Euran emännän puku

Euran emännän puku on suomalainen muinaispuku. Puvun malli on saatu Euran Luistarissa sijaitsevasta muinaishaudasta löydetyn viikinkiaikaisen puvun jäännöksistä. Ne löydettiin vuonna 1969 niin kutsutun Euran emännän haudasta, joka on ajoitettu vuosille 1020–1050.

Euran emännän puku.

Euran emäntä oli noin 45-vuotiaana kuollut nainen, joka oli oman yhteisönsä mahtinainen ja arvostettu jäsen.[1] Hänet haudattiin arvokkaassa juhlapuvussa, johon kuuluivat alus- ja päällysmekot sekä esiliina. Euran emännällä oli yllään myös runsaasti erilaisia koruja.[2] Löytö oli aikoinaan mullistava, sillä tuolloinen mielikuva muinaispuvuista perustui nykyisiin kansallispukuihin, joiden mallit ovat vuosisatoja myöhemmältä ajalta. Ainoastaan kansallispukuihin liitetyt korut pohjautuvat esihistoriallisiin löytöihin.[3] Euran puku on ainutlaatuinen myös muihin suomalaisiin muinaispukuihin verrattuna, koska kaikki sen elementit ovat peräisin samasta haudasta. Lisäksi se on värejä myöten pyritty tekemään mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavaksi.[4]

Vuonna 1982 valmistuneeseen puvun rekonstruktioon käytettiin aikaa kuusi vuotta, ja sen jälkeen niitä on valmistettu yli 100 kappaletta.[5] Puvusta on tehty myös yksinkertaisempi käyttöpukuversio.[6] Euran emännän puku tuli tunnetuksi vuonna 2001, jolloin presidentti Tarja Halonen pukeutui siihen itsenäisyyspäivän vastaanotolla.[7] Halonen esiintyi puvussa myös vuoden 2017 itsenäisyyspäivän vastaanotolla, joka juhlisti Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä.[8]

Euran emännän puku on nähtävillä Eurassa toimivassa esihistorian opastuskeskus Nauravassa lohikäärmeessä.[9] Lisäksi se on esillä Helsingissä Kansallismuseon esihistorian perusnäyttelyssä,[10] sekä Porissa Satakunnan Museon vuonna 2018 uusitussa perusnäyttelyssä.[11] Vuonna 1985 Euran emännän puku oli muiden suomalaisten muinaispukujen ohella mukana Kalevalan 150-vuotisjuhlanäyttelyssä, joka Helsingin lisäksi kiersi myös Pohjoismaissa, Iso-Britanniassa ja Länsi-Saksassa.[12]

Euran emännän hauta

Vainaja

Euran Luistari on Suomen suurin esihistoriallinen kalmisto, jonne 500–600-lukujen vaihteesta lähtien haudattiin yli 1 300 vainajaa.[2] Puvun jäännökset löydettiin haudasta numero 56, jonka arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander avasi vuonna 1969. Se oli säilynyt lähes ehjänä, vaikka useat muut haudat ovat vaurioituneet kalmiston päällä myöhempinä vuosisatoina tapahtuneen maanviljelyksen myötä. Hautaan oli puiselle alustalle laskettu noin 45-vuotias nainen, joka oli vielä peitetty tuohesta valmistetulla katteella. Haudasta löydettiin myös jäänteitä turkistaljasta sekä muun muassa sirppi, keritsimet, kuolaimet ja rikkoontunut saviastia.[13] Luuaineiston perusteella vainajan pituudeksi arvioitiin 160–170 senttimetriä. Jäljellä oli osia leukaluista ja muutama hammas, sekä lonkan ja raajojen luita.[3] Haudasta löydettyjen korujen ja rahojen perusteella se ajoitettiin aivan viikinkiajan lopulle. Nuorin kolikoista oli vuonna 1018 lyöty englantilainen raha.[13]

Puku ja korut
Euran emännän puku Kansallismuseon kokoelmissa.

Vainaja oli puettu pitkään siniseen alusmekkoon, vihreään peplostyyppiseen päällysmekkoon sekä vaaleanvihreään esiliinaan, joka oli kiinnitetty vyötärölle punaisella lautanauhavyöllä.[3] Villakankaiseen pukuun kuuluivat myös ulkomailta tuoduista rahoista ja helmistä koottu kaulanauha, olkapäiden kupurasoljet ketjulaitteineen, rintasolki sekä vyötäröllä ollut koristeltu nahkainen puukontuppi, jonka sisällä oli pieni rautainen veitsi.[14] Arvokas puku osoittaa, että sen käyttäjä oli yhteisössään arvostetussa asemassa ollut nainen. Ne kertovat myös Luistarissa asustaneiden ihmisten vauraudesta ja kansainvälisistä yhteyksistä.[5] Esimerkiksi kankaan värjäämiseen käytetty indigo oli arvokasta tuontitavaraa Aasiasta.[2]

Euran emännän kaulakoru.

Haudasta löydetyt korut on valmistettu pääosin pronssista. Vainajan olkapäillä oli pyöreät kupurasoljet, joiden ketjuissa roikkui mahdollisesti Birkasta peräisin olleet pronssiset kulkuset. Vasemmanpuoleisessa ketjussa oli lisäksi soikea reiällinen riipus. Kaulakorussa oli Välimeren itäosista tuotuja maalattuja ja emaloituja lasihelmiä sekä 12 ulkomaista hopearahaa. Ne olivat peräisin Arabian niemimaalta, Keski-Venäjältä, Samarkandsta, Taškentista, Brittein saarilta sekä nykyisen Saksan alueelta. Nuorin kolikoista on lyöty Englannin Hertfordissa vuonna 1018, jonka mukaan hauta myös ajoitettiin.[3] Esiliinan helmakoristeena oli pronssispiraaleja. Euran emännän vyötäröllä olleen noin 25 senttimetrin pituisen pronssikoristeisen puukontupen sisällä oli vain viiden sentin pituinen veitsenterä, joten kyseessä oli ilmeisesti lähinnä koriste-esine.[6] Veitsi on taottu viereisestä Pyhäjärvestä nostetusta järvimalmista.[2]

Pukuun kuuluvien korujen lisäksi haudasta löytyi pronssivartaasta kierrettyjä spiraalimallisia rannerenkaita sekä neljä sormusta, joita kummassakin kädessä oli kaksi.[14]

Puvusta oli säilynyt lähes sata pientä kankaanpalaa. Talteen saatiin osia päällys- ja alushameesta, esiliinasta, vyöstä sekä neulakintaista, joita tutkimalla pysyttiin selvittämään minkälainen puku alun perin oli. Ne olivat säilyneet, kun vainajan runsaat korut peittivät suuria osia puvusta ja suojasivat allaan olleita kankaita. Pronssiesineiden muodostama myrkyllinen pronssioksidi eli niin sanottu ”pronssihome” esti lahottajamikrobeja hajottamasta koruihin kosketuksessa olleita kankaita.[13]

Rekonstruktio

Euran emännän puvun vuosina 1976–1982 ennallistaneeseen työryhmään kuuluivat Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin lisäksi arkeologit Leena Tomanterä ja Seija Sarkki. Se valmistettiin esikuvansa tavoin vaakakangaspuissa kudotusta villakankaasta, johon käytetyt langat kehrättiin käsin. Värjäyksessä käytettiin suomalaisten kasvivärien lisäksi Intiasta saatavaa indigoa. Sävyt pyrittiin saamaan mahdollisimman paljon alkuperäisiä muistuttaviksi.[4] Turkoosinvihreä päällyshame sai värinsä koivunlehdistä, kanervasta ja indigosta, jolla värjättiin myös sininen alushame. Harmaan esiliinan värjäyksessä käytettiin nokkosta ja oranssinpunaisten nauhojen sekä vyölankojen värjäyksessä aho- ja paimenmataran juuria. Lautanauhojen punainen on saatu aikaiseksi mataranjuurella ja männynkävyillä.[2] Pukuun kuuluvat korut valmisti Kalevala Koru samalla tekniikalla kuin alkuperäiset oli tehty.[6]

Euran emännän puku on Suomen ensimmäinen kokonaan arkeologisiin löytöihin perustuva ja tutkijoiden valvonnassa valmistettu muinaispuku.[1] Puvussa ei näy enää A. O. Heikelin ja Theodor Schwindtin 1800-luvun lopussa suunnittelemien ensimmäisten muinaispukujen kansallisromanttinen vaikutus, joista erityisesti Schvindtin Aino-pukua on pidetty näyttämöpukuna ja fantasiavaatteena. Euran puku poikkeaa aikaisemmista muinaispuvuista myös sillä, ettei siihen kuulu lainkaan viittaa. Alkuperäisessä puvussa todennäköisesti oli myös sellainen, mutta haudassa oli vain epämääräisiä viitan jäännöksiä, joten sen toteuttaminen ei olisi onnistunut luotettavasti.[12]

Euran emännän haudasta löydetyistä neulakintaista valmistui oma rekonstruktio vuonna 2003.[15] Luistarin kalmistolöydöistä on lisäksi ennallistettu miehen viitta vuonna 1996.[16]

Lähteet
  1. ”Euran emäntä muinaispuvussa”, Esihistorian Eura : kivikaudesta ristiretkiaikaan, s. 21. Eura: Euran kunta, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Lounema, Risto: Muinaisen Euran valtiatar 2001. Kodin Pellervo. Viitattu 10.3.2018.
  3. Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa; Sarkki, Seija; Tomanterä, Leena: Euran puku ja sen edeltäjät, s. 14–24, 30–31. Eura: Euran muinaispukutoimikunta, 1982. ISBN 951-96964-1-5.
  4. Kangasvuo, Jenny: Suomalainen muinaispuku – myöhäisrautakautinen vai nykyaikainen juhlapuku?. (proseminaarityö). Oulu: Oulun yliopisto, 1997. Teoksen verkkoversio.
  5. Paikallishistorian opetusmateriaali : Kansallispuvut ja muinaispuku (PDF) Rauman seudun historia tutuksi. 2003. Rauman kaupunki. Viitattu 19.10.2012. [vanhentunut linkki]
  6. Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Ancient Finnish costumes, s. 45–46, 72–74. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura, 1984. ISBN 951-99605-4-6.
  7. Asiantuntija arvioi presidentti Tarja Halosen juhlatyylin 5.12.2011. Ilta-Sanomat. Arkistoitu 26.11.2015. Viitattu 19.10.2012.
  8. Elina Kirssi: Presidenttiparit poseerasivat yhdessä - Tellervo Koivisto ja Martti Ahtisaari yksin Linnassa. 6.12.2017. Iltalehti. Viitattu 1.4.2018.
  9. Esihistorian opastuskeskus Naurava lohikäärme 2016. Euran kunta. Arkistoitu 10.3.2018. Viitattu 10.3.2018.
  10. Etu-Sihvola, Heli: Arvostelussa Kansallismuseon uusi esihistorian perusnäyttely 11.4.2017. Kalmistopiiri. Viitattu 10.3.2018.
  11. Kuvaja, Sini: Tällainen on uusittu Satakunnan museo: Eriskummallisia esineitä, kurkistuksia koteihin ja 10 000 vuotta historiaa kolmessa kerroksessa 7.3.2018. Satakunnan Kansa. Viitattu 10.3.2018.
  12. Anttikoski, Riitta: Moninainen muinaispku. Helsingin Sanomat, 3.11.1984, s. 23. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 10.3.2018.
  13. Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Luistari 1 : The Graves, s. 89–94. (Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja). Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1982. ISBN 951-90564-6-7.
  14. Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin : Euran esihistoria, s. 243. Eura: Euran kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
  15. Vajanto, Krista: Euran emännän neulekintaat : tutkielma Luistarin haudan 56 neulekinnasfragmenteista. (pro gradu -tutkielma). Helsinki: Helsingin yliopisto, 2003. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. Maansalo, Merja: Luistarin muinaismies sai siniviitan. Länsi-Suomi, 19.5.1996. Viitattu 10.3.2018.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.