Etelä-Nigerian protektoraatti

Britannia oli sekaantunut Nigerian rannikkoon 1600-luvun orjakaupan ajoista. Brittiläiset kauppiaat toivat tavallisia valmistettuja tuotteita ja vaihtoivat ne sisämaan orjiin. Britit pitivät alueen olosuhteita liian ankarina ja tauteja vaarallisina. He eivät halunneet siirtyä sisämaahan eivätkä jättää laivojaan tai tehtaitaan. Rannikko tarjosi helpotusta helteestä ja vähensi tautien saamisen riskiä. Paikkaa kutsuttiinkin ”valkoisen miehen haudaksi”. Orjakaupan tarjoamien mahdollisuuksien ja tuottojen takia monet eurooppalaiset ottivat silti riskin vaikeissa olosuhteissa.[2]

1700-luvun loppua kohden brittiläiset yritykset olivat korvanneet melkein täysin muiden valtioiden yritykset Nigerian rannikolla. Tästä huolimatta eurooppalaisten pääkauppatavarana olivat silti orjat. Rannikon heimot olivat väkirikkaita ja voimakkaita. He hyötyivät myös orjakaupasta ja käyttivät resurssejaan sijoittaakseen parempiin eurooppalaisiin aseisiin. Britit pitivät tehtaansa ja linnakkeensa suurien jokien suilla, jotka laskivat Benininlahteen ja Bonnynlahteen.[2]

Kun Britannia kielsi orjakaupan 1800-luvun alussa, kauppatavaraksi tuli palmuöljy. Öljykaupasta tuli niin tärkeää, että aluetta alettiin kutsua nimellä Oil Rivers. Öljyä tarvittiin voiteluaineeksi uusille koneille teollisessa Euroopassa, ja siitä tehtiin myös saippuaa.[2]

Britannian kuninkaallinen laivasto kasvatti vaikutustaan alueella, sillä se yritti kukistaa vielä jatkuvan orjakaupan. Britannian orjuuden lakkauttaminen oli ollut yksipuolista, muut Euroopan valtiot jatkoivat sitä. Joet ja saaret tarjosivat orjakauppiaille erinomaisia piilopaikkoja. Kuninkaallinen laivasto miehitti läheisen Fernando Pon saaren tukikohdakseen. Espanja tosin vaati saarta takaisin vuonna 1855, ja siksi kuninkaallinen laivasto siirsi tukikohtansa Lagosin saarelle vuonna 1861. Kuudesosa laivastosta varattiin estämään orjakauppaa.[2]

Britit olivat olleet tyytyväisiä asuttaessaan vain rannikkoa ja joensuita. 1880-luvulla ranskalaiset näyttivät, että he halusivat lisätä vaikutustaan alueella. He olivat lähettäneet retkikuntia Länsi-Afrikasta ympäröimään Kultarannikon ja Sierra Leonen siirtomaita. Britit yrittivät estää saman tapahtumista myös Etelä-Nigerian tapauksessa. George Goldie oli liikemies, joka oli kiinnostunut alueesta. Hän käytti United African Company -kauppakomppaniaansa ostaakseen maata alueelta ja yhdistääkseen sen Britannian alueeseen.[2]

Myös saksalaisten saapuminen alueelle kannusti toimenpiteisiin. He olivat liittäneet Togomaan ja Kamerunin imperiumiinsa ja näyttivät, että he halusivat lisää alueita. Tässä vaiheessa Euroopan suurvallat pitivät Berliinin konferenssin selvittääkseen asian alueiden omistuksesta.[2]

Otto von Bismarckia kiinnosti kolonialismi vain siksi, että se kasvattaisi hänen vaikutusvaltaansa Euroopassa. Britannian piti ilmaista haluavansa myös Pohjois- ja Etelä-Nigeria tai vaarantaa alueiden joutumista Ranskalle tai Saksalle.[2]

Pohjois-Nigeria ja Etelä-Nigeria yhdistettiin vuonna 1914.[2]

• Brittiläinen Länsi-Afrikka