähes 80 000 karjalaista. Vuosien kuluessa siirtoväen ja alkuperäisväestön suhteet kuitenkin paranivat ja alkuvaiheen epäluuloinen ilmapiiri jopa haluttiin unohtaa puolin ja toisin.[3]